Maalaus

 SV: seksin kuvaus

Hän suostuu viimein. Pelkoa silmissään, mutta varmuutta otteissaan. Hän tahtoo sitä kuten minäkin, ja minä nyökkäilen. Kyllä. Tehdään se. Olen täysin varma.

”Mutta rakas. Muista keskeyttää, jos ahdistaa. Jos menen liian pitkälle. Sano ei. Lopetan heti.”

Hän varmistelee kauan. Kertoo erilaisia tilanteita, joissa minun tulee kieltäytyä. Nyökkäilen. Tahdon hänen näkevän, että olen täysin varma, täysin turvassa.

”Anna mennä. Älä emmi, tee kaikki, mitä mieleesi tulee. Tee se. Haluan sitä.”

Hän tietää, mitä haluan, mikä saa kehoni sekoamaan. Minua ei ole vaikea miellyttää.

Alku sujuu rauhallisesti, häneltä kestää hetki työntyä sisääni. Hän tekee sen hitaasti, varoen, kuin pidätellen itseään. Aistini terästyvät, odotus rätisee ilmassa. Sitten kaikki tapahtuu niin nopeasti, etten kykene reagoimaan. Vyö kurkullani, selkä taitettuna. Eläin. Pelkkä eläin. 

Kaikki on nopeaa, hetken ajan kipu on sietämätön. Silloin tajunnassani räjähtää. Tässä se on. Kaikki, mitä olen ja mitä olen koskaan ollut. En ole ihminen lainkaan, kipu lävistää ajatukseni, annan sen tulla. Hän ottaa vyön kurkultani ja iskee minua selkään. Vain muutama isku saa minut painamaan pääni tyynyyn. Tiedän tulevani samalla hetkellä, kun huuto pakenee minusta. Hän jatkaa, kunnes tulee sisääni, ja sillä hetkellä olemme täydellisen yhtä, synkronoituneet. Yksi ja sama ihminen.

Pian tilanne on ohi. Hän istuu kauempana sängyllä pää käännettynä. Orgasmin rippeet kaihertavat ruumiissani, kävin taivaassa, lähempänä jotakin uskomatonta kuin aikoihin. Olen rakastanut ruumiini rikki. Vien kädet kurkulleni, yskin hetken. Ei mitään liian vaarallista, ei liikaa vahinkoja, vaikka hän ei säästellyt voiman kanssa. Mutta hän ei ole enää nuori poika, jolla on voimaa iskeä minut seinään, hän on hauras ja elämän väsyttämä, ja häneen sattuu alituisesti itseensäkin.

”Kulta…” Yskähdys. Tahdon vain kiittää. Hän antoi enemmän kuin olisin koskaan osannut pyytää, vaikka tämä oli hänelle vaikeaa. Hän pelkää yhä itseään. Joskus niin paljon, että valvomme öitä yhdessä.

”Rakas.”

Kosken hänen kapeisiin hartioihinsa, vedän hänet lähemmäs. Vasta sitten ymmärrän, että hän itkee hillittömästi. Hetken hän vain tuijottaa minua. Taivas mustenee silmieni edessä.

”Wilhelm?”

Ja hän hajoaa. Ei vähän, ei reunoistaan, vaan kokonaan, kuten lasi, joka säpälöityy vasten seinää. Mitään ei jää jäljelle. Huitovia raajoja, itkua ja huutoa. En osaa mennä lähelle, en pysty, hän menee lukkoon, hajoaa. Minä tein tämän. Rikoin hänet.

Hetken minulta kestää kuulla, että huudon seassa on sanoja. Vaikka tiedän jo, mitä hän ajattelee, mikä häntä repii rikki, minua sivaltaa kuulla se suoraan.

”Minä tein sen taas! Satutin sinua… Mikä minua vaivaa, minun ei koskaan pitänyt, lupasin itselleni, ja nyt tein niin, satutin sinua, minä en pysty… minä…”

”Kulta. Rakas.” Pysäytän huitovat kädet, puristan ohuita ranteita. Enää hän ei voi laittaa vastaan. Puristan niin kauan, että huuto vaimenee katkeilevaksi valitukseksi. ”Sinä et satuttanut minua. Me harrastimme seksiä. Se on eri asia. Minä pidin siitä. Halusin sitä.”

Hyperventilointi jatkuu, nyt onnistun jo ottamaan hänet syliini. Hänen kehonsa muuttuu hervottomaksi otteessani. Olen tässä. Ei hätää.

”Satutin sinua! Satutin sinua…” Hän sanoo sen monesti, yrittää tarttua minuun, mutta kädet ovat hervottomat. ”Ei… ei eiei…”

”Rakkaani. Katso minuun. Katso. Emme ole siellä enää. Olemme tässä, harrastimme seksiä, siinä kaikki. Halusin sitä. Pyysin sitä sinulta, muistatko? Teit niin hyvin.”

”Sinä sanoit tuollaisia asioita silloinkin!” Paniikki hänen äänessään nousee. ”Puolustelit minua! Satutin sinua… En voi elää sen kanssa, en pysty, ei enää, Julius auta…”

”Sssh, rakas, shhh…” Tartun hänen kasvoihinsa, sivelen kyyneliä pois, vaikka niitä tulee kokoajan lisää. ”Olemme tässä. Ihan tässä näin. Muistathan? Olemme naimisissa. Käymme töissä. Meillä on ystäviä. Menemme huomenna Anrille viettämään viikonloppua. Ei ole hätää. Rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta. Et satuttanut minua. Tiedän, että et tekisi niin.”

Samaa jatkuu monta tuntia. Hän rauhoittuu välillä, sitten alkaa jälleen huutaa ja itkeä. Hän heittelehtii ja hajoilee, joudun välillä päästämään irti, koska hän ei kykene pysymään paikallaan. Lakanat ovat puoliksi lattialla, vaatteet siellä täällä. Kun hän vihdoin nyyhkyttää hiljaa tyynyä vasten, nostan hänet ja puen liian ison paitani hänen ylleen. Hän näyttää hämärässä eksyneeltä lapselta. Suljen hänet syliini ja suukotan pellavaista päätä. Hän painaa uupuneena päänsä rintaani vasten.

”Pystyisimmekö nukkumaan, muru? Keskustellaan huomenna. Sinuakin taitaa väsyttää.” Silitän kohoilevaa kylkeä. ”Et satuttanut minua, rakas, muistathan? Pyysin tätä. Annoit minulle euforisen orgasmin, sen sinä teit. Pelkkää seksiä, ei mitään muuta. Se, mitä tapahtuu sängyssä, on eri juttu.”

Hän sanoo jotakin niin hiljaa, etten kuule.

”Mitä sinä sanoit?”

”…nautin siitä. Kiihotuin, kun sinuun sattui.”

”Niin minäkin. Niin meidän pitikin. Se oli pelkkää seksiä, rakas. Ei se kerro sinusta mitään muuta kuin sen, että sinulla on samanlaisia mieltymyksiä kuin minullakin. Ei se tarkoita, että nauttisit minun satuttamisestani missään muussa mielessä.”

”Nautin, kun rakkaimpaani sattui… En ole kehittynyt yhtään, en yhtään, olen yhä väärä ja paha ja satutan sinua, anna anteeksi, en enää tiedä, mikä minua vaivaa…”

”Voi rakas…”

Hänen sanansa ovat pelkkää väsynyttä itkua. Hän ei enää kouristele ja huuda, voima on poissa, uupumus painaa hänet aivan liki minuun. Suutelen häntä kaikkialle, minne yletän.

”Kuulehan. Olen kiitollinen siitä, että lähdit tähän vuosien tauon jälkeen. Ihan todella olen. Mutta sinun ei tarvitse tehdä noin enää koskaan.”

”Ei!” Ääni kohoaa jälleen. ”Sinä pidät siitä. Tiedän, miten paljon olet halunnut sitä kaikki nämä vuodet… En voi viedä sitä sinulta…”

”Sinun hyvinvointisi on minulle paljon tärkeämpää, eikä tämä tee sinulle hyvää. Ei enää syyllisyyttä. En tahdo sinun tuntevan sitä, sillä tämä on pelkkää seksiä, et tehnyt mitään väärää.”

”Uskotko sinä, kun sanon, etten ikinä tahdo satuttaa sinua? En tahdo…”

”Tiedän sen.”

”Ja silti minä…”

”Et satuttanut minua. Pyysin sitä.”

”Tiedän… Tiedän sen. Anna anteeksi rakas.”

Yö on pitkällä, pimeydessä erotan hänen valkeat kiharansa ja suuren paitani hänen heiveröisen kehonsa suojana. Hän kokoilee itseään hetken, nostaa sitten lattialta vyön ja pitelee sitä pitkään. Hän kohtaa siinä enemmän itsensä kuin mitään muuta.

”Tämä oli pelkkää seksiä.” Tauko. ”Helvetin hyvää seksiä.”

”Täsmälleen. Rakastin sitä. Rakastan sinua.”

Erotan pimeässä, kuinka vaisu hymy piirtyy hänen kasvoilleen. Hän laskee vyön hitaasti lattialle, tulee takaisin sänkyyn ja vetää minut makuulleen. Peittelen meidät, vedän suojan yömme ylle. Olemme valvoneet pitkälle, mutta uni tulee nopeasti ja se tulee kerralla.

*

Seuraavana aamuna hän on vaitonainen ja poissaoleva. Hän näykkii ruokaansa vaisusti ja unohtaa puolet teestä pöydälle. Hänen katsomisensa sattuu, kaikki hänessä on muualla. Viimeyössä ja vuosien takaisissa haavoissa.

”Rakas…” Ei reaktiota. Sitten hän kääntyy hitaasti minuun päin, tuijottaa vuoroin minua, vuoroin käsiään.

”En näe. En näe itseäni… en näe meitä…”

Silitän vanhoja arpia hänen käsissään. Hänen silmissään välähtää.

”On yksi keino.”

”Hmm?”

”Maalataan.”

Hän nappaa minua kädestä, kiskoo minut yläkertaan sanomatta mitään muuta. Aamiainen jää puolisyötynä pöydälle. Hyvin harvoin käyn hänen taidehuoneessaan. Se on paikka, joka on vain häntä varten. Nyt hän kiskoo minut mukaan punaiseen sotkuunsa. Roiskeita siellä täällä, lappusia ja tekstejä, vihaisia värejä. Kaatuneiden maalipurkkien ja rikottujen pensselien keskeltä hän on löytänyt rauhan.

Hän ottaa punaista maalia ja pitää minua yhä kädestä.

”Älä päästä irti.”

Hetken hän vain piirtää seinälle viivaa. Maanisia, sekavia kuvioita, joita minun ei ole tarkoituskaan ymmärtää. Tiedän vain, että tällä tavoin hän tekee itsensä todelliseksi, muistuttaa itseään siitä, missä on nyt. Maalia putoilee hänen poskilleen. En yritä pyyhkiä sitä. Kun hän itse huomaa, hän koskettaa poskeaan, jatkaa raitaa miltei huuliin saakka. Lisää. Lisää maalia. Hän piirtää itseensä, päästää irti minusta ja piirtää minuunkin.

”Maalaa minut niin minä maalaan sinut.”

Ja me teemme juuri niin. Emme välitä, vaikka vaatteemme sotkeentuvat, otamme ne pois, maalaamme toistemme alastomille vartaloille. Minä kosken hänen kipeitä polviaan, luisevaa yläruumistaan, kaikkia pieniä mustelmia. Hän maalaa yli jokaisen haavan, jonka on koskaan minuun iskenyt, yli viimeöisten mustelmien, jotka tahdoin iholleni. Hän maalaa solisluuni ja lanteeni ja jalkani, hän maalaa minut kokonaan. Me teemme toisistamme jälleen todellisia, niitä versioita itsestämme, jotka olemme valinneet olla.

Lopetamme, kun olemme valmiita. Yhtä aikaa. Hänen ilmeestään tiedän hänen rauhoittuneen. Emme ole enää siellä, vaan tässä hetkessä. Kaksi miestä, jotka ovat valinneet rakastaa toisiaan. Maalaus on valmis.

”Oletko kunnossa?”

Hän nyökkää ja hymyilee. Tällä kertaa aidosti.

”Minä tunnen itseni. Tunnen tämän maalauksen. Tiedän, kuka olen.”

Sen kuuleminen hänen huuliltaan on kaikki, mitä tässä hetkessä tahdon. Hymyilen leveästi.

Elämä jatkuu. Emme silti nouse vielä hetkeen, viipyilemme toistemme lämmössä, hengitämme sisään maalausta, jonka yhdessä muodostamme. Meillä ei ole kiire minnekään.