Kun Tristan saapuu parvekkeelta siipirikko lintu sylissään, tiedän rakastavani häntä. Hetki voisi jähmettyä, pysähtyä niille sijoilleen, jotta voisin säilyttää sen sellaisenaan, tallettaa sen sydämeeni ikuisesti. Tristan silittää valkeaa lintua, jonka siivenkärjet ovat veressä. Hänen otteensa on hellä, sillä hetkellä maailmaan mahtuu vain hän ja lintu.
Mitä turhia, sanoisin, jos kyseessä olisi kuka tahansa muu. Mitä merkitystä on yhdellä linnulla, kun niitä lentää kymmenittäin meren yllä? Haaskalintuja ja petoja. Turhia silloin, kun joku osoittaa aseella otsaan. Mutta Tristan pitää lintua hellin ottein, tuo sen sisälle, pyytää tarpeita sen siistimiseen. Lintu on raukea, täysin tyyni hänen sylissään. Huoli ja välitys kuultavat hänen merenturkooseista silmistään. Olen aina rakastanut katsella hänen ilmeitään. En ole koskaan tavannut yhtä lempeää ihmistä.
Tristan sitoo linnun siiven ja antaa sille vettä juotavaksi. Lintu jää pehmustettuun koriin lepäämään. Vasta sitten Tristan kohtaa minut, kohottaa katseensa ja hymyilee niin, että hymy säihkyy silmissä saakka. Ilo, joka hänessä syttyy aina, kun hän näkee jotakin hänelle rakasta. Milloin linnun taivaalla, milloin tyyntyvän aallokon. Vain merelle hänelle on oma ilmeensä. Hänen ensirakkautensa. Se ainoa, jota en voi koskaan haastaa.
Usein en ymmärrä häntä lainkaan. En tiedä, miksi hän arvostaa menehtyvää lintua, en hahmota, miksi hänen ilmeensä muuttuu niin merkilliseksi hänen katsellessaan merelle päin. On kuin hän näkisi kauneutta kaikessa, mihin hänen silmänsä vain osuvatkaan. Sellaisia ihmisiä ei pitänyt olla enää olemassa. Minä kuvittelin, että tuuli on jo vienyt heidät mukaansa, ottanut minulta pois sen, mitä en osaa arvostaa.
Sisareni. Poikani. Uneksijat, jotka katsoivat merelle, näkivät, ymmärsivät ja hymyilivät. Ajoin heidät molemmat toisille satamille, pois luotani. Joskus toivon, että he ovat jossakin, jossa tuuli laulaa lauluja ja meren suolainen tuoksu pyyhkii pelon pois. Tristan on samanlainen kuin he, jotka sysäsin kuolemaansa. Kun vain katsonkin häntä, saatan kuulla sisareni naurun ja poikani pianonsoiton. Saatan nähdä heidät hänen lempeässä, maailmaa rakastavassa hymyssään.
Ja silti minuun ei satu. Tristan ei tunnu muistutukselta. Hän on minulle kuin anteeksianto, mahdollisuus uuteen aamuun. Tietenkin minä rakastan häntä. Ymmärrän sen nyt, kun päivä on vielä nuori ja aurinko korkealla. Se piirtää hänen kasvoilleen varjoja. Hän näyttää niin nuorelta ja eläväiseltä kumartuessaan lähemmäs ja ojentaessaan minulle taskuunsa nuhjuuntuneen kukkasen. En tunnista lajia, koska minulle maailman aarteet ovat toisenlaisia. En kiinnitä huomiota siihen, onko penkereessä keltaisia vai punaisia kukkia.
”Tämä on harvinainen laji”, Tristan kertoo ja kuvailee hetken kukkaa minulle. Kun en reagoi, hän laittaa sen maljakkoon yöpöydälleni. Tarina jatkuu.
”Se puhkeaa todelliseen loistoonsa vasta yöllä. Odota vain.” Hymähdys. ”Aivan kuin se olisi hivenen ujo. Se toi mieleeni sinut. Se on sinun värisesikin.”
Hailakan vaaleanpunainen. Rintaani koskee.
”Tristan…”
”Teidän korkeutenne.” Virnistys.
”Lopeta, tiedät kyllä, ettei sinun tarvitse –”
Tristan vetää minut niskasta lähelleen ja suutelee lujaaa. Suudelman jälkeen katson häntä pitkään. Upeaa, komeaa merimiestä, joka tuo minulle kaukaisten rantojen kukkasia ja hymyilee kuin idiootti. Siipirikko lintu ei enää sirkuta, se kääntelee korissa päätään kuin odottaisi minun sanovan sen, mitä sydämessäni kannan.
”Tristan… Minä tahdon, että sinä tuot minulle jatkossakin kaikkea, mitä löydät matkoillasi.”
Hänen silmissään syttyy. Virnistys leviää takaisin kasvoille.
”Oi! Minulla on jo idea. Eräs eläinlaji etelässä –”
”Rakastan sinua.”
Hänen kasvonsa tyhjenevät ilmeistä. Merisilmät seisovat suurina päässä.
”Tarkoitin, että rakastan sinua. Tahdon sinun tulevan aina takaisin luokseni.”
Kulmat kaartuvat vain hetkeksi. Sitten peittelemättömän onnellinen hymy kiipeää hänen huulilleen, piirtää kuopat hänen poskilleen.
”Ehdit sitten ennen minua.”
”Anteeksi?”
Tristan vie käden omalleni, silittää hellästi.
”Minäkin rakastan sinua, Louis”, hän sanoo puristaen kättäni. ”Luoja, minä rakastan sinua…”
Olemme aivan lähekkäin, otsa vasten otsaa. Hän tuoksuu mereltä ja turvalta. Juuri nyt tahdon vain hänen olevan siinä. Tämä lempeä, kaunis ihminen on päättänyt haluta juuri minut. Tällä kertaa en pilaa tätä. Tällä kertaa en anna onneani pois. Vaikka en tiedä, miten hänen kaltaisensa lempeä sielu on huolinut minut vierelleen, en luovu hänestä nyt, kun pitelen koko maailmaa kädelläni.
”Tiedän, ettet voi lähteä ulos ja nähdä kaukaisia rantoja”, Tristan huokaa, ”mutta anna minä tuon ne sinun luoksesi. Teen sinut onnelliseksi. Näytän sinulle taivaan ja meren ja maan.”
Olet jo näyttänyt. Joka sekunti, kun vain katsot minuun.
”Seikkaillaan omalla tavallamme. Kuten tähänkin saakka.”
En voi lakata hymyilemästä.
”Sinä teet minut jo hirvittävän onnelliseksi.”
Hän hymyilee ja vetää minut lähelleen. Painun hänen rintaansa vasten, hän on lämmin ja täynnä elämää.
Minun elämäni on lyhyt, tiedän sen. Mutta hän on tässä, uusi mahdollisuuteni, valovoimainen ja niin tavattoman ihana. Mies, joka pelastaa lintuja ja tuo kukkia. Näin se siis tapahtuu. Näin ihminen haltioituu. Suljen silmäni ja painaudun tiukasti häntä vasten. Luomieni takana välkkyy valoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti