Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 1

Hämärä peittelee metsän
keijun askel on kevyt, peloton
siivenkärjet viistävät maata
metsä on kutsunut omansa uneen,
puissa ei enää soi, kukkien hehkuvat nuput painuvat kiinni
	on niin hiljaista,
	että saattaa kuulla
		keijun sydämen soivan

Keiju kulkee halki hämärän peittelemien mättäiden
pimeys tihenee, äänet kaikkoavat kauemmas
keijun pää pysyy ylhäällä,
	katse edessä
mutta
	siivet supussa,
valmiina pyrähtämään tiehensä

Jossain hämärän takana on pimeän koti
keijun askeleet värisevät, hänen mielensä ei pelkää,
mutta pelko asuu hennon ruumiin taitteissa
jokainen metsän keiju on oppinut miltä tuntuu pelätä
	tulla syödyksi

Pimeässä on silmiä, joista jokaisen omistaa
	lukki
se kehrää hämärää kerälle,
kunnes pimeydestä tulee niin mustaa,
ettei keijun katse sitä läpäise

Kun pimeä saavuttaa keijunkin,
sen askel hidastuu, vaikeutuu
”Pimeänkehrääjä, yönkutsuja,
minä olen tässä enkä
minä pelkää
sillä
olen tullut sinua tapaamaan.”

Pimeys värisee, jokin sen takana
kutsuu keijua
keiju seisoo valkeana sen edessä eikä enää
kykene peittämään vapinaansa

Hyinen ääni kaikuu mustien mättäiden takaa
yksikään muu ääni ei tavoita keijua
kaikkialla lepää raskas äänettömyys
vain lukin tumma ääni virkkoo:
”Sinä vapiset edessäni, valon olento
mutta seisot siinä
siivet suorana.”

”Minä en pimeyttä pelkää
koska tiedän
	että on olemassa
		hämärän seitit läpäisevää valoa.”

”Miksi sitten illansini täyttää sydämesi,
surusiipi?”

Keiju höristää korviaan
on kuin pimeän olennon äänessä olisi hiven
	ymmärrystä
vaikka kyllähän keiju tietää,
mikä häntä on vastassa
ristilukki, keijunsurma
pimeänkehrääjä
Ei sen sydämestä löydy enää
	hiventäkään valoa

”Sinun verkkosi ovat keijunveren kyllästämät
Minä olen täällä, koska olet oikeassa
	olen surunsinertämä
minusta puuttuu osa,
jonka uskon löytyvän loukostasi.”

”Minä en tunnista sinua, surusiipi
Etkö pelkää edessäni,
sillä kukaan kaltaisesi
ei ole askeltanut metsästäni
takaisin valoon?”

Vaikka ei metsä
lukin oma ole
sen synkimmän kolkan se on
anastanut itselleen
eikä yksikään valon olento enää
tohdi sinne askeltaa

”Uskallan otaksua,
että osa minua, valonsiipi,
oma siskoni
on sinun loukossasi
vankina.”

Keiju tuntee, kuinka pimeys kehrää hänen ympärillään
se nauraa hänelle
eikä sen sävyssä ole rahtuakaan lämpöä
pelkkiä kuolleita lehtiä ja tallattua mätästä
	keijujen luita
talvenkohmeisia oksia

”Niin se saattaa olla,
mutta menetkö vannomaan, että
se mitä virkot,
on totta?
Otatko sen riskin
käydessäsi metsääni?”

Keijun siivet värähtävät, kun se
ottaa askelia eteenpäin mättäällä
se ei enää tiedä, mitä sen jalkojen alla on
kuu ei suo keijulle suojaansa
sen säteet lakkaavat siellä, mistä
lukin seitit alkavat

”Hyvä on, valonlapsi surusiipi,
minä uskon sanomattakin
sinun rohkeuteesi. Astu lähemmäs,
tahdon nähdä sinut kokonaan.
Miksi sinä kutsut itseäsi?”

Keiju ei vieläkään näe
väläystäkään pimeässä värjöttelevästä lukista
jossain sydämen alla
	valo lepattelee

”Minun nimeni on Ilva
enkä minä aio perääntyä.”