Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 38 [viimeinen säkeistö]

Ilva

Haluan
olla hänen
haluan
olla keiju
joka antaa anteeksi

Tulisiko
hän kanssani valoon
vai onko se jo
meille myöhäistä?

Astun lähemmäs
kurotan hänen kasvojaan,
jotka pimeä on lähes niellyt
missään ei enää soi
tuulikaan ei kuiski
on aivan hiljaista
kuin koko metsä olisi
			kuollut

”En voi antaa sinulle anteeksi
enkä palata luoksesi
	mutta
olemuksesi käy varjoa vähemmäksi
ja minä pelkään että
jäät pimeään
joka kehrää sinusta omansa.”

Sinisilmät pimeässä
eivät pyydä minua jäämään
olen oppinut Lukista sen
että hän on ensin keiju
sitten vasta koko metsän nielevä pimeys
eivätkä öljyntahmeat kyyneleet kuulu pedolle vaan
olennolle,
jonka sydän oli joskus valoa

”Minun valoni rakasti valoa sinussa
jään surulle, jos palaan sinne,
missä sisareni siivet lepattivat
älä anna minun mennä
pakota
	minut
		jäämään.”

”Et ole vankini etkä koskaan ollutkaan
en tahdo anteeksiantoa
valon päiväni ovat jo menneet,
mutta
sinä sykit yhä elämää ympärillesi
haluan että lähdet
ja minä jään.”

Ristilukin pitkät raajat
sulautuvat pimeään
minun rakkaasta pienestä Lukistani
on niin kovin vähän jäljellä
että jos painaudun häntä vasten
pelkään
muuttuvani tahraksi yössä

”En koskaan lakannut rakastamasta sinua”,
virkon yöhön
eikä se ole tunnustus vaan
	pyyntö
yö suhisee hiljaa ympärillämme
kanervat ovat pikimustia enkä
enää muista
miltä kuunvalo tuntuu siivenkärjissä

”Jos rakastat minua
rakasta itseäsi enemmän
ja
	pakene.”

Pimeys rahisee ja poksuu
venyttää rajojaan
Lukin kasvot
kuuluvat keijulle
se on kaikki
mitä tiedän
	todeksi
tässä pimeässä seitissä
jonka rihmat kurovat jo sydämeeni asti

Se mitä muut keijut eivät tiedä
on
että Lukin sydämeen näillä rihmoilla
on kaikkein tiukin ote

”En anna anteeksi
mutta en anna sinun kadota
osaksi pimeää jonka luulin jo hälvenneen.”

Minä tiedän
että hän on vielä siellä
koska olin kerran keiju
joka osasi rakastaa pimeää kuin lapsi
vailla pelkoa

Kurotan sormiani, valo tanssii vielä niiden päissä
Lukki ei voi enää tarttua
hänen muotonsa on pimeän viemä
käteni jää hänen öljyiselle poskelleen
piirtää viivan
ja minä tiedän
että valo sisälläni
kutsuu valoa hänen sisällään

Jää luokseni kunnes pimeä
kehrää itsensä pois
ja aamunsäikeet peittävät sen
mitä meistä on jäljellä