Eteenpäin

 Tuijotan vettä lasissani. Sen pinta värisee, käteni tärisee edelleen. Oli virhe lakata polttamasta. Elimistöni kiljuu taivaitten voimalla, mutta minä aion rääkätä sitä loppuun saakka. Huutakoon. Minä en antaisi sille enää ainuttakaan savuketta. Paitsi ehkä silloin, kun päätäni särkee niin, että minun tekisi mieli kiskoa se harteiltani. Silloin voisin sortua hetkeksi. Minun ei kuitenkaan tarvitse ajatella sitä nyt, sillä juuri tällä hetkellä olen itseni herra. Hah. Siitä saat.

”Rakas, mitä sinä teet?”

Hätkähdän niin, että vesi läikkyy lattialle. Onnistun pitämään otteeni lasista, kukaan ei tahdo kerätä lasinsiruja keskellä yötä.

”Ai, muru, hei… Minä…” Mitä minä tarkalleen ottaen olin tekemässä?

”Hassu”, Julius hymähtää ja astelee keittiöön niin päättäväisesti, että aistin heti, mitä hän aikoo. Ehdin napata pyyhkeen ennen häntä, siivoan sotkuni äidin pitsiperintöliinaan ennen kuin Julius ennättää. Minun on pidettävä kiinni itsenäisyyteni rippeistä.

Heilautan märkää liinaa Juliuksen kasvojen edessä kuin voitonmerkkiä. Hän nauraa minulle, kietoo kätensä tiukasti vyötäisilleni ja vetää minut aivan itseään vasten. En ehdi edes heittää märkää liinaa pois käsistäni ennen kuin Julius on jo viemässä käsiään hiuksiini ja suutelemassa minua sellaisella voimalla, että voin vain antautua.

Kun Julius päästää irti, näen, kuinka hänen silmänsä täyttyvät hellyydestä.

”Minulla on ollut hirveä ikävä…”

”Kauanpa ehdimmekin olla erossa toisistamme”, nauran, ”mutta minulla myös. Miten sinä jaksoit töissä?”

”Hienosti, itse asiassa! Kestin jopa ne vanhat rouvat, jotka silmäilevät minua kuin… No, luoja, kyllä sinä tiedät.”

On minun vuoroni nauraa. Rakkaalleni olisi vientiä. Voi sentään.

”Viimeksi sinulla oli lauma lapsukaisia perässäsi. Siinäkö minun haastajani ovat – vanhat rouvat ja nuoret tytöt? Kamalaa.”

Julius painaa pehmeän suukon otsalleni ja jättää toisen kätensä lepäämään vyötärölleni. Tuntuu hyvältä olla taas kiinni hänessä. Tällaisina rakastan meitä kaikkein eniten. Arkisina. Todellisina. Hän voi olla poissa kuinka kauan tahansa, ja hänen tapaamisensa tuntuu silti jokaisella kerralla yhtä ihmeelliseltä. On kuin hän valitsisi minut uudelleen ja uudelleen.

”Minkä ikäisiä mekin muka jo olemme, kun vanhemmat rouvat ovat alkaneet silmäillä sinua? Järkyttävää, en minä halua keski-ikäistyä. En suostu.”

”Sinä olet yli satavuotias! Kuinka sinä voit unohtaa sellaista?”

”En minä unohdakaan. Voin vannoa, että kannan sitä kaikkea joka päivä mukanani.”

En tiedä, millaisella äänensävyllä puhun, sillä Julius irrottaa otteensa ja kohottaa kulmiaan.

”Ei, muru, en tarkoittanut sitä sillä tavalla”, hengähdän.

”En minäkään. Anteeksi.”

”Voi, ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Helvetti, me olemme toivottomia.” On minun vuoroni painaa varovainen suudelma hänen otsalleen. Hän vain hymyilee.

”Itse asiassa, tästä tulikin mieleeni… Minulla olisi pieni uutinen.” Nielaisen. Olen venyttänyt tämän sanomista niin pitkälle, että se tuntuu tapahtuvan toiselle ihmiselle.

”Ai?” Yllättyneisyys Juliuksen kasvoilla saa minut miltei vaikenemaan. ”Kerro vain.”

”Minä aion mennä töihin.” En katso häntä silmiin.

Julius on pitkään hiljaa. Ehdin laskea jokaisen sekunnin. Ne kaikuvat päässäni.

”Mutta sehän on hyvä juttu.” Julius tulee lähemmäs, hänen kasvoillaan säteilee epäuskoinen hymy.

Kurkkuani kuristaa. Hän ottaa sen niin hyvin. Miksi hän ottaa sen niin hyvin?

”En aluksi ajatellut kertoa ollenkaan”, sanon hiljaa. Ääneni on kireä. Inhoan sitä.

”Rakas…”

”Entä, jos siitä ei tulekaan mitään? En halunnut kertoa kenellekään. Ajattelin vain yrittää piilossa, sillä tavalla, että jos epäonnistun, kenenkään ei tarvitse nauraa minulle. Mutta… Minä yritän kehittyä. Joten kerroin sinulle.”

Älä naura minulle. Minä yritän parhaani. Julius aistii hätäännyksen eleistäni, hän tulee lähelle hyvin varovasti. Hän ei ivaa minua, tietenkään ei. Ei ole hänen vikansa, että jotkin asiat osaavat vielä polkea minut täydellisesti alleen.

”En halunnut, että kukaan pääsisi sanomaan, että siitä sai, tiesinhän minä ettei siitä mitään tulisi…” Pudistan päätäni. ”En minä ole koskaan tehnyt töitä. Toki minulla oli aikanaan omat bisnekseni, mutta ei se ollut mitään aitoa ja puhdasta. Se oli pelkästään kammottavaa ihmiseltä minun asemassani. Joten minä ajattelin, että otan elämäni takaisin ja yritän. Haluan olla muutakin kuin kotivaimo, joka maalaa päivät pitkät.”

Julius vie kädet kasvoilleni, nostaa ne aivan lähelle omiaan. Joskus minun tekisi mieli vain itkeä sen kaiken edessä. Hänen hellyytensä olisi kenen tahansa sydämelle liikaa kestettäväksi.

”Rakkaani, olen sinusta hirvittävän ylpeä. Kiitos, että kerroit.”

Nielaisen. Kurkkuani kuivaa yhä.

”Sen ei tarvitse olla sinua varten, mutta jos sinä pidät siitä ja se tuo elämääsi sisältöä, olen hirvittävän onnellinen puolestasi. Muistathan, että sinun ei tarvitse tehdä sitä kenenkään vuoksi? Sinun ei tarvitse niin sanotusti lakaista itseäsi meidän kaikkien lähettyviltä.”

Nyökkään.

”En tee tätä kenenkään vuoksi. En ajatellut mitään sellaista. Haluan vain tuntea itseni pitkästä aikaa ihmiseksi.”

”Hyvä.” Julius kuljettaa käsiään hiuksissani, jättää toisen käden lopulta poskelle. Nojaan sitä vasten. ”Olen ylpeä sinusta. Olet rakkainta, mitä minulla on.”

Suljen silmäni. Jään siihen, paistattelemaan hänen lämpöönsä.

”Minä aivan tosissani aion viedä sinut alttarille”, Julius sanoo hiljaa.

”Oi, älä, minä kuolisin.” Kaikki katsomassa minua. Arvostelemassa. Ja silti minä haluaisin tehdä sen. Haluaisin saattaa päätökseen sen, mitä lupasimme vaihtaessamme sormukset.

”Kylläpäs”, Julius kuiskaa hiuksiini, ”ajattele, miten kaunis sinä olisit häämekossa. Vaimoni…”

”Sssh, harkitaan sitä”, sanon tarttuen Juliusta käsistä. Hänen otteensa oli jo lipumassa paikkoihin, joihin hän voisi eksyä muuallakin kuin keittiön pöydällä.

Julius räpyttelee kauriinsilmiään. Ehei. Ei toimi minuun. Vaikka minun on myönnettävä, että siitä pojasta, joka kuunteli valitustani olohuoneen punaisessa nojatuolissa, on kuoriutunut lämmin ja välittävä mies. Rakastan häntä, oli hän aviomieheni tai ei.

”Näetkö, miten hienosti minä itsenäistyn? Wilhelm yksi, pelko nolla”, hymähdän vasten Juliuksen rintaa.

Julius virnistää leveästi.

”Oikein hyvä.”

Hän tarttuu minua ranteesta, kietoo minut tiukasti itseään vasten. Samassa ymmärrän, että meillä ei ole kiire minnekään. Huominen on usean ajatuksen päässä ja Julius tässä, aivan lähelläni. Sydän vasten sydäntä.

Valon takana

 Ilta ei ole minkään värinen. Taivas on irtisanoutunut kaikesta, pilviäkään ei näy. Tuijotan seisovaa ilmaa, se tuijottaa minua takaisin, kunnes kyllästyy. Hah. Voitinpas. Käännyn takaisin sisälle, ulkomaailmalla ei ole tänään mitään kerrottavaa. Ei sillä tarvitsekaan olla. Se ei ole mitään velkaa minulle. Sen opetteluun on kulunut paljon punaista maalia ja purtuja kynsiä.

Ilma sisällä on yhtä tunkkaista kuin tähänkin saakka. Sytytän savukkeen, en anna nihilismin kuolla aivan vielä. Samaan henkeen vain. Elämällä on yhä särmät, joille en pärjää, ja jos jokin estää käsiäni vapisemasta, annan sen tehdä sen silläkin uhalla, että se katkoo elämäni lankaa toisesta päästä. Mutta väliäkö tuolla, värittöminä päivinä minun on joka tapauksessa mahdotonta nähdä niin pitkälle.

Kävelen huoneeseen, jossa maalinkatku iskee vasten kasvoja heti ovella. En muista, mitä maalasin viimeksi. Seinät ovat täynnä mustia viivoja. Olen kirjoittanut nurkkiin. Pieniä kirjeitä on kiinnitettynä siellä täällä, teksti sekoittuu kuviin. Viivat ovat teräviä, värit lyövät kovaa. En koskaan tunnista itseäni tästä kaikesta. Ja silti silloin, kun istun yksin lattialle asettamassani tuolissa, minusta tuntuu, etten ole mitään muuta kuin ympärilleni luoma tihkuva hulluus. Seonneita muotoja, karjuvia yksityiskohtia. Vaikeasti lähestyttävää ja sekavaa. Huokaisen syvään. Sipaisen hiukset kasvoiltani ja aloitan.

Sisareni muotokuva lojuu huoneen nurkassa punaiseen maaliin tahrittuna. Olen jättänyt vain suun, sen, joka nauroi. En ole kyennyt sulkemaan sitä, vaikka olen jo pyytänyt anteeksi. Hän ei vielä ole. Me emme ole tasoissa. Minä odottaisin.

Tällaisessa paikassa minä toivon todella, että minulle olisi jäljellä jotakin, johon uskoa. Jumala, vaikka pelkkä heijastus. Lanka sormestani taivaaseen. Mitä tahansa, jota kohti kurottaa, kun jalkani pettävät ja muistot osaavat vain sivaltaa. On monta asiaa, joita en voi vielä kohdata rikkomatta niitä. Mutta entä taivas? Valo? Tahraisinko minä sen syvänpunaani, jos uskaltaisin koskettaa?

Pensselini maalaa jo. Valitsin valkoisen maalikseni. En tiedä miksi. Käsi tekee jo työtään, viiva on vedetty huoneen toisesta päästä sen toiseen. Se tuskin kuvaa mitään. Impulssi impulssilta vedän uusia viivoja, annan kuvan muodostua. Se ei kuitenkaan synny. Ei kuvaa. Ei mitään.

Antakaa anteeksi. Sinä, jolta riistin kaiken, koska sinä riistit minulta ensin. Tie, jolta en osannut enää kääntyä. En toivo sinulle enää mitään. Sinä jätit minut yksin pimeään, mutta en ole enää sinulle mitään velkaa. Sinua ei ole. Mutta minä olen vielä täällä, tulen jälkilämmössä, elossa, vaikka sinä et halunnut niin. Minä jatkan enkä katso sinuun enää.

Ja sinä, jota satutin, koska en nähnyt mitään. Minä olen nyt täällä, koska en kyennyt kohtaamaan sinua uudelleen. Ei, ei sinua, vaan sitä versiota itsestäni, joka kykeni iskemään sinut lattiaan. Toivon, että kultaiset iltapäivät hellivät sinua, että sinä hymyilet koko sydämestäsi. En palaa, jos en koskaan toivu. Anna anteeksi, rakkaimpani, mutta minä kaipaan sinua joka päivä. Sinua, aitoa sinua, en sitä mielikuvaa, joka silittää päätäni ja suukottaa jokaista vikaani. Rakastan sinua. Minä tulen ihmiseksi jälleen, ja palaan luoksesi, jos vielä huolit minut.

Ja sitten. Välähdys. Minä en jättänyt ainuttakaan ikkunaa auki, valo ei pääse tänne mistään. Silti se tulee. Pensseli putoaa kädestäni, lattiaan jää valkoinen tahra. Valonläiskä. Maailma on hetken kirkkaan valkoinen, minä katson itseni läpi ja näen kaiken.

Täälläkö sinä olitkin? Valon takana. Piilossa minulta kaiken tämän ajan. Sinä olet vielä pieni, mutta minä olen nyt tässä. Minä olen luonasi.

Syöksyn kehoni halki. Tunnen jokaisen ääriviivan, ymmärrän, miksi ne ovat vääntyneet sellaisiksi kuin ne ovat. Hetken koko olemassaoloni on selkeä, keveä kantaa. Näen sen sirottumattomana. Se on oma itsensä. Tartun itseäni kädestä ja palaan hetkeen. Valo on poissa. Olen kotona. Vihdoin minä ymmärrän. Ansaitsen ennen kaikkea itseni, kaikkiin muihin voin palata vasta sen jälkeen.

Vapisen kauttaaltani, mutta en anna sen estellä. Huone jää taa, en katso sen sotkuun enää. Se olisi tarpeellinen jatkossakin, mutta nyt olen jossakin muualla, kenties lähempänä itseäni kuin koskaan. Juoksen ulos, taivas on yhä väritön. Tietenkin se on. Se odottaa minua maalaamaan sen. Juoksen suoraan tielle, en näe enkä kuule, valo istuu yhä rinnassani, täyttää minut. Se tuli näyttämään minulle kodin. Viimeinkin.

Tiedän kyynelten valuvan pitelemättöminä poskillani. Katson taivasta. Se katsoo takaisin. Me emme enää kilpaile. Olemme yhtä. Kohotan käteni.

Ja sitten ääni. En ehdi reagoida. Vaunu. Näen sen, mutta kehoni ei liiku, se on kiinni valossa, ymmärryksessä. Askeleen päässä kodista. Turvasta. Olen ottamassa askelta, kun vaunu tulee päin enkä näe enää mitään.

Kädet

Rakkaallani on maailman kauneimmat kädet. Sormus vasemmassa nimettömässä, syvä, ympyrän muotoinen arpi samassa ranteessa. Sitä ei näe, jos tarkastelee vain sormusta kämmenselän puolelta. Minä en kuitenkaan ole koskaan kyennyt unohtamaan, että se on siellä, tarkkailemassa vuosien takaa.

Ilta on ollut pehmeä, leivoimme yhdessä. Laitoin jälleen liikaa mausteita leipään, hän opasti minua lempeästi, eksyi välillä painamaan helliä suudelmia hiuksiini. Nauroin hänen olkaansa vasten, saimme leivät valmiiksi ja söimme ne voin kera. Sormus sormessani ei pidä minua kiinni tässä elämässä, se on jokin muu, kenties kanelin tuoksu ilmassa, läikehtivä nauru rintakehässäni.

Ilta on jo lopussaan, yön harso yllämme. Rakkaani on viipynyt kylpyhuoneessa liian pitkään. Kukaan ei käy suihkussa niin kauan. En ole kuullut veden valuvan. Sydämessäni on aukko, jota tällaiset hetket suurentavat. Loppumattomat. Olethan sinä kunnossa? Sinun täytyy olla. En halua sinun kärsivän enää koskaan. Nousen ylös sängystä vaivautumatta pukemaan uudelleen ylleni. Astelen kylpyhuoneeseen pelokkaana kuin varpunen. En tiedä, miten reagoida, kun näen, kuinka rakkaani on lysähtänyt polvilleen. Näen vain hänen pelkonsa ja oman heijastumani siitä.

”Julius?”

Ei vastausta. Hädin tuskin näen eteeni. Hän nousee ylös. Kyyneliä silmäkulmissa. Varovaisia, mutta anteeksipyytelemättömiä.

”Rakas? Mikä on?”

Rakkaani tulee lähelle, mutta ei kosketa. Miksi ei? Hän koskettaa aina. Silloinkin, kun ei tahdo.

Kun katson häntä silmiin, kavahdan taaksepäin. Suru niiden pohjissa on suunnaton. En pysty heijastamaan itseäni niistä. En näe muuta kuin kaiken aiheutetun. Jostakin syystä en ymmärrä siitä mitään. Miksi hän itkee? Minun rakkaani, jolla on maailman kauneimmat, hellimmät kädet. Meillä on kaikki hyvin. Me olemme puhuneet. Olemme puhuneet kielemme tyhjiksi, olemme huutaneet yöhön, pidelleet silloinkin, kun ei olisi tarvinnut. Käsi on aina löytänyt toisen. Rakas? Rakas, älä itke. Meillähän on kaikki kunnossa.

”Wilhelm, minä… Minä olen ajatellut.”

Sisälleni putoaa jotakin suunnattoman kylmää. Hän ei kutsu minua rakkaakseen. Hän kutsuu aina.

”Minä en taida olla aivan kunnossa.” Nielaus. Kyyneliä. Älä niele niitä, tunne ne, ole niin kiltti. Ei enää pakoilua. ”Minä… minä ymmärrän sen nyt.”

En kykene muuta kuin tuijottamaan. Kun kyyneleet tulevat, ne tulevat suunnattomina ja kaikki kerralla. Vasta, kun näen Juliuksen vapisemassa pienessä kerässä jalkojeni juuressa, minä ymmärrän, että hän ei ole koskaan itkenyt nähteni. Ei omaa suruaan. Kaikki hänen vuodattamansa kyyneleet ovat aina olleet minua varten.

En tiedä, kuka olen, kun laskeudun kaakelilattialle hänen kanssaan ja hapuilen. En uskalla koskettaa. Jokin Juliuksessa estää minua tekemästä niin. Haluan, että hän ottaa oman tilansa. Tälläkin kerralla hän on se, joka näkee minua selkeämmin, vaikka hänen silmänsä ovat täynnä kyyneliä.

”Olen aina ollut pelkkä katurakki. Se määritti aiemmin kaiken, mitä minä olin.”

Haluaisin kieltää. Tahtoisin sanoa, että hänellä on arvo, hän on oma ihmisensä, mutta se eväisi hänen oikeutensa tuntea, mitä hän tuntee. Sitä paitsi totuus on toinen sille, joka elää ilman paperien suomaa turvaa. Minä en voi sanoa mitään, mikä auttaisi. Me katsomme maailmaa sen eri puolilta.

”Minä… Minä olen aina ollut satutettu. En ole koskaan pelännyt, koska en ole osannut. Se ei ole minun oikeuteni. Pelko. En ansaitse pelätä. Siksi sinä sait aina tehdä, mitä halusit.”

En kiellä. En sano, että en halunnut. Vaikka en halunnutkaan, sillä ei ole merkitystä, koska minä iskin silti. Hän ei tarvitse sellaisia sanoja, ei minulta.

”Mutta minuun sattuu silti. Luoja, Wilhelm, kaikki ne teot… Minä en sittenkään ole päässyt niistä yli.” Kyyneliä valuu valtoimenaan Juliuksen poskille, hänen äänensä on pelkkä aie. ”En halunnut enää palata tähän. En tahtonut sinun näkevän. Mehän olemme puhuneet tämän jo läpi. Sen piti olla takana päin. Mutta haava vatsassani, se… Joka kerta, kun näen sen, minä muistan.”

Minäkin muistan. Puistatus miltei vie kehoni mukanaan. Haluaisin sanoa, etten se ollut minä. Että se oli joku, joka huusi sisälläni. Mutta se olin minä, joka itki häntä rakastamaan minua, pysymään ikuisesti vierelläni. Se olin aina minä, ja olen päättänyt elää sen kanssa.

”Julius, minä…” Omakin ääneni haipuu reunoistaan. En sittenkään kykene sanomaan mitään nyt, kun hän tarvitsisi sitä eniten.

”Älä. Sinun ei tarvitse. Tämä on minun taisteluni.”

Pudistan päätäni. Vasta silloin huomaan itsekin itkeväni.

”Ei ole. Minä aiheutin tämän. Me olemme tässä yhdessä. Puhu minulle. Sano kaikki. Olen tässä, minä kuuntelen sinua. Ja…” Nielaus. Lisää kyyneliä. ”Ja jos sinä niin päätät, minä katoan kyllä.”

”Ei!” Hänen äänensä on miltei maaninen, pelon säröt saavat sen kuulostamaan rikkinäiseltä. Se ei kestäisi kauaa.

”Ei… En tahdo sitä. En tahdo.” Hän hapuilee kättäni, mutta ei tartu. Minäkään en ota hänestä kiinni. Ei vielä. ”Minä rakastan sinua, mutta on kipua, josta en tule koskaan pääsemään yli. Sinä olet muuttunut. Tietysti olet. En rakasta mitään ’uutta’ sinua, koska tiedän, että sinä olet yhä sama ihminen, joka repi korvanlehteni halki ja työnsi sormet haavaani. Ja se sattuu minua edelleen. Osa minusta on yhä siellä. Siinä kivussa. Koska se osa kuvittelee ikuisesti ansainneensa sen. Minä olin satutettu. Olin joku, jota sai satuttaa.”

Julius vetää henkeä. Minä itken täysin ääneti.

”Kuvittelin aina, etten ollut enää edes ihminen, koska koko maailma huusi sitä. Mutta olin minä. Olin sellainen ihminen, jonka sai hakata lähes hengiltä. Minuun sattui, ja olen vihdoin ymmärtänyt, että en koskaan todella ajatellut niitä hetkiä loppuun.”

Minä en tiennyt. Voi rakas, minä en tiennyt, eikä se ole sinun vikasi. Minun on aina ollut vaikeaa katsoa asioita suoraan. Niiden edessä on harsoja. Mutta minä näen nyt. Kiitos, että kerroit minulle. En kuitenkaan sano mitään siitä ääneen. Hän ei halua selityksiäni.

”Se olin minä. Aina. Se olin minä, Julius, ja haluan, että tiedät, että minä kyllä tiedostan vastuuni. En kuvittele mekkojen ja pehmeiden iltapäivien vievän pois sitä, mitä tein sinulle. En kuvittele hetkeäkään, että saisin sinua rakastamalla anteeksi. En pyri sellaiseen.”

Hänen kyyneleensä lakkaavat. Suu raottuu, mutta ei sano. Hän katsoo minua suoraan.

”Ja minä olen pahoillani. Aivan tosissani olen. En ole halunnut anoa anteeksiantoa, mutta Julius, minä todella olen uskomattoman pahoillani. Olen ollut jo pitkään, ja uskon, että on vihdoin aika sanoa se.”

Hän on hetken hiljaa. Pyyhkii kyyneliään siinä, edessäni, kaakelilattialla, avoimempana kuin koskaan. Hauraana kuin lapsi. Hellyys on miltei hajottaa sydämeni, mutta en voi koskettaa, en aivan vielä. Muuten tämä on iäksi hajalla meille.

”Minä olen ollut täynnä pelkoa. Se ei oikeuta mitään, mutta se on peittänyt kaiken alleen. Mutta Julius, minä tiedän yhden asian varmaksi. Täysin varmaksi.” Hivuttaudun lähemmäs, olen jo miltei hänen ihollaan. ”Kaikki se rakkaus, jota tunnen sinua kohtaan, on suurempaa kuin pelko, jota olen kantanut sydämessäni. Sen minä tiedän.”

Julius puhkeaa uudelleen kyyneliin. Menen lähelle, vien käden miltei poskelle, kysyn eleellä ääneti lupaa. Silmät antavat sen minulle, ja minä sivelen hänen pehmeää, kyynelten kastelemaa ihoaan.

”Tiedätkö, minä olen tainnut aina haluta kuulla nuo sanat. Sen, että sinä pyydät anteeksi.”

En välitä omista kyynelistäni, en siitä, että tilanne voisi olla kenelle tahansa muulle irvokas. Lyöjä ja lyöty. Ja silti vain kaksi ihmistä. En halua unohtaa, keitä me olemme. En kuitenkaan halua upota menneen painoon.

”Tule tänne, rakas. Tule syliin.”

Julius tulee. Hänen musta päänsä lepää rintaani vasten, silitän suortuvia, sidon hänet hetkeen. Rakkaani. Me selviämme tästä. Me olemme aina selvinneet.

En muista hänen olleen koskaan aiemmin sylissäni tällä tavalla. Kuinka paljon olen antanut hänen piilottaa kivustaan? Vastedes antaisin hänelle tilaa. Ottaisin hänet syliin, kantaisin vastuuni. Julius katsoo minua väsyneillä silmillään ja hymyilee varovasti. Silitän yhä hänen hiuksiaan. Minun kallis, rakas kihlattuni, anna anteeksi, että en kyennyt katsomaan surusi pohjaan saakka. Minä lupaan yrittää kovemmin. Sinä ansaitset sen.

Rakkaani käsi hivuttautuu omalleni. Se on siinä jälleen. Paikallaan. Kihlasormus toista vasten. Ei kahleena, vaan lupauksena, jota kohti jokainen yönsineen kääntyvä päivä meitä johdattaa.

Yhä

Hän ei ole edelleenkään oppinut pitämään oviaan lukossa. Kävelen sisälle taloon, jonne en vannonut enää ikinä palaavani. En katso mitään. Minulle on yhdentekevää, miten tämä mies elää elämäänsä. Aika on saanut tehdä tehtävänsä, ei ole minun asiani tasoitella hänen kulmiaan. Hän ei kuulu minuun mitenkään.

Silti minä olen tässä. Kynnyksellä. Käytävän päässä on valoa, huoneesta kuuluu hiljaisia ääniä. Elämän ääniä. Minä painan ne mielestäni ja astelen lähemmäs. Huoneen hulluus iskee vasten kasvoja, näen risteileviä muotoja, tahroja, elävän maalauksen. Huoneessa on kaikkea. Se on kaikkialla. Tämä paikka on elossa. Miltei horjahdan. Sitten näen miehen huoneen keskellä. Mies ei sulaudu hulluuteen ympärillään. Vihdoin irrallinen.

”Enpä olisi kuvitellut, että sinulla olisi noinkin paljon päälläsi.”

Mies säpsähtää, tiputtaa maalipurkin lattialle. Hän tuijottaa vuoroin sotkua, vuoroin minua kuin lapsi. Ilmeessä ei ole mitään ylimääräistä.

”Ah… minä… tuota…” Hän ei nosta maalipurkkia lattialta. Se saa jäädä. Eleissä on jotakin sietämättömän haurasta. En tunne sääliä, mutta en myöskään vihaa. En antanut sen kasvaa itseäni suuremmaksi. ”Minä… voi luoja. Helvetti. Ah…”

Kohotan käteni ylös, jotta minun ei tarvitsisi kuunnella hänen takelteluaan enempää.

”Älä. En halua selityksiä.”

Hän tuijottaa minua pitkään. Nyökkäys, hidas. Kenties ymmärtävä. En laske enää luottoani tähän mieheen. Enää en tahdo ymmärtää. Olen nähnyt riittävästi. Mutta olen nähnyt myös toisen puolen. Kotipuutarhassa on kissa, joka kehrää reittäni vasten. Naisia, jotka hymyilevät minulle tuhansia aurinkoja kasvoillaan. Minulla on koti, jonne palata. Tämä on pelkkää rutiinia, aivan kuten silloin kauan sitten, kun olin vielä koira enkä nainen.

Hän kävelee ohitseni. Ovella hän odottaa, että väistää. Olen hänelle yhä liikaa kestettäväksi. Olisin siitä riemuissani, jos se ei saisi oloani pelkästään surulliseksi. En minä tahdo olla mitään niin suurta hänen kaltaiselleen ihmiselle. Kävelen hänen perässään olohuoneeseen. Muistan, kuinka kerroin hänelle täällä haluavani auttaa häntä ja veljeäni. Muistan, kuinka vain viikkoja myöhemmin keräsin veljeni lattialta. Muistot eivät enää sivalla, kulkevat vain vierelläni.

Vettä. Hän tarttuu vesilasiin ja vie sen punatuille huulilleen kuin tukehtuisi. Käsi vapisee liiaksi, lasi putoaa. Hänen oma syyllisyytensä hakkaa häntä elävältä. Sitten hän katsoo minua silmiin ja ymmärrän, että tässä ei ole kyse siitä. Tämä on jotain syvempää. On paljon sellaista, joka kätkee itsensä verestäviin silmiin ja katkeileviin eleisiin. Tuntuu kuin katsoisin sätkynukkea, jonka naruja ei ohjaa enää sen omat oikut, vaan silkka sattuma. Tämä mies menee, minne elämä hänet heittää. Ehkä minun ei pitäisi tuntea asiasta enää mitään.

”A-anteeksi, minä… Minä en ehtinyt… Voi helvetti. Vittu. Anteeksi.” Hän laskee kätensä lasinsiruille, sivelee niitä varoen, mutta ei nosta. Hän kulkee kuin hidastettuna. ”Minun piti… ajatella. Tulin tänne ajattelemaan. Mutta sinä… äh. Sinä oletkin jo siinä.”

”Niin, Julius kertoi minulle, että sinä olit tulossa.” En tahtonut hänen valmistautuvan. Hän osaa näytellä. Minä tahdon nähdä rehellisen version kasvoista, joita inhoan.

”Ah, petturi”, hän hymähtää, ”rakastan häntä.”

Hän ei katso minua silmiin, kun hän siivoaa lasinsirut ja avaa suunsa.

”En… En voi pyytää anteeksi. Me molemmat tiedämme miksi.”

”En haluaisikaan, että pyydät. En ole täällä sen vuoksi.” Minä en halua hänen kaltaisensa olevan minulle mitään velkaa.

Hänen vapisevat kätensä ja kiintopistettä etsivät silmänsä kysyvät miksi. Minua itkettää. Ehkä itseni, ehkä veljeni puolesta. Minun on niin helppo kuvitella, kuinka veljeni painaa päänsä hänen valkeisiin kiharoihinsa ja saa käsien vapinan lakkaamaan. En voi tehdä mitään sen edessä.

”Olen täällä, koska…” Nielaisen. Minäkin olen vain ihminen. ”Ehkä minä vain halusin nähdä itse. En voi luottaa veljeni sanoihin, koska hän puhui samalla tavalla kaksi vuotta sitten, kymmenen vuotta sitten…”

”Ymmärrän. Näetkö nyt?”

Näen. Mustat silmät, luiseva rintakehä, mutta yhä sykkivä sydän sen alla. Minun on pakko uskoa siihen, tai en kestä kaiken painoa. Minä en tahdo nähdä hänessä sitä miestä, jota veljeni rakastaa. Silti kykenen näkemään, kuinka veljeni vie kätensä hänen vyötäisilleen ja pitelee murtuvaa miestä sylissään. Kaikki se huutaa itseään julki, kun minä katson hänen särkynyttä olemustaan. Ehkä minun pitää elää sen kanssa.

”Kuule, minä olen miettinyt sinua.” Voi ei. En ole varma, haluanko olla joku, joka käy hänen ajatuksissaan. Hän ei ole sellainen mies, jonka hulluuden huoneeseen haluaisin yhdeksi punaiseksi viivaksi seinälle.

”Meillä ei taida olla enää keskusteltavaa, mutta…” Hänkin empii. ”Minä en ikävä kyllä muista mitään siitä, mitä sanoin sinulle silloin kaksi vuotta sitten.”

”Et muista?” Tähän minä en varautunut.

”En.” Päänpudistus kuin vaisu anteeksipyyntö. ”Ei se tosin muuta mitään. Olen yhtä kaikki vastuussa siitä, että sekosin sinun silmillesi.”

Hän ei aio pyytää anteeksi, näen sen. Hyvä.

”Muistan vain olleeni vihainen. Minä en koskaan muista mitään jälkikäteen. Julius on kertonut minulle, mitä kaikkea olen tehnyt, ja se…” Ääni katkeaa. Hän vie käden kasvoilleen. Kyyneleet eivät ole enää kuten ennen. Ennen niitä ohjasi jokin. Nyt ne ovat vilpittömät. Minun koko ruumistani pistelee. Jos voisin, lähtisin jo. Olen jo nähnyt kaiken tarvitsemani. Kun jään, tiedän tekeväni sen itseni, en veljeni tai tämän miehen vuoksi.

Hän pudistelee päätään, mutta hän ei tee sitä sympatian vuoksi. Ymmärrän, miksi veljeni rakkaus miltei kuristi hänet hengiltä. Mutta minä en ole kuten kaksoseni. Minä en katselisi tätä hetkeäkään, jos en tietäisi, että minun on kuljettava tien aurinkoista puolta takaisin puutarhaan. En pääse perille, jos lähden nyt.

”Se ei ollut sinun vikasi. Okei? Ei kymmenen vuotta sitten eikä kaksi vuotta sitten. Se ei ollut ikinä sinun vikasi. Tämän paremmin en osaa sitä sinulle sanoa.”

”Entä nyt?”

”Me olemme valinneet toisemme. Minä toivon, että sinä uskot siihen. En pitele veljeäsi kiinni itsessäni. Hän ei ole minun, hän voi mennä minne mielii. Toivon todella, että uskot minua.”

Mies, joka kertoi minulle naulanneensa veljeni lattiaan, seisoo nyt siinä ja anoo minua uskomaan häneen vielä kerran. Kauan sitten minä uskoin. Se miltei maksoi veljeni hengen. Nyt hän pyytää minua jälleen, tällä kertaa auringonkukkia pöydänkulmallaan, vilpittömät kyyneleet poskillaan. Jaksanko minä vielä uskoa ihmiseen? Jaksanko uskoa elämään, vaikka se on iskenyt minut alas yhä uudelleen?

Välähdyksiä. Naiset puutarhassa, käsi kädessä, sen enempää vaatimatta. Yön peittävä nauru. Valo, joka säteilee päivien halki aina sydämeeni saakka. Kaikki, mitä elämä on antanut takaisin. Ei enää pelkoa. Ei enää. Olen päättänyt kääntyä sen puolesta.

Kun hän ojentaa vapisevaa kättään ja pyytää minua uskomaan häneen vielä kerran, minä tartun käteen ajatellen, että se kuuluu vain puoliksi miehelle, joka kohotti sen satuttaakseen. Toinen puoli kuuluu miehelle, jota en tunne laisinkaan enkä mielikään tuntea. Silti olen valmis uskomaan pelkkään puolikkaaseen.

Nopea kosketus. Hänen kätensä on hirvittävän kylmä ja syvillä arvilla, mutta hän puristaa minua koko heikon kehonsa voimasta. En yritä ymmärtää. En enää. Jossakin mustien silmien takana on ihminen, jonka veljeni on halunnut vierelleen. Minä kuulun muualle.

”Frida…” Olen jo ulko-ovella. Nimeni kuulostaa hänen suussaan vieraalta. Puolinaiselta. Annan sen olla. ”Jos Julius ilmaisee sinun luonasi käydessään liian aikaisin haluavan takaisin kotiin, sano hänelle, että jää. Hänellä on rakastava sisko. Kaikilla ei ole.”

En tiedä, mitä sanojen taa jää. Jätän sen rauhaan, koskemattoman haavan.

Onnistun hymähtämään, vaikka kehoni on viimeisillään.

”Ei huolta sellaisesta. Me pidämme Juliuksen kanssa yhtä.”

Voisin pyytää häntä pitämään huolta minun pienestä veljestäni. Pojasta, joka teki lapsena tallatuista sanomalehdistä paperilennokkeja. Lapsesta, jolla oli unelmia. Miehestä, joka on nyt päättänyt rakastaa toista ihmistä, kuroa merkityksiä yhdessä tämän rinnalla. Älkää tulko vielä, kyyneleet. Odottakaa hetki.

Kohotan käteni. Ehkä se on hyvästi. Ehkä se on alku. Tämän elämän minä jätän taakseni, jätän sen niille, jotka osaavat elää sen loppuun. Hänkin nostaa kätensä ovella, ele on kömpelö, mutta se riittää minulle. Voin päästää sen pois. Sen ja kaiken muun.

Kyyneleet tulevat jo kadulla, ne miltei heittävät minut polvilleen. Voin jo taipua. On asioita, jotka liikkuvat, vaikka pysyisin paikallani, kivettyisin. On elämä, joka kulkee, ottaa minut mukaan, jos haluan. Kyyneleet ovat lempeät kuin kesäsade, ne puhdistavat minut. Olen viimein täällä. Vapaa valitsemaan itse. Elämä on tässä, ja minä otan sen, jos se yhä haluaa minut.

Luonto ja minä

Astun sisälle maisemaan, sulaudun osaksi sitä. Taivas on repaleinen, sen särkyneitä reunoja saattaa koskettaa. Ihminen pelkää kaikkea itse luomaansa. Luonto ei ole paha. Se luo jatkuvasti uutta, rikkoutuneen puun railoista kasvaa vihreää. Me emme pelkää luontoa, me pelkäämme sitä, mitä tunnistamme itsessämme, kun katsomme lammen pohjaan. Mutaan ja kortteisiin.

Painun vasten pehmeää mätästä, kanervat kutittavat poskea, taivas ja maa ovat tässä, minussa. Kasvan ruohoa, juureni ovat syvällä. Minä näen kaiken.

*

Tässä maisemassa minä ymmärrän, että me emme olleet täällä ensin

*

Ihminen on niin hauras.

Luonto sen kertoo. Ikikallio, joka hengittää, vaikka me kuvittelisimme sen omaksemme.

Luonto ei omista ketään.

*

Luonto ei ole meidän itsemme peili. On meidän vastuumme olla tekemättä siitä kaltaistamme.

*

Kivet liuskottuneet kuin menneet portaat

Oli elämä ennen elämää, maailma jonka voimat virtaavat meihin kaikkeuden kudoksien väleistä

He, jotka elitte ennen kuin me tulimme, tämä laulu on teille

*

Suuri äitikallio ja pilvetön taivas, minä niiden välissä, pieni ihminen

Ympyrä sulkeutuu

Osaksi tähtiä

Tänään me menimme katsomaan Kuuta, Igran ja minä. Täällä taivas on aina punainen, Kuu sen mukana. Suuri, verenhehkuinen silmä keskellä halkeilevaa taivasta. Maailma on vain sen suuruinen kuin me itsekin. Me suurentelemme sitä itsemme mukana. Igran ei ajattele siitä mitään. Hänen ääniaaltonsa ovat nähneet kuunpinnan, maistaneet sitä. Hän on ihmisaistien toisella puolella ja saa siksi ajatella eri värisiä ajatuksia.

Kun kysyin Igranilta, näkeekö hän Kuun punaisena, hän päästi sirittävän äänen, joka oli melkein kuin nauru. Olin ehtinyt unohtaa, että hän oli kaiken sellaisen ulkona. Punaisen ja sen sellaisen. Aina me tahdomme ahtaa kaiken ihmismäiseen muotiin. Puiden rungoilla on silmät ja tähdet ovat kuolleitten sieluja. Niin vähän me annamme arvoa maailmalle, joka hengittää kanssamme samaan tahtiin. Niin paljon me halaumme kirjoittaa itsemme osaksi tähtiä.

Nimettömät asiat

Taivas on punamusta, sen kannen alta loistaa kuumeista valoa. Kuin iho olisi rikottu ja luut hohkaisivat himmeästi sen alta, muistuttaisivat, että ne olivat täällä ennen meitä. Fosforinhehku. Poltettu, metallinen taivas. Näin maailmat loppuvat, sen minä tiedän.

Muu ryhmä on jäänyt taakse, minä olen yksin vasten lohkeilevaa taivasta. Galaksit huutavat tuhonneiden maailmojen äänillä. Karrelle palaneiden tähtien ajan ja paikan ylittävä viha. Vanhat ja uudet elämät, täällä minä ymmärrän teitä. Te väsyitte odottamaan. Luhistuva tähti ei enää tuhoutuessaan ajattele muita. Se on hehkunut koko ikänsä.

Kumarrun alemmas, vien käteni tummuneelle kanervalle. Täällä oli joskus elämää. On edelleen. Se, että sinä et ymmärrä sen ottamaa muotoa, ei tarkoita, ettei sitä olisi. Tämä ei ole ihmisen maailma. Käsiini jää pehmeää nukkaa, aavistuksen kosteaa ainetta, jolle ei ole ihmiskielessä nimeä. Ne ovat viimeaikoina tulleet luokseni, nimettömät asiat. Ne tunnistavat minut kaltaisekseen.