Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 2

Ilva

Kun olin vielä pieni keiju
muut keijut opettivat, että
kaikessa olevaisessa
	on rahtunen valoa
se asuu sydämen sopukoissa
ja sykkii sieltä valorihmojaan
	koko olentoon

Lukin puoleinen metsä
on sankan yön peitossa
	äitini sanoi joskus,
	että päivä ei ulotu sinne asti
	ja että
	kaikesta olevaisesta
		lukin sydän on kaikista pimein

Ja silti:
eivätkö kaikki elävät
ole syntyjään valon lapsia?

Astelen syvemmälle hämärään
tunnen sen verkkojen kiristyvän ympärilleni
on vaikeampi hengittää
jossain kaukana raakkuu korppi
	en koskaan tiennyt
		että pimeä voi olla näin hapeton

Kaiken pimeän ja mustan keskellä
erotan kuhisevan muodon, joka etsii paikkaansa
silmiä joiden jälkeen tulee
	silmiä
		loputtomiin käsiä
syvältä sisältä lähtee kehräys
seittiä seittiä
	seittiä
hämärä tiivistyy

Ja silti:
kasvot, jotka kuuluvat
	miehelle

Öljynmustia kyyneliä
mustat pupillit ja silmät siniset kuin perhonsiipi
kasvot niin kauniit, että
	haukon hetken henkeäni
ehkä hän kuvittelee sen johtuvan pelosta
mutta pelko katoaa heti
kun näen
herkät kasvot
	kuin keijulla

”Tervetuloa, Ilva,
hämärän kotiin
toivon, että
olet yhtä rohkea kuin
mitä annat olettaa.”

Hänen sanansa
putoilevat syliini kuin tummat pisarat
lukin ääni on tumma ja visvainen
siihen voi perhonen jäädä
	jumiin

”Miksi sinä kutsut itseäsi,
pimeänkehrääjä?”

En ole koskaan
kuullut hänen nimeään
keijujen keskuudessa hän on
	keijunsurma pimeänkehrääjä

”Pisimpään minun nimeni
on ollut
	Ristilukki
kehrään pimeää kotini nurkkiin
asun luolassa jonka mustuus
vie kaltaiseltasi valon lapselta
	hengen
oletko valmis siihen,
surusiipi?”

Ehkä hän on
oikeassa
ehkä minuun on asettunut
	suru
joka painaa siipeni kohti maata
jos kertoisin hänelle,
että siitä on kauan
kun viimeksi lensin
mitä hän sanoisi?

”Olen tullut loukkoosi
löytääkseni sisareni,
kadonneen puoliskoni.
En lähde täältä
ilman tietoa siitä
missä valosiipeni on.”

Minun sisareni
on maailman voimakkain
	lempein
		kirkkain
olento
hänen siipensä ovat suuret
ne vetivät minut suojaan
kun olin vielä tytöntaimi
hän opetti minulle
miten lennetään vasten illansineä
miten auringonsäissä voi tanssia
niin,
	että sydäntä sykertää

”Tunnen surun
äärissäsi,
valonlapsi.
Olet tervetullut
metsääni
eikä mikään paha sinua kosketa
niin kauan
kun olet vieraani.”

Pimeys
kihertää
ja kieppuu
	muodostuu
		uudeksi
jossain
soi sävelmä
jollaista en ole kuullut ennen
se on kauttaaltaan
	melankolinen
kuin puut mustine lehtineen
	itkisivät