Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 25

Ristilukki

Suru on
salakavala vieras
kun se asettuu kylään
se on ensin hiljaa,
ei pyydä mitään
mutta kun se on jäänyt pitemmäksi aikaa
se peittää kaiken
		tummansineen

Surusta
tiedän paljon
enkä silti lainkaan sen enempää
kuin kukaan muukaan
joka on joskus menettänyt

”Lukkiseni?
Missä surun
kuuluisi tuntua?”
Ilva makaa
paljaana edessäni
ja räpyttelee pitkiä ripsiään
vien käteni hänen rinnalleen
”Eikö se asukin
jo syvällä sinussa?”

Ilva sulkee silmänsä
ja hengittää
surua sisään
mutta ei lainkaan
ulos

”Koska minä
saan tavata sisareni?”
Minä tiedän
ettei se ole hänen ainoa murheensa
Ilva on valon olento
joka kuuluu päivänsäteisiin
eikä minun syliini mustiin kanerviin

”Kaipaatko jo kotiin?”
Ilvan kämmen
jää poskelleni
ja se sanoo minulle riittävästi
vaikkei hänen suunsa liikukaan

”Enhän minä
ole vapaa kulkemaan
joten miksi esität
minulle moisen kysymyksen?”

Samalla
haluaisin antaa Ilvan juosta pois
pyrähtää siivilleen ja kadota
ja samalla
rusentaa siivet murskaksi
voidakseni pitää hänet
ikuisesti pimeässä

Vaikka eihän
valoa voi
laittaa häkkiin
se pakenee kaltereiden väleistä
ja katoaa aamuun mennessä