Ystävä

Kun oveen koputetaan, vedän vielä kerran syvään henkeä ja vilkaisen ruokapöytää.

”Hei. Kaikki on valmista, ei hätää, muru. Se tulee menemään hyvin.”

Puen hymyä kuin takkia. Se menee läpi. Julius avaa oven.

Työkaverini odottaa oven takana pitkässä tummapunaisessa leningissä. Hänen nimensä on Leslie ja minä tutustuin häneen pienten hetkien ansiosta. Iltapäiviä ruokatauolla. Yhdessä vietettyjä minuutteja, joista tuli tunteja, joista tuli haparoiva, varovainen suhde, jota uskallan kutsua ystävyydeksi. Ensimmäinen ystävä, jonka olen löytänyt itse itselleni. Täysin omin neuvoin.

Minä kerroin Leslielle viimeviikolla, kuka olen. Kerroin, mitä olen tehnyt, ja kerroin myös sen, etten osaa nähdä itseäni vielä aivan täysin sen ulkopuolelta. Hän nyökkäili ja kuunteli, kun minä itkin kirkkaassa päivänvalossa. Annoin hänen koskettaa kättäni, lopulta halata. Ja nyt hän on tässä, ovellani, koska koen, että tahdon yhdistää nämä kaksi elämää, työn ja kodin. Haluan hänet elämääni jonakin muunakin kuin ihmisenä, jonka kanssa keskustelen ruokatauolla.

”Tervetuloa”, sanon hymyillen Leslielle. ”Leslie, tässä on Julius. Julius, Leslie.”

Julius on ensimmäisenä puristamassa Leslien kättä ja virnistämässä leveästi. Hän on odottanut ystäväni kohtaamista.

”Mehän olemmekin tavanneet kerran”, Leslie hymähtää kävellessään sisään. ”Silloin joulutorilla. Olitte ostamassa jotakin.”

”Niin, tosiaan! Pähkinöitä Wilhelmille ja toffeeomena minulle.”

”Sinulla on hyvä muisti.”

”Muistan sinutkin. Tervehdit meitä niin iloisesti.”

”Tulehan peremmälle, on aika päästää sinut tutkimaan vähän paikkoja”, sanon Leslielle ja ohjaan naisen eteisestä eteenpäin.

Näytän Leslielle keittiön ja olohuoneen, esittelen kaiken suurpiirteisesti, aivan kuin pelkäisin, että hän sanoisi jotakin, mitä tahansa. Entä, jos hän vihaa tätä? Entä, jos tämä saa hänet ajattelemaan minusta eri tavalla emmekä enää vaihdakaan lempeitä sanoja keskenämme? En tiedä, mikä kartanossa saisi hänet kääntämään täydellisesti selkänsä. Ehkä hän näkisi vihdoin, että minussa ei ole mitään kiinnostavaa. Tai kenties hän näkee kaiken vain näyttämönä kaikelle sille, josta juuri kerroin hänelle.

Istutamme Leslien pöytään ja hän hätkähtää. Minä säpsähdän myös.

”Näin paljon ruokaa! Vain minulle! Onnenpäiväni”, hän nauraa. ”Olettepa te olleet ahkeria! Jestas…”

”Hän enemmän kuin minä”, sanon nyökäten Juliukseen päin.

”Noh, rakas, teithän sinä paljon.” Julius luo minuun lempeän katseen, ja sivusilmälläni huomaan Leslien hymyilevän. Ehkä hän pitää tätä naurettavana. Ehkä hän hymyilee peittääkseen kuvotuksensa.

Aloitamme syömisen ja rupattelemme satunnaisia, kun Leslie yllättäen iskee haarukkansa pöytään ja puuskahtaa. Tuijotan häntä silmät suurina.

”Siis, anteeksi nyt vain, mutta tämä on uskomattoman epäreilua.”

”E-eh? Anteeksi, jos olen –”

”Te olette niin helvetin kauniita! Missä tuollaisia miehiä pidetään piilossa? On aivan epäreilua, että pariskunnan molemmat osapuolet näyttävät siltä, että ovat tippuneet taivaasta!”

Leslie ja Julius alkavat molemmat nauraa, minä tuijotan hetken puolityhjää lautastani ja sitten heitä kahta. Olisihan minun pitänyt arvata. Juuri tämän takia minä pidän Lesliestä. Hän ei ole mikään vaiennettu aatelisneito, hän sanoo sanottavansa suoraan ja kiertelemättä. Juuri rehellisyyteen minä kiinnyin hänessä. Se tuntui reilulta. Hän teki minulle turvallisen olon työmaailmaan, jossa joudun alati esittämään kovempaa kuin olen. Leslie tietää, miten hauras olen, hän tietää, että tarvitsen paljon aikaa tottuakseni.

”Minä olen maailman onnekkain aviomies”, rakkaani julistaa, ja minun tekisi mieli tönätä häntä lempeästi kylkeen. Ei nyt. Ei tälle ihmiselle, hän ei ole vielä valmis tähän.

Mutta Leslie sanookin: ”Niin sinä todella olet.”

Missä minä oikein olen? Tuijotan tuttuja seiniä, tummia sävyjä. Olen elänyt tässä kartanossa koko ikäni. Olen opetellut parhaat piilopaikat lapsena, juossut yläkerran portaita ylös huoneeseeni ja pannut kaapinoven kiinni. Tämä talo on saanut kaikki kyyneleeni. Sen lattiat ovat lainehtineet verestä, sen seinät kuulleet huutoja. Missä minä olen nyt, kun nämä ihanat, lempeät ihmiset nauravat kuin taivas olisi kirkas ja avoin? Kuka minä olen, kun olen tullut kaiken tämän rakkauden arvoiseksi?

Juttelemme ruoan jälkeen vielä tunteja. Näen tavasta, jolla Julius nojaa eteenpäin ja hymyilee, että hän pitää Lesliestä. Leslie ottaa mieheni huomioon, mutta puhuu meille molemmille, nauraa kanssamme samoille asioille. He tulevat toimeen, ajattelen. He tulevat toimeen. Onnellinen, keveä tunne täyttää rintani, kun kuulen heidän kohoavat naurunsa.

Kun Leslie poistuu yläkerran käymälään, – jonka hän sanoo löytävänsä itse – Julius tarttuu kasvoihini ja hymyilee.

”Hän on aivan ihana! Miten onnistuitkin löytämään noin räväkän ja rennon ystävän?”

Hätkähdän.

”En siis tarkoita, etten uskoisi kykyysi löytää ystäviä, päin vastoin, rakas. Sinä olet upea ja ansaitset kaikki ystävät, jotka tahdot sydämeesi vastaanottaa.” Julius painaa kätensä rinnalleni.

”Kiitos, muru, olen iloinen, että pidät hänestä.”

”Totta kai minä pidän! Ja hän tuntuu pitävän sinusta.” Tiedän tämän ilmeen Juliuksen kasvoilla. Olen kertonut Juliukselle, että eräässä vaiheessa Leslie tunnusti tunteensa minua kohtaan. ”Usko pois, ihmiset pitävät sinusta ihan oikeasti, kun annat heille mahdollisuuden. Maailma on avoin ja siellä on useita sellaisia, jotka tahtovat pitää juuri sinua kädestä.”

Kyynel vierähtää poskelleni ennen kuin ehdin tehdä mitään. Julius pyyhkii sen hiljaa pois ja kumartuu suutelemaan minua. Sulan hänen kosketukseensa, nojaan hänen reisiinsä ja annan hänen vetää minut lähemmäs.

”Ai, jassoo, saan oikein yksityisnäytöksen”, Leslien riemastunut ääni keskeyttää meidät. Pitkästä aikaa hätkähdän, kun joku keskeyttää meidät. Yleensä keskeytys antaa meille vain tulta siipiemme alle, eikä Julius ole millänsäkään nytkään, mutta minä kavahdan kauemmas. En tahdo antaa tälle ihmiselle sellaista kuvaa, etten kunnioita häntä laisinkaan. En tahdo, että hän menee pois ja alkaa vihata minua.

”Ei, älkää suotta minusta häiriintykö”, Leslie nauraa ja palaa paikalleen. ”Tiedättekö, minä olen todella onnellinen, että sain tulla käymään. Julius, sinä olet juuri niin ihana kuin Wilhelm on kertonutkin. On kunnia saada viimein tavata sinut kunnolla. Tahdon nauraa kanssasi vielä monet naurut. Ja tämä koti – tämä on niin kaunis.”

Kaunis? Kaikki mennyt kaikuu mieleni perukoilla. Olen maksanut tästä kartanosta kalliisti. On kaunista vihdoin herättää se eloon, tuoda sen sisälle ihmisiä, jotka olen itse valinnut.

”Ja Wilhelm…” Leslie jatkaa madaltaen ääntään. ”Minä olen kiitollinen siitä, että olemme tavanneet. On ollut upeaa tutustua sinuun ja jakaa kanssasi kaikki ne pienet hetket.”

”Samoin”, hengähdän, ”samoin…”

”Teillä kahdella on kaunis ihmissuhde. Varjelkaa sitä. Teillä on rohkeutta seisoa toistenne rinnalla yhä vain, ja minä arvostan sitä. Harvoin tapaa yhtä päättäväisiä ja lujia ihmisiä.”

Tämän täytyy olla ensimmäinen kerta, kun joku luonnehtii minua sellaiseksi. Huomaan hymyileväni posket punaisena vielä ulko-ovellakin. Julius sanoo Leslielle kiitoksensa ja hyvästelee hänet omaan hyväntuuliseen tapaansa.

”Minä… Minä saatan sinut portille”, ehdotan.

Leslie nyökkää ja vilkuttaa sitten reippaasti Juliukselle.

”Nähdään taas! Pidä Wilhelmistä huolta. Minä lupaan katsoa hänen peräänsä töissä.”

Portilla pysäytän Leslien.

”Odota. Minä… minä haluan kiittää sinua.”

”Oh?”

”Niin. Koska minä… minä en oikeasti ole koskaan saanut yhtä ainutta ystävää omin avuin. En tavallisesti. Olen kolmekymmentäkahdeksan, enkä ole koskaan lähestynyt yhtä ainutta ihmistä vilpittömästi. Olen aina halunnut jotakin. Mutta sinua minä lähestyin, koska pidän sinusta.”

Leslie on pitkään hiljaa. Leslie, joka puhuu aina, vaikenee edessäni. Hän vihaa sinua! Sait hänet vihaamaan sinua! Oma vikasi. Mitä kutsuit hänet tänne.

Sitten Leslie tulee lähemmäs, ojentaa kätensä ja kysyy, saako halata minua. Avuttomana valun hänen syleilyynsä, sallin hänen silittää hiuksiani ja pidellä minua kuin ystävää. Kuin veljeä.

”Mutta sehän on aivan ihanaa kuulla”, Leslie sanoo ja taputtaa minua olalle. ”Olen todella kiitollinen. Oikeasti. En olisi uskonut. Minulle sinussa on aina ollut tiettyä valovoimaisuutta, ajattelin aluksi, että elämäsi on täynnä ihmisiä.”

Se olikin kerran. Eri tavalla.

”Sinä ajattelet minusta ihan liian kauniisti… En minä ole niin hieno ihminen kuin luulet. En ole…”

Leslie kurtistaa kulmiaan.

”Kuules nyt! Lakkaa hakkaamasta itseäsi tuolla tavalla! Kuvitteletko, etten kunnioittaisi itseäni sen vertaa, että valitsisin elämänpiiriini jonkun, joka on täysi mulkku?”

”Anteeksi, en tarkoittanut –”

”Tiedän, että et tarkoittanut sitä. Sinulla on vain aivan hirvittävän huono itsetunto. Ymmärrän sen. Mutta katsos, kun minäkin satun pitämään sinusta, ja se tarkoittaa minun kohdallani sitä, etten lähde kulumallakaan. Tässä olen. Koetapa häätää pois!”

Alan tahtomattanikin itkeä. Vien käden suulleni, sillä minua sekä hymyilyttää että itkettää, kaikkea samanaikaisesti. Tämä ihminen on valinnut minut. Hyvä, rehellinen ihminen. Vedän Leslien tiukkaan halaukseen ennen kuin hän lähtee. Rutistan kovaa, itken hänen takkiinsa.

”Kiitos…”

”Kiitos itsellesi.”

”Tule uudestaankin käymään.”

”Tottakai tulen. Jonakin päivänä odotan sinua nojatuolillasi, varo vain.”

”Nojatuolilla! Kuule, sinun olisi hyvä tietää…”

”Tiedän jo. Teidän lemmenpesänne. Ole rauhassa, minua ei haittaa pienet… tahrat.”

”Sinä se olet aikamoinen…”

”Puhu vain omasta puolestasi. Olet aivan ihana. Senkin idiootti.”

Hän saa minut aina hymyilemään. Minä, joka pelkään naisia ja ketä tahansa, joka voi katsoa lävitseni ja tuomita, hymyilen ensimmäiselle ystävälleni tämän lähtiessä. Kättä heilauttaessani tiedän meidän näkevän taas. Se saa oloni lämpimäksi.