Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 3

Ilva

Voiko
pimeydelle
ruveta vieraaksi
	ilman
että menettää
osan itseään?

Läheltä katsottuna
pimeyskin on vain mies
jolla on
	surulliset silmät

Tiedän,
mikä hän on ja mihin
hän pystyy
keijunveren tumma haju
on pinttynyt mustiin puihin

Miksi sitten
en osaa pelätä?

Ristilukki johdattaa minut
	syvemmälle
sinne, missä puut laulavat melankoliaansa
ja pimeä on verhonnut kaiken niin,
että on kuin yö tiivistyisi täällä
mustat puut mustat pensaat
tummansinisinä maasta puskevat kukat
	seittiä
		joka kolkassa

”Miksi sinä kutsut
minut vieraaksesi?
Satun tietämään
mitä teet
kaltaisilleni keijuille.”

Ja silti odotan
	toivon
sydämeni sopukoissa
että siskoni
	olisi vielä hengissä

Kaiken perimmäisessä metsän kolkassa
odottaa luolansuu
joka on kuin tyhjä nielu
sen mustuus on pimeääkin syvempää
se imee itseensä kaiken
joka astuu lähemmäs
	myös
		minut

”Sinä elät pimeästä
kehräät siitä kodin itsellesi
rakastatko sinä sitä,
ainaista mustuutta ympärilläsi?”

Lukin silmät hehkuvat öljyisinä
mustalla pohjalla
	siniset iirikset
hän on niin kaunis,
että unohdan miltä tuntuu hengittää
olen perhonen verkossa
ja tajuan
	että juuri tällä tavalla
	valon olennot tukehtuvat hengiltä

”Valonlapsi,
eikö kaltaisillesi ole opetettu
että kukaan ei pidä pimeästä?”