Ovi pitää tutun narahduksen auetessaan. Lämmin pullantuoksu kutittelee aisteja jo ovella. Riisumme takkimme ja kävelemme sisään, tytöt ovat keittiössä illallisen kimpussa. Leveä hymy leviää Juliuksen kasvoille, kun hän erottaa mansikkakakun pöydällä. Hymy tarttuu minuunkin. Rakastani ei ole vaikeaa miellyttää.
Kaikki täällä on niin raastavan tuttua, että sydämeni on pakahtua. Tuntuu hyvältä tulla takaisin tänne, turvaan kaaokselta, jonka jätimme kotiin. En ole vielä täysin toipunut, mutta maalaaminen tuntui hyvältä ja olemme pysyneet tuttuun tapaamme kiinni toisissamme. Täällä kaikki purkautuu, tämä on meidän kotimme, me kaikki kuulumme tänne, toistemme luokse.
Anri ja Dorian makaavat sohvalla sylikkäin. Minua lämmittää nähdä heidät sellaisina. Anri on kaikkien vuosien jälkeenkin paras ystäväni, ja tahdon nähdä hänet niin onnellisena, että hän halkeaa. Hän ansaitsee kaiken maailman valon, koska hän on meille kaikille turvasatama. Hän mahdollistaa tämän kaiken, ja olen hänelle ikuisesti kiitollinen siitä, että hän pysyi järkähtämättä vierelläni silloin, kun olin pimein versio itsestäni. Anri silittää Dorianin pörröistä tukkaa, ja ajattelen kaikkia niitä kertoja, kun kukaan muu kuin hän ei tahtonut nähdä minua. Istuimme kaksin kartanossani. Itkin. Olin hiljaa. Hiljaisuus Anrin kanssa on turvallista. Sitten me leivoimme keksejä. Hän tuli yhä uudelleen ja uudelleen luokseni, antoi minun nojata olkaansa hiljaa.
Anri oli luonani sitä aiemminkin. Anri on mies, jonka annoin kauan sitten viedä neitsyyteni, Anri on se, joka rakastui minuun ensimmäisenä. Hänen kauttaan sain tuntea, miltä tuntuu, kun joku tahtoo suudella minua ja vain minua. Me olemme löytäneet omat onnemme, tulleet osaksi pientä perhettä, jonka me kaikki muodostamme, ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Kukaan täällä ei olisi alussa katsellut minua hetkeäkään, ellei Anri olisi painanut kättään olalleni ja pyytänyt minua jäämään. Joten katsoessani, kuinka Dorian kääntyy painamaan nopean, piilotetuksi tarkoitetun suukon Anrin huulille, tunnen väräjävää lämpöä rinnassani. Näin tämän kuuluikin aina mennä.
Keittiössä Frida ryntää halaamaan Juliusta. Victoria sen sijaan jättää leipomuksensa Marian huoleksi ja tulee leveästi virnistäen luokseni. Hän kutsuu minua pikkuveljekseen ja vetää minut pitkään halaukseen. Victoria. Voi Victoria.
Minä olen pitkään vihannut naisia. Olen pelännyt heidän katseitaan, kuvitellut heidän näkevän lävitseni siihen syvälle haudattuun, kirottuun ytimeen, jota en itsekään tahdo koskettaa. Naisista jokainen on ollut toistanto siskostani, joka käänsi selkänsä. Siskosta, jota en pysty vieläkään ajattelemaan ilman, että käteni tärisevät. Minulta kesti vuosia ymmärtää, että pelkoni ja vihani ei johdu naisista, se johtuu yhdestä ihmisestä, joka haavoitti minua liian syvältä. Sen vuoksi joka kerta, kun Victoria ottaa minut lämpimään halaukseensa, jokin rikkinäinen osa minusta korjaantuu pala palalta. Hän tahtoo olla lähelläni, silittää juuri minua, kutsua minua pikkuveljekseen siitä huolimatta, että hänellä on jo ihana, rakastava veli. Tahdon pitää hänet siinä, antaa hänelle kaiken, minkä tällä rikkinäisellä elämälläni voin. Victoria on onnellinen, mutta hänen pitää olla sata kertaa onnellisempi.
Kaikki täällä ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että minulla on vihdoin perhe, jokin paikka, jota kutsua kodikseni. Joskus, kun kuljen tutussa olohuoneessa, näen menneen itseni. Saatan yhä kuulla, kuinka huudan ja syyttelen, poistun paikalta tavarat lentäen. Se ihminen on kaukainen muisto, jota kannan sisälläni. Joskus niin raskaana, että tunnen sen kiipeävän kurkulleni, kun joku kysyy minulta jotakin tai katsoo minua tavanomaista pitempään. Niinä hetkinä kuvittelen yhä räjähtäväni kaikkien silmille, kuvittelen heidän halveksivat katseensa ja tunnen olevani pienempi kuin koskaan.
Mutta se on mennyttä. Mikään pelko ei ota minulta pois sitä, mitä minulla on. Enää en ajattele joka kerta, kun joku katsookin minuun, että minua siedetään täällä pakon nimissä. Nämä ihmiset ovat osoittaneet kärsivällisyydellään ja lempeydellään minun kuuluvan joukkoon. On Anri, joka nauraa kanssani yhteisille muistoille ja juttelee kanssani myöhään yöhön. On Victoria, joka kutsuu veljeksi ja ottaa syliin, asettaa kukkia hiuksiini. Ja kaikki muut, jotka hymyilevät minulle, kysyvät mielipidettäni, tuovat peittoja, kun olen nukahtanut puolialasti Juliuksen syliin sohvalle. Kaikki rakkaat, ihanat ihmiset, jotka ovat osoittaneet, että minullakin voi olla koti ja ihmisiä ympärilläni. Aitoja, ehjiä ihmissuhteita, joita ei tarvitse hajottaa saadakseen heidät jäämään.
He jäävät kyllä. Minun on luotettava siihen, kun mikään ei tunnu todelliselta ja pelot hankaavat syvällä. Ne eivät koskaan täysin lähde, mutta kun haistan tuoreen pullan ja kuulen rakkaitteni naurut kevätillassa, hymy kohoaa huulilleni enkä ajattele muuta. Tämä on minun kotini. Tänne minä kuulun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti