Minun rakkaani on hauras, mutta ei kuten lasi, joka voi säpälöityä sellaisen käsissä, joka ei osaa pidellä riittävän hellästi. Minun rakkaani on hauras sillä tavalla, jolla perhoset ovat, kaikki ne pienet, kaunissiipiset olennot, jotka joku voi koska tahansa talloa alleen. Perhosten siivet ovat aina esillä, kauniit ja koristeelliset, mutta niin hauraat. Aina esillä, aina jonkun revittävissä. Kukaan ei koskaan katso perhosia siipiä pitemmälle.
Minun rakkaani on herkkä ja hauras tavalla, joka ei aukene kaikkien silmille. Perhosta voi ihailla, sitä voi rakastaa, mutta kuinka moni muistaa, miten lyhyt sen elämä on? Joskus minusta tuntuu, että rakkaani vähenee joka hetki. On kuin hän kuuluisi jonnekin muualle, paikkaan vailla kipua. Jokin vetää häntä alituisesti pois, hän vähenee ja hiipuu, katsoo ikkunasta valonsäteiden taa ja näkee jotakin, jota minä en koskaan voisi tavoittaa.
Minulta kesti kauan nähdä se hänestä. Jo ensimmäisillä kerroilla tiesin, että tässä miehessä on tasoja, syvyyksiä, joita hän ei anna muiden nähtäväksi niin vain. Niin meissä kaikissa on, mutta hänessä se on erilaista. Ajattelen perhosen siipiä. Hauraus on aina nähtävillä, mutta kukaan ei koskaan pysähdy ajattelemaan sitä.
Rakastuin häneen aivan huomaamatta. Sisareni on aina moittinut minua siitä, että minä en tunnista omia tunteitani. Minä kuvittelin kuuluvani toiselle samalla, kun suutelin hänen kaulaansa, silitin hänen enkelinkiharoitaan ja imin hänen tuoksuaan itseeni kuin olisin jo tahtonut pitää kaiken hänestä vain itselläni. Joskus ajattelen, että hän vain otti minua kauluksesta ja veti pinnan alle. En ole koskaan ajatellut päivänvalosta samalla tavalla sen sukelluksen jälkeen.
Auta. Minä hukun. Mutta en voi hukuttaa sinuakin. Hänen sanansa. Silti hän veti minut mukaansa, ja minä menin, en siksi, etten olisi osannut kieltäytyä, vaan siksi, etten halunnut. Muistan, millainen hän oli silloin. Nyt olen varma, ettei kukaan muu tunnistanut hänen haurauttaan, kukaan muu ei jäänyt hänen vierelleen näkemään sitä, millainen hän todella on kaiken teatterin alla. Minun rakkaani on ikuisen dramaattinen, hänen eleensä ja ilmeensä ovat suuria, mutta kaiken sen alla hän on suojaton, kaikkien satutettavissa. Sitä miestä minä rakastan. Häntä, joka kavahtaa muiden kosketusta, joka pelkää muiden katsovan hänen lävitseen. Häntä, joka itki ja huusi lyötyään minua ensimmäisen kerran. Häntä, joka on usein pelkkä pieni poika, joka katsoo minua kaikella lapsen avuttomuudella, joka on säilynyt hänen silmissään vuosikymmenet. Hänet minä olen valinnut, hän on minun kotini, minun kaikkeni, enkä tarvitse muuta kuin hänen pehmeän päänsä rintakehääni vasten.
Minun rakkaani istuu ikkunalaudalla pienet jalat ristissä ja katsoo ulkona kukkivaa kevättä. Varovaisia vihreitä silmuja ja ensimmäisiä laululintuja. Pitkä, kaunis talvi on ohi, me olemme selvinneet, hän on elossa edelleen. Tällaisena hänen haurautensa on käsinkosketeltavaa. Nuo pienet jalat, kapeat ranteet ja sisäänpäinkääntynyt olemus, jonka läpi vain harva pääsee. Menen lähemmäs, vien käteni hänen selälleen, silitän selkärangan jokaista nikamaa kuin etsisin siipiä, hauraita ja kauniita. Hän kääntyy minuun päin hetken silkkaa hämmennystä kasvoillaan. Tällaisina hetkinä olen vakuuttunut siitä, että hän on ikuinen lapsi, pieni poika, joka yllättyy joka kerta uudelleen, kun joku valitsee hänet, vain hänet. Hymy leviää hänen kasvoilleen, suukotan häntä suulle, nenänpäälle ja ohimolle, vedän hänet lähemmäs ja silitän.
”Rakas… Ole aina minun.”
”Mutta kulta, olenhan minä.”
”Ei…” Pudistan päätäni. Tartun hänen kylmiin käsiinsä. ”Tarkoitan, että aina, ihan aina. Ole minun vaimoni.”
”Mehän olemme jo naimisissa. Hassu.”
”Seuraavassakin elämässä. Ja sitä seuraavassa. Ole aina minun…”
Hänen silmäkulmansa täyttyvät kyynelistä.
”Sinä olet minun kotini. Minä uskon, että jos elämä on jatkumo, me olemme aina yhdessä, minä löydän sinut yhä vain uudelleen ja uudelleen…”
Jälleen. Hänen katseessaan se sama herkkyys, jonka olen nähnyt jo ensimmäisistä kerroista lähtien. Sivelen hänen poskeaan, annan hänen levätä hetkessä.
”Sinä olet paljon muutakin kuin elämänkumppanini. Sinä olet minun kotini, uskotko, kun sanon niin?”
Kyyneleet valuvat jo hänen poskilleen.
”Tiedän, miten paljon koti sinulle merkitsee…”
Hymyilen. Niin. Juuri niin.
Hän ei pysty sanomaan mitään, sanani pakahduttavat hänet täysin. Otan hänet syliini, pienen rakkaani, ja silitän hänen pellavaista päätään. Hänen kätensä yrittää tarrata kaulukseeni, mutta ei aivan kykene tarttumaan, niin paljon hän tärisee. Käsi jää lepäämään syliini, ja minä istun vuorostani ikkunalaudalle hänestä tiukasti kiinni pitäen. Katson ulos ikkunasta. Pieni oranssisiipinen perhonen lepattelee ikkunan takana, enkä voi lakata hymyilemästä. Kosketan ikkunaa varoen. Maailma näkee minut, ja se saa sydämeni tuntumaan kevyeltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti