Maanantaina

Maailma loppui maanantaina.

Et huomannut sitä, olit keskittynyt kertomaan elämästäsi. Istuit kulmapöydässä ja mietit kesän suunnitelmia. Minä istuin siinä läpinäkyvänä ja kuuntelin. Nyökyttelin oikeissa kohdissa, olin olemassa sinulle, koska tarvitsit kuuntelijaa. Sinulla oli paljon asiaa, sinulla aina on. Sinulla oli murhetta viikonloppusuunnitelmista ja pohdit isoon ääneen hiustesi seuraavaa väriä. Et kysynyt minulta kuulumisia, eikä se haittaa, koska sellainen on tylsää muutenkin. Yritin avata suutani, mutta sinulla oli jo seuraava mielipide kerrottavana, tällä kertaa siitä, millaisia keittiöpyyhkeiden tuli olla. Et nähnyt minua, mutta en minäkään nähnyt itseäni, joten en jaksanut osoitella sormella.

Maailma loppui maanantaina, ja minä mietin silti nurkkapöydässä hiustenvärejäsi ja enosi uuden naisystävän upeaa kaksiota Kalasatamassa. Lakkasin olemasta, jotta saisit kertoa minulle tarinoitasi, jotka eivät kiinnostaneet minua vähääkään. Joskus minusta tuntuu, että olen sittenkin itsekäs. Asetun uhriksi, vaikka minähän tässä olen se, jonka pitäisi kasvattaa selkäranka. Mutta silti: etkö todella huomannut, kuinka maailma loppui? Eikö se näkynyt minusta lainkaan, vai oliko sinun niin välttämätöntä kertoa tarinoitasi, ettet voinut pysähtyä? Olisin tarvinnut edes yhden kysymyksen. Yhden nyökkäyksen.

Olen lähenemässä loppua, seinä on vastassa. Aina, kun kuvittelen, että miellyttämisen on mahdollista päättyä, tulee uusi taso. Milloin se loppuu? Huoneiden jälkeen huoneita, en jaksa avata enää ensimmäistäkään ovea. Maailma loppui jo, antakaa minun olla, minä muistan teistä jokaisen, joka ei kysynyt. Jokaisen. Teitä minä kiroan silloin, kun en jaksa enää rukoilla.