Helmi
Taivaalla parveilee vihamielisiä pilviä. Ne eivät ole pehmeitä kesäpäivän pilviä, joista putoilee muutama lämmin pisara. Ne ovat suuria ja raskaita, valmiita kaatamaan koko taivaan raivon alas. Tänään minusta ei ole kohtaamaan maailmaa, joten seison pellolla ja toivon, että sade tulisi ja veisi minut mennessään.
Äiti ja mummo ovat jossain sisällä leipomassa ja minulla on vain tämä suuri taivas ja nämä likaiset kädet. En mahdu minnekään piiloon. Hengitän raskaasti ja mietin, että toivominen on oikeastaan todella pelottavaa. Mitä enemmän uskallan toivoa, sitä tiukemmin unelmat minuun tarttuvat. Mitä enemmän unelmoin, sitä varmemmin kipu jää kiinni.
Minun unelmillani on aina ollut tapa mustua reunoistaan. Haaveilen liikaa, toivon liikaa, ja silloin kaikki menee aina pilalle. En ole yhteydessä mihinkään, en edes ajatuksiini, koska taivas on liian raskas enkä pysty hengittämään sen alla. Jos jään tähän, sade todella vie minusta kaiken, mutta ehkä se on hyvä, ehkä haluan juuri sitä. Annan itselleni tämän hetken. Hetken saan velloa siinä, ettei mitään hyvää vieläkään tapahtuisi, ja sitten kävelisin takaisin sisälle hymyilemään äidille ja mummolle kuten aina ennenkin.
