Paikka on alkanut jo täyttyä ihmisistä. Kahvin pehmeä tuoksu täyttää tilan ja skannaan jo katseellani, mitä kaikkea pöytään on katettu. Niin paljon erilaisia piirakoita ja muita suolaisia, etten edes ehdi tuijotella niiden taakse makeisiin tarjottaviin. Joku on kimpussamme jo ovella.
”Anette, hei!” pitkä nainen tervehtii heti ovella. Tunnistan hänet valokuvista Aneten siskoksi. Läheltä nainen näyttää ikääntyneemmältä kuin kuvissa, mutta hänessä on samaa arvokkuutta kuin rakkaassanikin. Kaunis ja näyttävä nainen korkeissa koroissaan.
”Ja sä olet sitten varmaan Luukas.”
”Jep. Moi, kiva nähdä viimein.”
”Moi vaan, Liisa, Aneten sisko. Tiesitkin mut varmasti jo. Oonkin kuullut susta paljon, hauskaa viimein saada kasvot kertomuksille. Minkäs ikäinen sä olitkaan nyt?”
”Yhdeksäntoista.”
Tiukka hymy. Tiedän jo nyt, millaisia tarinoita Aneten suvussa kerrottaisiin näiden juhlien jälkeen. Tulisin ikuisesti olemaan näille ihmisille ”se Aneten pikkupoika”. Minulle ei ole väliä, miten he puhuvat minusta, kunhan Anette saa olla rauhassa parjaukselta.
”Herttaista. Kuule, taidan lainata tota sun naistasi vähän, jos sen aikaa maltat odottaa. En millään saa loppuja tarjoiluja hoidettua yksin. Sä voit mennä tonne tohon ikkunan viereiseen pöytään, jossa on jo porukkaa istumassa. Mukavasti vaan.”
”Voihan Luukas auttaa meitä keittiössäkin”, Anette ehtii sanomaan.
”Hyvähän sen on tutustua sukuun! Kun on kerran tullut osaksi sitä. Mene vain sinne.”
Vilkaisen vielä kerran Anetteen. Hänen ilmeensä on jäykkä. Hän ei ehdi sanoa mitään ennen kuin minut ohjataan pöytään, jossa istuu sekalainen seurue ihmisiä, joiden keski-ikä on lähempänä viittäkymmentä.
”Ohhoh, sä oot vissiin sitten Luukas”, sanoo innostuneen näköinen takuulla yli viisikymppinen mies.
”On tainnut Kari nuorentua parilla vuosikymmenellä”, hekottaa nainen tämän vieressä. Kommentti on täysin odotettavissa, mutta se tulee silti liian äkkiä, jotta osaisin puolustautua.
”Noh, älkää kiusatko poikaa. Tervetuloa sukuun, niin kai sitä tässä pitäisi sanoa”, sanoo boheemin näköinen nainen, jonka tukka on siististi leikattu.
”Moi vaan kaikille. Luukas, joo.”
Kaikki pöydässä tuijottavat minua kuin näyttelyeläintä. Minut on tuotu esille vain, jotta nämä ihmiset voisivat arvioida tyhmyyttäni ja nuoruuttani, ne kun heidän silmissään kuuluvat samaan pakettiin. Kestän hetken heidän pällistelyään, kun erotan Eetun saapuvan kohti pöytäämme. Pitkä ja raamikas mies kulkee hänen vanavedessään. Kauhukseni käsitän, että miehen on pakko olla Kari, Aneten entinen mies.
”Lukeeee moi!” Eetu vilkuttaa ja kiskaisee tuolin alleen.
”Terve!”
”Ihanaa, että sä tulit. Tota öö, tässä on mun isä. Iskä, tässä on Luke. Sori siis Luukas.”
Mies näyttää hätkähdyttävän samalta kuin kuvissa. Vuodet ovat kohdelleet häntä kunniallisesti.
”Kari”, mies sanoo ojentaen hymyillen kättään. Karin hymyssä ei ole mitään ivallista.
”Luukas, moi.”
”Viimein tavataan ihan kasvotusten. Oonhan mä susta nähnyt vaikka mitä kuvia ja kuullut juttuja, etenkin Eetulta.”
”Uskon sen. Samoin.” Oikeastaan en tiedä Karista paljoakaan.
”Eetu puhuu susta tosi paljon. Teillä taitaa olla aika kivaa keskenänne aina, kun näätte. Kyllä sä voit meilläkin tulla joskus käymään.”
”Haha, oisko se vähän hassua…”
”Ei yhtään, hyvinhän te pojat tuutte juttuun!”
Kuin olisin Eetun kaveri enkä Eetun äidin miesystävä. Muut pöydässä ovat siirtyneet jo keskustelemaan muita asioita. Puheenaiheet siirtyvät kaikkeen sukujuhlissa tyypilliseen – veroihin, töihin, ruoan ja bensan hintoihin. Tilanne on jo lähes kliseinen. Minä ja Eetu emme pääse osallistumaan keskusteluun mitenkään, ja huomaan pohtivani, ovatko he vain ajattelemattomia vai eristetäänkö minut tarkoituksella keskustelusta. Ei, ajattelen, tuskin he sitä tarkoittavat. He eivät vain näe lapsia samalla tavalla ihmisinä.
Sehän minä täällä olen. En Aneten mies, vaan kuuma, polttava puheenaihe suvun keskuudessa. Kasvotusten pelkkä lapsi, joka ei voi keskustella asioista, jotka eivät omaa elämää kosketa. Huokaan syvään. Aikuiset ihmiset näkevät niin kapealle alueelle.
Saamme kaikki haetuksi ruokaa, ja lopulta Anettekin liittyy seuraamme.
”No niin!”
”Tulihan se emäntäkin sieltä”, sanoo karkean kommentin aiemmin heittänyt mies. ”Tää sun uusin hankinta on kyllä kerrassaan herttainen. Ei oo pojalla vielä partaakaan.”
”Hei älä setä viiti”, Eetu sanoo madaltaen ääntään. Setä. Karin veli siis. Yritän pysyä kärryillä siitä, kuka on kukakin.
”Älkää Luukasta kiusatko, mun kanssa voitte sitten keskustella. Onko sua rakas kiusattu täällä?” Aneten äänensävy yrittää mukautua näennäisen keveään tunnelmaan, mutta tunnistan siitä aidon huolen, joka on vain minun kuultavakseni tarkoitettu.
”Kaikki ok.”
”Luukashan vaikuttaa oikein fiksulta nuorelta mieheltä”, sanoo Kari hymyillen. En osaa tulkita, tarkoittaako hän sitä. Olen sanonut tuskin sanaakaan hänen tultuaan. ”Moro vaan.”
”Hei, Kari.”
Anette istuu silmin nähden jännittyneenä pöytään. Yhtäkkiä kaikki tuijottavat meitä. Tarinatuokiota tästä ei tulisi, meistä kumpikaan ei halua saati pysty kertomaan sitä, miten yhdeksäntoistavuotias poika päätyy keski-ikäisen naisen sänkyyn.
”Luukaksella on ensi viikolla taas taidenäyttely Amos Rexissä”, Anette kertoo hymyillen. Hän sanoo sen niin hellästi, että värähdän. ”Osa teistä onkin varmaan nähnyt niitä Instagramista.”
”Joo, aivan mielettömiä! Valojen ja erilaisten kankaiden käyttö on ihan uskomatonta”, sanoo sama polkkatukkainen nainen, joka vaikutti aiemminkin lähestyttävämmältä. ”Kauanko sä Luukas olet valokuvannut?”
”Kaksitoistavuotinaana sain pokkarin, siitä se sitten lähti.”
”Milla-tätikin kuvaa”, Eetu sanoo hymyillen.
”En kyllä laisinkaan yhtä hyvin kuin Luukas”, Milla naurahtaa.
”No kyllähän sulla oli lapsena taidenäyttelyitä meidän takapihalla, kivet rivissä”, Kari nauraa. Karin sisko. Heissä on samaa näköä. Samat tuikkivat ruskeat silmät ja juonteet suupielissä.
Keskustelu ohjautuu Karin ja Millan lapsuuteen, ja minä vilkuilen vuoroin rakastani, vuoroin Eetua. Kumpikin näyttää siltä, että kun täältä päästään, puhuttavaa riittäisi. Kaavin kakkulautastani tyhjäksi enkä kehtaa hakea lisää. Anette poistuu pöydästä kaatamaan viereiseen pöytään kahvia. Eetu lähtee hänen peräänsä.
”No, Luukas, mitenkäs teillä Aneten kanssa niin kutsutusti sujuu? Onko Anette muistanut olla sulle mukava?” Kari kysyy kumartuen suoraan lähemmäs minua. Jos tämä on jonkinlainen mies miehelle -keskustelu, en ymmärrä sitä.
”Tottakai. Tosi hyvin meillä menee, ollaan aika rauhallisesti asusteltu tässä nyt.”
”Muistat mut varmaan parhaiten siitä ensireaktiosta. Tota… En oikein tiedä, mitä mun pitäisi siitä sanoa. Siitähän on jo kolme vuotta, mutta… Taisin vähän hätiköidä. Vaikka huolissanihan mä olen. Olin.”
”Ei se haittaa. Siis vaikka olisit edelleen. Ymmärrän kyllä.”
”Oikeastaan Eetu on saanut mut näkemään tän vähän eri vinkkelistä. Teidän kolmen yhteinen aika kuulostaa tosi hyvältä. Eetu on oikeesti puhunut susta tosi paljon, ja oon kiitollinen, että sillä on viimein sun kaltainen ystävä. Vaikkakin tää ystävyys ei tullut sitä kautta, mitä varmaan kukaan meistä odotti.”
Menen niin hämilleni, että vain tuijotan miestä. Hänen sanansa ovat aidot. Isän sanat.
”Koetko sä, Luukas, että Anette elää sun kautta nuoruuttaan uudelleen?”
Pudistan päätäni.
”En. Ei se sitä ole. Me vain…”
”Okei, okei, ei sun tarvitse mulle selitellä auki teidän suhdetta. Se on teidän suhde. Mä luotan siihen, että te osaatte hoitaa asianne. Ja oikeesti…” Kari pitää pienen tauon. Huokaisee. ”En ole aikoihin nähnyt Anettea noin onnellisena. Meidän ero ei ollut aluksi se helpoin mahdollinen.”
Nyökkään.
”Kiitos, kun kerrot.”
”Pidä Anetesta huolta. Se on hyvä nainen.”
Olen sanomassa jotain, kun Eetu istuu takaisin pöytään.
”Et kai sä iskä kiusaa Lukee täällä?”
”Ei, päin vastoin”, hymähdän.
Lopulta Anettekin tulee pöytään. Hän silittelee olkapäätäni.
”Joko me kohta ollaan menossa kotiin?”
”Sulta mun sitä varmaan pitäisi kysyä.”
”Voidaan kohta.” Anette silittää olkapäätäni.
”Taas te teette tota”, Eetu huomauttaa.
”Eikä!”
”Joo joo. Ihan superällöä. Katotte toisianne just… tollee.”
”Hauskaa nähdä nyt Aneten suuri rakkaus viimein oikeastikin”, Milla hymähtää kauempaa pöydästä. ”Tosi söpöä meininkiä nyt, täällä ei olla hetkeen tällaista nähty.”
”Anette korkkas tän nuoriso-osaston ennen Eetua”, nauraa sama mies, joka on heittänyt muutkin kommentit. Iso osa pöydän miehistä puhkeaa nauruun. Annamme naurunremakan tasoittua ennen kuin ilmoitamme lähtevämme jo.
”Kiitos, kun saatiin tulla. Nähdään Kari taas, voidaanko soitella ensviikolla? Ja Milla sunkin kanssa meillä jäi viimeksi juttu kesken.”
Anette jää vaihtamaan vielä viimeisiä kuulumisia, kun me Eetun kanssa livistämme paikalta. Sydän hakkaa. Kädet hikoavat. Vasta ulkona vedän kunnolla henkeä. Eetu taputtaa minua selkään.
”Onks jätkä ookoo?”
”Ihan joo.”
”Mitä iskä sano sulle?”
”Joku synninpäästö se kai oli.”
”Täh?”
”Sanoi, että sillä on iisimmät fiilikset musta ja Anetesta nyt. Sun takia, olit kuulemma puhunut musta paljon.”
Eetu lehahtaa herttaisen punaiseksi. Tökkään poikaa olkaan.
”Kiva olla sun kamu as well, broidi.”
”LOPETA tää on noloa!”
”Ei mut kiitti oikeesti. Mä rakastan sun äitiä.”
”Joojoo ei puhuta nyt siitä!”
”Tää suku ei tuu nielemään ideaa musta ihan hetkeen.”
”Joo ei ja mua vituttaa se ihan sikana. Niinku mitä se kellekään kuuluu, vittuako ne tollasta, sä oot nii jees äijä.”
”Joko te murut täällä puitte tapahtumia?” Anette yllättää meidät.
Anette pörröttää poikansa päätä ja vetää minut tiukkaan halaukseen.
”Hienosti selvisit, rakas.”
”Ihan hyvin se meni, kukaan ei kysellyt multa oikeestaan mitään.”
”Ei ne multakaan ikinä”, Eetu hymähtää.
”Proves the point. Lapsi mikä lapsi.”
Aneten ilme käy surulliseksi.
”Oon pahoillani.”
”Älä rakas ole. Sä olet ihanin ja mitään hätää ei ollut. Kyllä tällanen parituntinen aina menee.”
Kotona Anette lysähtää meikit siivottuaan sohvalle. Hän yrittää kiskoa kotelohametta yltään, mutta tyytyy vain naurahtamaan ja painumaan syvemmälle sohvalle. Eetu menee saman tien vessaan. Minä käperryn naiseni vierelle.
”Autanko sut mekosta?”
”No jos kulta viitsit. Hitto nää on kyllä niin tiukkoja.”
”Sä näytät niiin kauniilta… Mun ihana.”
”Eetu on kulta vessassa.”
”On se tätä ennenkin todistanut.”
Anette istuu alusvaatteisillaan sohvalla ja silitän hänen kylkeään hellästi.
”Menikö kaikki susta hyvin? Mitä Kari sulle puhui? Ja anteeksi, suurin osa noista on niin tökeröitä, en viitsinyt siinä ryhtyä niitä sörkkimään. Mullehan ne irvailee. Suvun ensimmäinen puuma. Ja niin edelleen. Et sä ole tehnyt mitään väärää.”
”En halua niiden ahdistelevan suakaan. Me ollaan tehty nää valinnat yhdessä.”
”Meidän suku on kyllä yks persesyylä välillä!” Eetu huutaa vessan ovelta.
Me molemmat purskahdamme nauruun. On ihanaa kuulla aurinkoa Aneten äänessä kaiken jälkeen.
”Hyi mutsi miks sä oot alasti täällä?”
”Alkoi juhlavaatteet vähän puristaa. Luukas auttoi.”
”Hyi lopettakaa!”
Silti Eetu tulee kaikessa rauhassa vierellemme sohvalle ja painaa alkaa käydä läpi juhlien tilanteita. Minä painaudun tiukemmin Anetteen kiinni ja tartun häntä kädestä. Hän hymyilee minulle vaivihkaa. Ei ole hätää. Kaikki on ihan hyvin.
