Sohva

Varka

Sohvan jouset törröttävät keskeltä. Sisuksia tursuaa ulos kuin verta äkäisestä haavasta. Ziska on nostanut polvensa niin korkealle, että hänen kapeat peuranjalkansa eivät kosketa kaikkea sitä sojottavaa ja epämääräistä, mitä sohvasta tunkeutuu pihalle. Ziskan kasvoilla on varjo ja haaleissa silmissä jotain muutakin kuin levoton katse.

“Sano mulle, että sä et ole vetänyt taas.”

“Okei. Mä en ole vetänyt taas.” Kyllästynyt, nariseva ääni. Tänään Ziskaan ei saisi yhteyttä. Hänestä pakenee samanlainen naurahdus kuin aina silloin, kun hän sanoo jotain omasta mielestään hulvatonta.

“Ziska. Oikeasti. Mä olen susta tosi huolissani.”

Ziskasta lähtee tuttua väsynyttä nurinaa. Hän vetää sohvalla lojuvan leopardikuvioisen piikkilippiksen päähänsä niin, että en vahingossakaan pääse tuijottamaan hänen verestäviä silmiään liian pitkään. Istun häntä vastapäätä punaiselle keinonahkatuolille, jonka pinta halkeilee ja kesii itseään puhki.

“Sä et voi vetää edes off-season. Etkö sä tajua?”

“Sinä et Varka ole mikään mun vitun äiti.”

“En olekaan, onneksi, sehän tässä ei ole susta koskaan pitänyt huolta. Mä sentään yritän.”

Jokin välkähtää ystäväni kasvoilla. Too soon. Ziska nousee istumaan välittämättä siitä, sohiiko hän itsensä sohvan repsottaviin jousiin.

“Sä välität vain siitä, koituuko mun sekoilusta bändille jotain vitun mainehaittaa. Se on ainoa juttu, mistä sä jaksat kiinnostua nykyään, vaikka sun oma siskosi aloitti tän vampyyripaskan. Älä jauha mulle kuin oisit joku mun pelastaja.”

Nousen tuolilta. Ei Ziskan kanssa voi keskustella, kun hän on aineissa.

“Joo, jätä mut taas vaan tähän yksin heti, kun menee vaikeaksi!” Ziska huutaa perääni, vaikka olen jo ovella. Kaikkialla taukohuoneessa on meidän julisteitamme eri kausilta. Hetkeksi joudun nieleskelemään, että en ala itkeä. Ei Ziskalla ole ollut näin vaikeaa pitkään aikaan. Tuijotan hänen metallikorujen peittämää naamaansa julisteista ja mietin sitä hetkeä, kun hän teininä teki ensimmäisen lävistyksen itselleen. Paljon on muuttunut sen jälkeen, mutta hänen silmänsä verestävät edelleen.

“Mä meen nyt hakemaan Danin.”

“Älä mene. Et helvetissä hae sitä.”

“En jaksa koota sua joka kerta uudelleen. Sun on opeteltava siihen ihan itse. Sä tiedät, mitä mä teen, jos toi jatkuu.”

“Ei. Varka. Älä.”

“Olen tosissani. Sua ei auta nyt se, että itken sulle kuinka paljon rakastan sua. Olen tehnyt sen jo sata kertaa ja sä olet siinä edelleen.”

Rikkinäinen sohva. Auki revitty.

“Mä menen nyt. Kasaa itsesi nyt luojan tähden.”

“Varka…”

Enkä minä sano hänelle enempää, koska se ei auttaisi ketään. Me tulisimme vain vihaisiksi, emmekä ole vihaisina hyviä toisillemme. Silloin osaan vain satuttaa häntä ja hän minua. Huokaan syvään. Käytävän valot ovat liian kirkkaat. Kauanko menisi, että tämä kaikki kalvaisi meidät hengiltä, en uskalla edes ajatella sitä.