Mökillä

Noa istuu ruokapöydässä, jossa on Pirkon äidin kirjoma mansikkakuvioinen pöytäliina. Aurinko putoaa aina iltaisin juuri tähän. Se leikittelee Noan tummassa tukassa kuten se leikitteli ennen Pirkon sinisissä silmissä. Jokin sisälläni puristaa lujaa, mutta sivuutan sen vetämällä penkin alleni.

“Joko sulla on nälkä?”

Noa pudistaa päätään. Hänellä on shorsit ja valkoinen T-paita, jossa on galaksikuvioita. En tiedä, mitä hän ajattelee, koska hän ei näperrä puhelintaan tai vedä piirtovihkoa eteensä. En koskaan tiedä, mitä hän ajattelee.

“Mä ajattelin tehdä tomaattivoileipiä. Teenkö sulle fetalla?” kysyn vielä, vaikka hän juuri vastasi.

“Kiitti.”

“Hermostuttaako sua jokin?”

“Ei, mutta sua hermostuttaa se Pirkon käynti.”

Hän huomaa aina sellaiset asiat. Joskus hänellä on tapana vain pudotella asioita juuri noin, vaivihkaa, sen kummempaa huomiota niille kaipaamatta. Ryhdyn pilkkomaan tomaatteja, vaikka haluaisin jähmettyä tuijottamaan pitsiverhon Noan kasvoille piirtämiä kuvioita. Hän näyttää yhdeltä piirrustuksistaan. Ajattomalta ja niin kauniilta, että en saa henkeä.

“Ei se sua ole mestaamassa, jos sitä mietit”, Noa jatkaa vielä. “Se on aikuinen ihminen.”

“Onhan se sut nähnyt ja kaikkea, mutta…”

Mutta en pääse yli siitä, miten nuorelta Noa näyttää tässä keittiössä, jossa kymmenen vuotta sitten istuimme Pirkon kanssa miettimässä, miksi emme koskaan hankkineet lapsia. Hänen kuulas ihonsa ja suuret silmänsä.

Unohdan tomaatit.

Noa vetää minut vyötäisiltä lähemmäs. Hänen kätensä jäävät paitani selkään kiinni. Pää nojaa vatsaani. Tekisi mieli unohtaa koko Pirkko, koko eletty elämä. Tämä nuori mies tekee minut niin rajattoman onnelliseksi, että mitä merkitystä vanhoilla ajoilla enää on. Käteni hakeutuu Noan pitkiin suortuviin ja puristaa. Nuorukaisesta pääsee henkäys, jolla on vain yksi tarkoitus.

Kiskaisen Noan ylös pöydän ääreltä ja nostan hänet syliini. Hän on minua pitempi, mutta yhtä kapeaa kauriinraajaa koko mies. Kannan hänet makkariin, jossa eletyt elämät yhä kuiskivat korviini. Aurinko saa Noan ihon kuumaksi. Kaadan hänet alleni. T-paita kohoaa jättäen vatsan paljaaksi. Nuo sirot lantion luut. Tuo auki raottunut suu. Noa on oikeassa. Miksi miettisin Pirkkoa nyt, kun kaikki on ollut vuosia niin hyvin. Aika mökillä on pysähtynyt, mutta Noa on lämmin allani. Hän tarttuu minua niskasta ja suutelee niin lempeästi, että koko kehoni hajoaa siihen. Noan kädet jäävät niskaani. Hänen kehonsa vaatii minua omakseen.

Hän ei tiedä, kuinka paljon häntä rakastan. Hän ei tietäisi, vaikka kertoisin sen hänelle. On paikkoja, joita kukaan muu ei ole koskettanut, on hiljaisia maailmoja sisälläni, jotka vain hän näkee.