Sädekehä

Helmi

Sädekehäni on kulunut. Kun olin pieni, meillä luettiin vielä iltarukous. Muistin sen ulkoa, levolle lasken luojani, minulla ei ollut koskaan sisaruksia, joten luin sen yksin äidille ja isälle. Joskus luin sen yksin pimeässä. Siltä se tuntuu nyt, kun muistelen sitä, pimeässä kaikuvalta rukousta, johon ei koskaan vastattu.

Kävin joskus kirkossakin, mutta se tuntui samalta kuin kaupassa käyminen. Kai me olimme jo niin maallisia. Rukoilin pitkään, iltarukous vain muuttui, kun kasvoin. Kun unelmat ensimmäistä kertaa asettuivat minuun ja kavahdin sitä, kuka olen, lopetin rukoilemisen. Jumalan nimen ajatteleminenkin pelotti minua, se sopinut jatkoksi ajatuksilleni, jotka polttivat kaiken hyvän pois. En halunnut tahria sitä.

En tiedä, uskoinko koskaan todella. Kun elämästä tuli jatkuvaa selviytymistä, en osannut ajatella sellaisia asioita. Taivas pysyi korkealla, en uskaltanut katsoa sinne liian pitkään. Pahimpina päivinä olin varma, että jos oli olemassa Jumala, en tahtonut hänen näkevän tällaisia ajatuksia. En tahtonut kenenkään koskaan näkevän, koska jos joku näkisi ne, en voisi enää elää. Syyllisyys toimi vain yhteen suuntaan – kuten painovoima se veti minua alemmas ja alemmas kunnes helvetti oli jokainen kauppareissu tai hetki rauhallisessa kahvilassa. Mikään ei auttanut. Unelmani asettuivat minuun joka päivä vain tiiviimmin, vajosin syvemmälle ja pelkäsin koko maailmaa. Toisina päivinä unohdin rukoukset ja Jumalan ja itseni, toisina taas rukoilin pimeässä ketä tahansa ottamaan unelmat pois minulta. Ne tekivät kipeää. Etsin sädekehääni, mutta se oli kulunut ja likainen eikä se halunnut enää kuulua minulle.