torstai 29. kesäkuuta 2023

Makuuhuoneessa

SV: seksi

Linnean koputus huoneeni oveen on ujo ja varovainen. Kun hänen pellavainen päänsä ilmestyy ovensuuhun, hymy leviää kasvoilleni. Lasken kuulokkeet ja sammutan koneen näytön. Kello on jo lähes kaksitoista, vanhemmat nukkuvat. Linnea sipsuttaa ujosti sisään vaaleanpunaisessa yöasussaan ja istuu sänkyni reunalle jalkojaan heilutellen. Tiedostan, että tilanne on kuin b-luokan pornosta ja painan ajatuksen syvemmälle.

”No moi”, hymähdän ja istuudun sängylle tytön viereen. Linnea katselee minua hymyillen.
”Moi Krisu.”
”Onko kaikki hyvin?”
”On joo.”

Menen varovasti lähemmäs, painan hapuillen kämmeneni hänen pehmeälle poskelleen. Linnealla ei ole alusvaatteita ollenkaan. Erotan nännien kohoumat vaaleanpunaisen ruutukankaan läpi. Pudistelen päätäni. Vasta hetki sitten olin uppoutunut pelaamaan ja nyt hän istuu tässä, enkä pysty kuvittelemaan mitään muuta. Kaverien huudot ja pelin räiske jäävät taa, on vain Linnea pienessä yöasussaan.

”Mitä sun tekis mieli tähän aikaan yöstä?” kysyn pehmeästi. Menen hivenen lähemmäs, mutta en kosketa häntä, vaikka koko kehoni väreilee janosta. En voi lakata tuijottamasta, kuinka hänen uudet, pehmeät muotonsa nuolevat kangasta.
Linnea kikattaa ja sipaisee nenäänsä. Mitä enemmän tuijotan häntä, sitä selkeämmin tajuan, että kukaan pojista ei koskaan uskoisi tätä. En ikinä voisi kertoa siitä ihanuudesta, jonka saan kokea Linnean iholla.

Linnea nostaa yöasunsa helmaa ja paljastaa täysin paljaan alavartalonsa. Painan käden kasvoilleni, hän on niin kaunis, niin uskomattoman kaunis. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun hän tekee minulle näin. Edellisellä kerralla minulle tuli kova kiire keskeyttää peli. Mikään ei voisi koskaan olla tärkeämpää kuin tämä pieni tyttö, joka on jättänyt alusvaatteensa pois tullakseen syleiltäväkseni.

”Voi luoja sun kanssas…”
Hivuttaudun lähemmäs, jätän käteni Linnean pehmenneelle reidelle. Tyttö katsoo minuun silmät suurina ja raottaa suutaan.
”Haluatko sä…?” kysyn niin hiljaa, että tuskin itsekään kuulen. Linnea nyökkää ja hymyilee, tuo lantiotaan kutsuvasti lähemmäs. Hänen huulillaan tuoksuu mansikkainen huulikiilto. Vedän tytön hellästi syleilyyni ja tapailen hänen lanteitaan ja hivelen hävyn pehmeää kumpua. Linnea inahtaa ja kietoo kätensä ympärilleni.

”Jännittääkö?”
”Ei nyt.”
”Ootko varma?”
”Joo.”

Olemme tehneet tämän vain muutamia kertoja. Yhdyntä häneen pelottaa minua, hän on vielä niin pieni ja kokematon ja hän luottaa minuun täysin. Suutelen häntä hellästi riisuessani hänet yöasustaan. Alastomana en voi vastustaa häntä, erektioni on niin kova, että sattuu. Linneasta on tullut niin kaunis, nuo nuoret, terhakat rinnat ja vatsan ja lantion hienoinen kaari. Painan Linnean vasten peitteitä ja suutelen hänen rintojensa kärkiä.

Linnea tuntuu täysin rennolta, kun nousen laittamaan kondomin ja hieron liukuvoidetta kaluuni. Hän tuijottaa minua puna kasvoillaan, aivan kuin ei olisi vielä täysin tottunut siihen, että lapsuuden karkki- ja leffaillat ovat nyt muuttuneet täksi kuumaksi leikiksi välillämme.

”Ootsä ookoo?”
Linnea nyökkää. Hän asettuu selälleen sängylle ja avaa haaransa. Hän tuntuu niin lämpimältä minua vasten. Suutelen häntä hetken ennen kuin asetan itseni häneen. Hän on kostea ja lämmin ja pehmeä ja hänen vaaleat suortuvansa ovat hiestä märät. Minun oma prinsessani.

Yhdynnässä minä unohdan kaiken. On vain Linnea pehmeänä ja sallivana allani, ja kaikki muu hämärtyy ja lakkaa merkitsemästä. Hukun hänen lempeään tuoksuunsa, tahdon vain suudella kaikkea hänessä ja olla aina hänen sisässään, mikään ei voisi koskaan tuntua näin hyvältä, ei mikään. Kliimaksin hetkellä työnnyn rajusti häntä vasten ja rojahdan hänen päälleen sängylle, pidän häntä hetken siinä, annan kiihtyneiden hengitystemme sekoittua toisiinsa. Huoneessa kuuluu vain kahden ihmisen raskas hengitys.

Vetäydyn rauhassa Linnean sisältä, viskaan kondomin roskiin ja tiedän, että se pitäisi hävittää tarkemmin myöhemmin, jotta vanhemmat eivät löydä sitä. Koko kehoni on herännyt eloon, se huutaa ja huokailee, se on täynnä Linneaa eikä minuun mahdu mitään muuta.

Olen nappaamassa Linneaa syliini, kun huomaan hänen kääntyneen pienelle kerälle.
”Hei? Lindsu?”
Käännän hänet selälleen ja huomaan kyyneliä hänen silmissään. Hänen kasvonsa punottavat, hän yrittää niin kovasti taistella kyyneliä vastaan. Kun kohtaan hänen katseensa, hän purskahtaa itkuun.
”Linnea rakas…”

Puristan tytön tiukasti itseäni vasten, hätä valtaa nautinnon tilan kehossani.
”Kulta mikä on? Satutinko mä sua? Voin mun tyttöä… Ei hätää, anteeks, oon tosi pahoillani, mä rakastan sua Linnea…”
Linnea katsoo minua lohduttomasti silmiin ja painaa pienen päänsä rintaani vasten. Hän kietoutuu minuun pieneksi paketiksi ja itkee hillittömästi. Kaikki minussa särkyy hänen kyynelilleen.

”Rakas? Sattuko suhun?”
Linnea kohottaa päätään nyökätäkseen.
”Ei rakas anna mulle anteeks… Voi kulta.”
Silitän pehmoista poskea ja pyyhin kyyneleet. Tunnen omien silmienikin kostuvan.
”Sattuuko yhdyntä suhun aina?”
”Ei satu”, Linnea sopertaa. ”Sä olit nyt vaan… tai siis.”
Linnea painaa taas päänsä minuun. Rapsutan hänen niskaansa.
”Sä voit sanoa sen mulle kyllä. Ei ole hätää. En tee sulle ikinä mitään, mikä sattuu suhun. Sä oot mun prinsessa. Mikä tässä sattui? Oisit rakas voinut sanoa seksin aikanakin. Se on okei.”
”Sä olit niin innoissasi.”

Minun on täytynyt survoa häntä liian kovaa. En koskaan innostuessani muista, kuinka paljon hän on minua nuorempi ja pienempi. Silitän itkuisen tyttöni poskea ja yritän sietää omaa epämukavuuttani ja ahdistustani, minähän tässä satutin häntä. Maailman tärkeintä tyttöä.

”Olinko liian kova?”
”Vähän.”
”Ei sun tarvitse pelätä sen sanomista.”
”Halusin, että sulla on hyvä olla.”
”Kulta en mä halua, että sun tarvii pelätä mua.”
”En mä…”
”Jooko, rakas? Mulle saa aina sanoa, jos jokin sattuu, tuntuu ikävältä tai et muuten vaan haluakaan jotain. Saa muuttaa mieltäänkin. Vaikka tuut tänne ja haluat sitä, saat kesken kaiken sanoa, jos et enää haluakaan.”

Linnea nyyhkyttää.
”Jooko?”
”Joo”, hän itkee.
”Oota, muru. Mulla on sulle jotain. Mun piti antaa tää vasta myöhemmin, mut…”

Pengon vaatekaapin lokerosta pienen hempeän vaaleanpunaisen pupupehmolelun. Linnean kasvot kirkastuvat kuin lapsella. Hänen ilmeensä muuttuu hetkessä. Hän ottaa pienen pupun syliinsä ja suukottaa sitä.

”Mä RAKASTAN sitä!”
”Ihanaa.”

Otan Linnean hellästi syliini ja silitän tytön vaaleaa päätä.
”Saat aina sanoa mulle, jos tuntuu pahalta, okei? Ei sun oo aina pakko haluta. Me voidaan vaan halailla tai katsella sarjoja ja jutella. Ei tarvii tehä mitään, okei? Sä oot mulle tosi rakas.”
Linnea uppoaa syliini ja painaa pehmeitä suukkoja saamaansa pupuun. Pienet pehmoeläimet tekevät hänet aina onnellisimmaksi. Se saa minut joskus miettimään, aloitinko liian varhain hänen kanssaan, rikoinko hänessä jotain pysyvästi.
”Rakastan sua, Krisu.” Linnea katsoo minuun hellästi. Painan suudelman hänen huulilleen.
”Mäkin rakastan sua.”

keskiviikko 7. kesäkuuta 2023

Sukujuhlat

Paikka on alkanut jo täyttyä ihmisistä. Kahvin pehmeä tuoksu täyttää tilan ja skannaan jo katseellani, mitä kaikkea pöytään on katettu. Niin paljon erilaisia piirakoita ja muita suolaisia, etten edes ehdi tuijotella niiden taakse makeisiin tarjottaviin. Joku on kimpussamme jo ovella.

”Anette, hei!” pitkä nainen tervehtii heti ovella. Tunnistan hänet valokuvista Aneten siskoksi. Läheltä nainen näyttää ikääntyneemmältä kuin kuvissa, mutta hänessä on samaa arvokkuutta kuin rakkaassanikin. Kaunis ja näyttävä nainen korkeissa koroissaan.
”Ja sä olet sitten varmaan Luukas.”
”Jep. Moi, kiva nähdä viimein.”
”Moi vaan, Liisa, Aneten sisko. Tiesitkin mut varmasti jo. Oonkin kuullut susta paljon, hauskaa viimein saada kasvot kertomuksille. Minkäs ikäinen sä olitkaan nyt?”
”Yhdeksäntoista.”

Tiukka hymy. Tiedän jo nyt, millaisia tarinoita Aneten suvussa kerrottaisiin näiden juhlien jälkeen. Tulisin ikuisesti olemaan näille ihmisille ”se Aneten pikkupoika”. Minulle ei ole väliä, miten he puhuvat minusta, kunhan Anette saa olla rauhassa parjaukselta.

”Herttaista. Kuule, taidan lainata tota sun naistasi vähän, jos sen aikaa maltat odottaa. En millään saa loppuja tarjoiluja hoidettua yksin. Sä voit mennä tonne tohon ikkunan viereiseen pöytään, jossa on jo porukkaa istumassa. Mukavasti vaan.”
”Voihan Luukas auttaa meitä keittiössäkin”, Anette ehtii sanomaan.
”Hyvähän sen on tutustua sukuun! Kun on kerran tullut osaksi sitä. Mene vain sinne.”

Vilkaisen vielä kerran Anetteen. Hänen ilmeensä on jäykkä. Hän ei ehdi sanoa mitään ennen kuin minut ohjataan pöytään, jossa istuu sekalainen seurue ihmisiä, joiden keski-ikä on lähempänä viittäkymmentä.

”Ohhoh, sä oot vissiin sitten Luukas”, sanoo innostuneen näköinen takuulla yli viisikymppinen mies.
”On tainnut Kari nuorentua parilla vuosikymmenellä”, hekottaa nainen tämän vieressä. Kommentti on täysin odotettavissa, mutta se tulee silti liian äkkiä, jotta osaisin puolustautua.
”Noh, älkää kiusatko poikaa. Tervetuloa sukuun, niin kai sitä tässä pitäisi sanoa”, sanoo boheemin näköinen nainen, jonka tukka on siististi leikattu.
”Moi vaan kaikille. Luukas, joo.”

Kaikki pöydässä tuijottavat minua kuin näyttelyeläintä. Minut on tuotu esille vain, jotta nämä ihmiset voisivat arvioida tyhmyyttäni ja nuoruuttani, ne kun heidän silmissään kuuluvat samaan pakettiin. Kestän hetken heidän pällistelyään, kun erotan Eetun saapuvan kohti pöytäämme. Pitkä ja raamikas mies kulkee hänen vanavedessään. Kauhukseni käsitän, että miehen on pakko olla Kari, Aneten entinen mies.

”Lukeeee moi!” Eetu vilkuttaa ja kiskaisee tuolin alleen.
”Terve!”
”Ihanaa, että sä tulit. Tota öö, tässä on mun isä. Iskä, tässä on Luke. Sori siis Luukas.”

Mies näyttää hätkähdyttävän samalta kuin kuvissa. Vuodet ovat kohdelleet häntä kunniallisesti.
”Kari”, mies sanoo ojentaen hymyillen kättään. Karin hymyssä ei ole mitään ivallista.
”Luukas, moi.”
”Viimein tavataan ihan kasvotusten. Oonhan mä susta nähnyt vaikka mitä kuvia ja kuullut juttuja, etenkin Eetulta.”
”Uskon sen. Samoin.” Oikeastaan en tiedä Karista paljoakaan.
”Eetu puhuu susta tosi paljon. Teillä taitaa olla aika kivaa keskenänne aina, kun näätte. Kyllä sä voit meilläkin tulla joskus käymään.”
”Haha, oisko se vähän hassua…”
”Ei yhtään, hyvinhän te pojat tuutte juttuun!”

Kuin olisin Eetun kaveri enkä Eetun äidin miesystävä. Muut pöydässä ovat siirtyneet jo keskustelemaan muita asioita. Puheenaiheet siirtyvät kaikkeen sukujuhlissa tyypilliseen – veroihin, töihin, ruoan ja bensan hintoihin. Tilanne on jo lähes kliseinen. Minä ja Eetu emme pääse osallistumaan keskusteluun mitenkään, ja huomaan pohtivani, ovatko he vain ajattelemattomia vai eristetäänkö minut tarkoituksella keskustelusta. Ei, ajattelen, tuskin he sitä tarkoittavat. He eivät vain näe lapsia samalla tavalla ihmisinä.

Sehän minä täällä olen. En Aneten mies, vaan kuuma, polttava puheenaihe suvun keskuudessa. Kasvotusten pelkkä lapsi, joka ei voi keskustella asioista, jotka eivät omaa elämää kosketa. Huokaan syvään. Aikuiset ihmiset näkevät niin kapealle alueelle. 

Saamme kaikki haetuksi ruokaa, ja lopulta Anettekin liittyy seuraamme.
”No niin!”
”Tulihan se emäntäkin sieltä”, sanoo karkean kommentin aiemmin heittänyt mies. ”Tää sun uusin hankinta on kyllä kerrassaan herttainen. Ei oo pojalla vielä partaakaan.”
”Hei älä setä viiti”, Eetu sanoo madaltaen ääntään. Setä. Karin veli siis. Yritän pysyä kärryillä siitä, kuka on kukakin.
”Älkää Luukasta kiusatko, mun kanssa voitte sitten keskustella. Onko sua rakas kiusattu täällä?” Aneten äänensävy yrittää mukautua näennäisen keveään tunnelmaan, mutta tunnistan siitä aidon huolen, joka on vain minun kuultavakseni tarkoitettu.
”Kaikki ok.”
”Luukashan vaikuttaa oikein fiksulta nuorelta mieheltä”, sanoo Kari hymyillen. En osaa tulkita, tarkoittaako hän sitä. Olen sanonut tuskin sanaakaan hänen tultuaan. ”Moro vaan.”
”Hei, Kari.”

Anette istuu silmin nähden jännittyneenä pöytään. Yhtäkkiä kaikki tuijottavat meitä. Tarinatuokiota tästä ei tulisi, meistä kumpikaan ei halua saati pysty kertomaan sitä, miten yhdeksäntoistavuotias poika päätyy keski-ikäisen naisen sänkyyn.

”Luukaksella on ensi viikolla taas taidenäyttely Amos Rexissä”, Anette kertoo hymyillen. Hän sanoo sen niin hellästi, että värähdän. ”Osa teistä onkin varmaan nähnyt niitä Instagramista.”
”Joo, aivan mielettömiä! Valojen ja erilaisten kankaiden käyttö on ihan uskomatonta”, sanoo sama polkkatukkainen nainen, joka vaikutti aiemminkin lähestyttävämmältä. ”Kauanko sä Luukas olet valokuvannut?”
”Kaksitoistavuotinaana sain pokkarin, siitä se sitten lähti.”
”Milla-tätikin kuvaa”, Eetu sanoo hymyillen.
”En kyllä laisinkaan yhtä hyvin kuin Luukas”, Milla naurahtaa.
”No kyllähän sulla oli lapsena taidenäyttelyitä meidän takapihalla, kivet rivissä”, Kari nauraa. Karin sisko. Heissä on samaa näköä. Samat tuikkivat ruskeat silmät ja juonteet suupielissä.

Keskustelu ohjautuu Karin ja Millan lapsuuteen, ja minä vilkuilen vuoroin rakastani, vuoroin Eetua. Kumpikin näyttää siltä, että kun täältä päästään, puhuttavaa riittäisi. Kaavin kakkulautastani tyhjäksi enkä kehtaa hakea lisää. Anette poistuu pöydästä kaatamaan viereiseen pöytään kahvia. Eetu lähtee hänen peräänsä.

”No, Luukas, mitenkäs teillä Aneten kanssa niin kutsutusti sujuu? Onko Anette muistanut olla sulle mukava?” Kari kysyy kumartuen suoraan lähemmäs minua. Jos tämä on jonkinlainen mies miehelle -keskustelu, en ymmärrä sitä.
”Tottakai. Tosi hyvin meillä menee, ollaan aika rauhallisesti asusteltu tässä nyt.”
”Muistat mut varmaan parhaiten siitä ensireaktiosta. Tota… En oikein tiedä, mitä mun pitäisi siitä sanoa. Siitähän on jo kolme vuotta, mutta… Taisin vähän hätiköidä. Vaikka huolissanihan mä olen. Olin.”
”Ei se haittaa. Siis vaikka olisit edelleen. Ymmärrän kyllä.”
”Oikeastaan Eetu on saanut mut näkemään tän vähän eri vinkkelistä. Teidän kolmen yhteinen aika kuulostaa tosi hyvältä. Eetu on oikeesti puhunut susta tosi paljon, ja oon kiitollinen, että sillä on viimein sun kaltainen ystävä. Vaikkakin tää ystävyys ei tullut sitä kautta, mitä varmaan kukaan meistä odotti.”

Menen niin hämilleni, että vain tuijotan miestä. Hänen sanansa ovat aidot. Isän sanat.
”Koetko sä, Luukas, että Anette elää sun kautta nuoruuttaan uudelleen?”
Pudistan päätäni.
”En. Ei se sitä ole. Me vain…”
”Okei, okei, ei sun tarvitse mulle selitellä auki teidän suhdetta. Se on teidän suhde. Mä luotan siihen, että te osaatte hoitaa asianne. Ja oikeesti…” Kari pitää pienen tauon. Huokaisee. ”En ole aikoihin nähnyt Anettea noin onnellisena. Meidän ero ei ollut aluksi se helpoin mahdollinen.”
Nyökkään.
”Kiitos, kun kerrot.”
”Pidä Anetesta huolta. Se on hyvä nainen.”

Olen sanomassa jotain, kun Eetu istuu takaisin pöytään.
”Et kai sä iskä kiusaa Lukee täällä?”
”Ei, päin vastoin”, hymähdän.
Lopulta Anettekin tulee pöytään. Hän silittelee olkapäätäni.
”Joko me kohta ollaan menossa kotiin?”
”Sulta mun sitä varmaan pitäisi kysyä.”
”Voidaan kohta.” Anette silittää olkapäätäni.
”Taas te teette tota”, Eetu huomauttaa.
”Eikä!”
”Joo joo. Ihan superällöä. Katotte toisianne just… tollee.”
”Hauskaa nähdä nyt Aneten suuri rakkaus viimein oikeastikin”, Milla hymähtää kauempaa pöydästä. ”Tosi söpöä meininkiä nyt, täällä ei olla hetkeen tällaista nähty.”
”Anette korkkas tän nuoriso-osaston ennen Eetua”, nauraa sama mies, joka on heittänyt muutkin kommentit. Iso osa pöydän miehistä puhkeaa nauruun. Annamme naurunremakan tasoittua ennen kuin ilmoitamme lähtevämme jo.

”Kiitos, kun saatiin tulla. Nähdään Kari taas, voidaanko soitella ensviikolla? Ja Milla sunkin kanssa meillä jäi viimeksi juttu kesken.”
Anette jää vaihtamaan vielä viimeisiä kuulumisia, kun me Eetun kanssa livistämme paikalta. Sydän hakkaa. Kädet hikoavat. Vasta ulkona vedän kunnolla henkeä. Eetu taputtaa minua selkään.

”Onks jätkä ookoo?”
”Ihan joo.”
”Mitä iskä sano sulle?”
”Joku synninpäästö se kai oli.”
”Täh?”
”Sanoi, että sillä on iisimmät fiilikset musta ja Anetesta nyt. Sun takia, olit kuulemma puhunut musta paljon.”

Eetu lehahtaa herttaisen punaiseksi. Tökkään poikaa olkaan.
”Kiva olla sun kamu as well, broidi.”
”LOPETA tää on noloa!”
”Ei mut kiitti oikeesti. Mä rakastan sun äitiä.”
”Joojoo ei puhuta nyt siitä!”
”Tää suku ei tuu nielemään ideaa musta ihan hetkeen.”
”Joo ei ja mua vituttaa se ihan sikana. Niinku mitä se kellekään kuuluu, vittuako ne tollasta, sä oot nii jees äijä.”
”Joko te murut täällä puitte tapahtumia?” Anette yllättää meidät.

Anette pörröttää poikansa päätä ja vetää minut tiukkaan halaukseen.
”Hienosti selvisit, rakas.”
”Ihan hyvin se meni, kukaan ei kysellyt multa oikeestaan mitään.”
”Ei ne multakaan ikinä”, Eetu hymähtää.
”Proves the point. Lapsi mikä lapsi.”
Aneten ilme käy surulliseksi.
”Oon pahoillani.”
”Älä rakas ole. Sä olet ihanin ja mitään hätää ei ollut. Kyllä tällanen parituntinen aina menee.”

Kotona Anette lysähtää meikit siivottuaan sohvalle. Hän yrittää kiskoa kotelohametta yltään, mutta tyytyy vain naurahtamaan ja painumaan syvemmälle sohvalle. Eetu menee saman tien vessaan. Minä käperryn naiseni vierelle.

”Autanko sut mekosta?”
”No jos kulta viitsit. Hitto nää on kyllä niin tiukkoja.”
”Sä näytät niiin kauniilta… Mun ihana.”
”Eetu on kulta vessassa.”
”On se tätä ennenkin todistanut.”

Anette istuu alusvaatteisillaan sohvalla ja silitän hänen kylkeään hellästi.
”Menikö kaikki susta hyvin? Mitä Kari sulle puhui? Ja anteeksi, suurin osa noista on niin tökeröitä, en viitsinyt siinä ryhtyä niitä sörkkimään. Mullehan ne irvailee. Suvun ensimmäinen puuma. Ja niin edelleen. Et sä ole tehnyt mitään väärää.”
”En halua niiden ahdistelevan suakaan. Me ollaan tehty nää valinnat yhdessä.”
”Meidän suku on kyllä yks persesyylä välillä!” Eetu huutaa vessan ovelta.

Me molemmat purskahdamme nauruun. On ihanaa kuulla aurinkoa Aneten äänessä kaiken jälkeen.
”Hyi mutsi miks sä oot alasti täällä?”
”Alkoi juhlavaatteet vähän puristaa. Luukas auttoi.”
”Hyi lopettakaa!”

Silti Eetu tulee kaikessa rauhassa vierellemme sohvalle ja painaa alkaa käydä läpi juhlien tilanteita. Minä painaudun tiukemmin Anetteen kiinni ja tartun häntä kädestä. Hän hymyilee minulle vaivihkaa. Ei ole hätää. Kaikki on ihan hyvin.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2023

Arki-iltana

Linnea on kaunein tyttö maailmassa. Kukaan ei koskaan voisi olla kuten hän. Nuoresta pitäen hän on katsonut tätä maailmaa silmät tuikkien ja ottanut kaiken vastaan kuin olisi jo sydämessään ymmärtänyt, miksi kaikki tapahtuu. Linnea näkee hyvää kaikessa. Hänen ovat kevään solisevat purot ja ensimmäiset kukkaset. Hänen naurussaan on aurinkoa.

Kaikki pitävät Linneasta. Ihmiset. Eläimet. Kissa, koira tai kani, aikuinen tai lapsi; kaikki näkevät hänessä sen, johon rakastuin jo varhain. En usko hyvään ja pahaan, mutta silti tiedän, että jos on olemassa jotakin puhdasta ja rikkomatonta, se kaikki on Linneassa.

Juuri nyt Linnea makoilee sohvalla jalat ristissä pörröinen pupuoloasu päällä. Se peittää hänen hartiansa ja toimii samalla huppuna. Pupuasiat lämmittävät minua, sillä muistan, millainen hän oli lapsena. Pupuja ja vaaleanpunaista joka paikassa, ja kun pupuasiat sitten lakkasivat teinivuosina, olin murtunut. Minun rakas Linneani ei enää kikattanut ja juossut pupureppu selässä joka paikkaan. Se särki sydämeni.

Mutta nyt hän on tässä, oma pirskahteleva ja lempeä itsensä. Teen meille kaakaota ja upotan sen sekaan vaahtokarkkipaloja. Linnealle ei ole olemassakaan käsitettä ”liian makea”. Rakkaani kasvoille leviää autuas hymy, kun kävelen höyryävien kaakaokuppien kanssa olohuoneeseen.

”Rakas! Kaakaota!”
Linnea syöksyy halaamaan minua sohvalla niin, että kupit läiskyvät. Linnea kikattaa ja suukottaa minua poskelle.
”Mun söpöliini. Miten meni poikien kanssa treeneissä?”
”No ihan ok, en ollut kyllä ihan vireessä tänään.”
Linnea kietoo kätensä ympärilleni ja painaa päänsä olalleni.
”Kai muistat, että paras lopputulos tulee, kun et vaadi itseltäsi ihan liikoja? Otat aina treenit niin tosissaan.”
”No kai nyt…”

Linnea siirtyy sohvan selkänojan päälle istumaan niin, että pääsee hieromaan harteitani.
”Nyt rentoudutaan. Ihanaa, kun teit kaakaota. Laitetaanko suklaata vielä sekaan?”
”Hassu, sä sitten rakastat makeaa.”
”More than anything. Mukaan lukien sut. Vaikka ootkin enemmän sellanen… en mä tiedä, et sä kirpeä karkkikaan ole. Ehkä sipsi. Mä en oo hyvä metaforissa”, Linnea nauraa.
”Sipsi? More like tavallinen peruna.”
”Semmonen tosi maustamaton sipsi tiedätkö. Dipillä saa kivan jos jaksaa yrittää.”
”Joo kiitti tosi paljon hei.”

Me molemmat nauramme. Linnea siirtyy istumaan syliini ja katsoo minua pitkään. Kukaan ei voisi olla tuon kauniimpi. Ei kukaan. Nuo punertavat pehmeät posket. Pisamat pitkin kasvoja. Vihreinä tuikkivat lempeät silmät, jotka näkevät tämän maailman niin kauniina. Linneaan minä olen unohtanut itseni jo kauan sitten. Hänessä kaikkein haurain osani pysyy turvassa. Sieltä löydän sen joka kerta, kun hän katsoo minuun noin.

Suudelma on pitkä ja siitä maistuu päivän mittainen ikävä.
”Tänään on realitypäivä”, Linnea hymähtää viipyillessään vielä huulillani. ”Love Islandia vai Temppareita?”
”Ei rakkausrealityja! Limppu rakas, mä en kestä niitä nyt!”
Linnea mutristaa huuliaan ja kohottaa kulmiansa kuin piirrettyjen pikkueläin, joka on aikeissa purskahtaa itkuun.
”Linnea rakas tuo on väkivaltaa! Väkivaltaa!”
Linnea nauraa ja tökkää minua kylkeen.
”Sä oot valinnut viis edellistä iltaa! Mä haluan nyt terapioida nuorisoa telkkarissa!”
”Sun analyysit on kyllä aina niin hyviä…”
”NIIN! Anna mä käytän mun supervoimia!”
”Manipuloit mua, senkin perse.”
”Tykkäät kuitenkin.”
”Rakastan sua.”
”No sitten me katsotaan Temppareita.”
”Ilkeä, ilkeä pieni olet.”

Linnea asettuu haarojeni päälle istumaan ja hymyilee.
”Ehkä oonkin.”
”Kulta rakas…”
Linnea kiepsahtaa kainalooni ennen kuin minulla ehtii alkaa seisomaan. Hän tietää itsekin olevansa vaaran vyöhykkeellä istuessaan tuolla tavoin päälleni. Kiedon käteni tiukasti rakkaani ympärille ja painan suukon hänen pehmeään tukkaansa.
”Oot parasta maailmassa.”
”No, you.”
”Ota nyt kerrankin se vastaan. Oot ihanin. Maailman kaunein tyttö.”
”Voi sun kanssas… ”

Nappaan kaakaot pöydältä ja ojennan toisen Linnealle. Hän käpertyy tiukemmin minua vasten.
”Haluatko, että haen sulle suklaata tähän vielä? Sori, että unohdin.”
”Ei tarvii, tässä on tosi hyvä. Laitetaan Tempparit pyörimään. En tahdo sun nousevan siitä, oo vaan mun kanssa.”
Pörrötän rakkaani päätä.
”Oon tässä sun kanssa.”

Käperryn tiukemmin kiinni Linneaan ja avaan television.