Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 15

Ilva

En pelkää
varjoa Lukin kasvoilla
en hänen pitkiä kynsiään
ja teräviä hampaitaan
en edes hänen kaikkialle kurovia rihmojaan
mutta pelkään
yksinäisyyttä
joka tulvii hänen äänestään
kuin keväinen puro
	yli
		uomiensa

”Miksi
sinä syöt keijuja?”
Se on kuin kysyisi auringolta
miksi se nousee taivaalle joka päivä
	koska sen
		täytyy

Varjo Lukin kasvoilla tummenee
eikä hän vastaa
koska hän ei voi

”Tahtoisitko jo
takaisin luolaan?”
”Minä tahtoisin
kuulla sisarestani.”

Liian
	pian
varjot ovat niin tummia
että ne syvenevät
	mustiksi

”Sinä olet
minun
	vieraani.”
Sanojen välillä
on ikuisuuden kestävä tauko

sinä olet
	minun
		minun
			minun

sanat putoavat sisälleni
kuin pisarat

Minä olen
				hänen
vankinsa
ja sydämessäni
soi
laulu
jolle ei kuulu loppua
näiden mustien puiden alla