Kädet

Rakkaallani on maailman kauneimmat kädet. Sormus vasemmassa nimettömässä, syvä, ympyrän muotoinen arpi samassa ranteessa. Sitä ei näe, jos tarkastelee vain sormusta kämmenselän puolelta. Minä en kuitenkaan ole koskaan kyennyt unohtamaan, että se on siellä, tarkkailemassa vuosien takaa.

Ilta on ollut pehmeä, leivoimme yhdessä. Laitoin jälleen liikaa mausteita leipään, hän opasti minua lempeästi, eksyi välillä painamaan helliä suudelmia hiuksiini. Nauroin hänen olkaansa vasten, saimme leivät valmiiksi ja söimme ne voin kera. Sormus sormessani ei pidä minua kiinni tässä elämässä, se on jokin muu, kenties kanelin tuoksu ilmassa, läikehtivä nauru rintakehässäni.

Ilta on jo lopussaan, yön harso yllämme. Rakkaani on viipynyt kylpyhuoneessa liian pitkään. Kukaan ei käy suihkussa niin kauan. En ole kuullut veden valuvan. Sydämessäni on aukko, jota tällaiset hetket suurentavat. Loppumattomat. Olethan sinä kunnossa? Sinun täytyy olla. En halua sinun kärsivän enää koskaan. Nousen ylös sängystä vaivautumatta pukemaan uudelleen ylleni. Astelen kylpyhuoneeseen pelokkaana kuin varpunen. En tiedä, miten reagoida, kun näen, kuinka rakkaani on lysähtänyt polvilleen. Näen vain hänen pelkonsa ja oman heijastumani siitä.

”Julius?”

Ei vastausta. Hädin tuskin näen eteeni. Hän nousee ylös. Kyyneliä silmäkulmissa. Varovaisia, mutta anteeksipyytelemättömiä.

”Rakas? Mikä on?”

Rakkaani tulee lähelle, mutta ei kosketa. Miksi ei? Hän koskettaa aina. Silloinkin, kun ei tahdo.

Kun katson häntä silmiin, kavahdan taaksepäin. Suru niiden pohjissa on suunnaton. En pysty heijastamaan itseäni niistä. En näe muuta kuin kaiken aiheutetun. Jostakin syystä en ymmärrä siitä mitään. Miksi hän itkee? Minun rakkaani, jolla on maailman kauneimmat, hellimmät kädet. Meillä on kaikki hyvin. Me olemme puhuneet. Olemme puhuneet kielemme tyhjiksi, olemme huutaneet yöhön, pidelleet silloinkin, kun ei olisi tarvinnut. Käsi on aina löytänyt toisen. Rakas? Rakas, älä itke. Meillähän on kaikki kunnossa.

”Wilhelm, minä… Minä olen ajatellut.”

Sisälleni putoaa jotakin suunnattoman kylmää. Hän ei kutsu minua rakkaakseen. Hän kutsuu aina.

”Minä en taida olla aivan kunnossa.” Nielaus. Kyyneliä. Älä niele niitä, tunne ne, ole niin kiltti. Ei enää pakoilua. ”Minä… minä ymmärrän sen nyt.”

En kykene muuta kuin tuijottamaan. Kun kyyneleet tulevat, ne tulevat suunnattomina ja kaikki kerralla. Vasta, kun näen Juliuksen vapisemassa pienessä kerässä jalkojeni juuressa, minä ymmärrän, että hän ei ole koskaan itkenyt nähteni. Ei omaa suruaan. Kaikki hänen vuodattamansa kyyneleet ovat aina olleet minua varten.

En tiedä, kuka olen, kun laskeudun kaakelilattialle hänen kanssaan ja hapuilen. En uskalla koskettaa. Jokin Juliuksessa estää minua tekemästä niin. Haluan, että hän ottaa oman tilansa. Tälläkin kerralla hän on se, joka näkee minua selkeämmin, vaikka hänen silmänsä ovat täynnä kyyneliä.

”Olen aina ollut pelkkä katurakki. Se määritti aiemmin kaiken, mitä minä olin.”

Haluaisin kieltää. Tahtoisin sanoa, että hänellä on arvo, hän on oma ihmisensä, mutta se eväisi hänen oikeutensa tuntea, mitä hän tuntee. Sitä paitsi totuus on toinen sille, joka elää ilman paperien suomaa turvaa. Minä en voi sanoa mitään, mikä auttaisi. Me katsomme maailmaa sen eri puolilta.

”Minä… Minä olen aina ollut satutettu. En ole koskaan pelännyt, koska en ole osannut. Se ei ole minun oikeuteni. Pelko. En ansaitse pelätä. Siksi sinä sait aina tehdä, mitä halusit.”

En kiellä. En sano, että en halunnut. Vaikka en halunnutkaan, sillä ei ole merkitystä, koska minä iskin silti. Hän ei tarvitse sellaisia sanoja, ei minulta.

”Mutta minuun sattuu silti. Luoja, Wilhelm, kaikki ne teot… Minä en sittenkään ole päässyt niistä yli.” Kyyneliä valuu valtoimenaan Juliuksen poskille, hänen äänensä on pelkkä aie. ”En halunnut enää palata tähän. En tahtonut sinun näkevän. Mehän olemme puhuneet tämän jo läpi. Sen piti olla takana päin. Mutta haava vatsassani, se… Joka kerta, kun näen sen, minä muistan.”

Minäkin muistan. Puistatus miltei vie kehoni mukanaan. Haluaisin sanoa, etten se ollut minä. Että se oli joku, joka huusi sisälläni. Mutta se olin minä, joka itki häntä rakastamaan minua, pysymään ikuisesti vierelläni. Se olin aina minä, ja olen päättänyt elää sen kanssa.

”Julius, minä…” Omakin ääneni haipuu reunoistaan. En sittenkään kykene sanomaan mitään nyt, kun hän tarvitsisi sitä eniten.

”Älä. Sinun ei tarvitse. Tämä on minun taisteluni.”

Pudistan päätäni. Vasta silloin huomaan itsekin itkeväni.

”Ei ole. Minä aiheutin tämän. Me olemme tässä yhdessä. Puhu minulle. Sano kaikki. Olen tässä, minä kuuntelen sinua. Ja…” Nielaus. Lisää kyyneliä. ”Ja jos sinä niin päätät, minä katoan kyllä.”

”Ei!” Hänen äänensä on miltei maaninen, pelon säröt saavat sen kuulostamaan rikkinäiseltä. Se ei kestäisi kauaa.

”Ei… En tahdo sitä. En tahdo.” Hän hapuilee kättäni, mutta ei tartu. Minäkään en ota hänestä kiinni. Ei vielä. ”Minä rakastan sinua, mutta on kipua, josta en tule koskaan pääsemään yli. Sinä olet muuttunut. Tietysti olet. En rakasta mitään ’uutta’ sinua, koska tiedän, että sinä olet yhä sama ihminen, joka repi korvanlehteni halki ja työnsi sormet haavaani. Ja se sattuu minua edelleen. Osa minusta on yhä siellä. Siinä kivussa. Koska se osa kuvittelee ikuisesti ansainneensa sen. Minä olin satutettu. Olin joku, jota sai satuttaa.”

Julius vetää henkeä. Minä itken täysin ääneti.

”Kuvittelin aina, etten ollut enää edes ihminen, koska koko maailma huusi sitä. Mutta olin minä. Olin sellainen ihminen, jonka sai hakata lähes hengiltä. Minuun sattui, ja olen vihdoin ymmärtänyt, että en koskaan todella ajatellut niitä hetkiä loppuun.”

Minä en tiennyt. Voi rakas, minä en tiennyt, eikä se ole sinun vikasi. Minun on aina ollut vaikeaa katsoa asioita suoraan. Niiden edessä on harsoja. Mutta minä näen nyt. Kiitos, että kerroit minulle. En kuitenkaan sano mitään siitä ääneen. Hän ei halua selityksiäni.

”Se olin minä. Aina. Se olin minä, Julius, ja haluan, että tiedät, että minä kyllä tiedostan vastuuni. En kuvittele mekkojen ja pehmeiden iltapäivien vievän pois sitä, mitä tein sinulle. En kuvittele hetkeäkään, että saisin sinua rakastamalla anteeksi. En pyri sellaiseen.”

Hänen kyyneleensä lakkaavat. Suu raottuu, mutta ei sano. Hän katsoo minua suoraan.

”Ja minä olen pahoillani. Aivan tosissani olen. En ole halunnut anoa anteeksiantoa, mutta Julius, minä todella olen uskomattoman pahoillani. Olen ollut jo pitkään, ja uskon, että on vihdoin aika sanoa se.”

Hän on hetken hiljaa. Pyyhkii kyyneliään siinä, edessäni, kaakelilattialla, avoimempana kuin koskaan. Hauraana kuin lapsi. Hellyys on miltei hajottaa sydämeni, mutta en voi koskettaa, en aivan vielä. Muuten tämä on iäksi hajalla meille.

”Minä olen ollut täynnä pelkoa. Se ei oikeuta mitään, mutta se on peittänyt kaiken alleen. Mutta Julius, minä tiedän yhden asian varmaksi. Täysin varmaksi.” Hivuttaudun lähemmäs, olen jo miltei hänen ihollaan. ”Kaikki se rakkaus, jota tunnen sinua kohtaan, on suurempaa kuin pelko, jota olen kantanut sydämessäni. Sen minä tiedän.”

Julius puhkeaa uudelleen kyyneliin. Menen lähelle, vien käden miltei poskelle, kysyn eleellä ääneti lupaa. Silmät antavat sen minulle, ja minä sivelen hänen pehmeää, kyynelten kastelemaa ihoaan.

”Tiedätkö, minä olen tainnut aina haluta kuulla nuo sanat. Sen, että sinä pyydät anteeksi.”

En välitä omista kyynelistäni, en siitä, että tilanne voisi olla kenelle tahansa muulle irvokas. Lyöjä ja lyöty. Ja silti vain kaksi ihmistä. En halua unohtaa, keitä me olemme. En kuitenkaan halua upota menneen painoon.

”Tule tänne, rakas. Tule syliin.”

Julius tulee. Hänen musta päänsä lepää rintaani vasten, silitän suortuvia, sidon hänet hetkeen. Rakkaani. Me selviämme tästä. Me olemme aina selvinneet.

En muista hänen olleen koskaan aiemmin sylissäni tällä tavalla. Kuinka paljon olen antanut hänen piilottaa kivustaan? Vastedes antaisin hänelle tilaa. Ottaisin hänet syliin, kantaisin vastuuni. Julius katsoo minua väsyneillä silmillään ja hymyilee varovasti. Silitän yhä hänen hiuksiaan. Minun kallis, rakas kihlattuni, anna anteeksi, että en kyennyt katsomaan surusi pohjaan saakka. Minä lupaan yrittää kovemmin. Sinä ansaitset sen.

Rakkaani käsi hivuttautuu omalleni. Se on siinä jälleen. Paikallaan. Kihlasormus toista vasten. Ei kahleena, vaan lupauksena, jota kohti jokainen yönsineen kääntyvä päivä meitä johdattaa.