Tänään
me menimme katsomaan Kuuta, Igran ja minä. Täällä taivas on aina
punainen, Kuu sen mukana. Suuri, verenhehkuinen silmä keskellä
halkeilevaa taivasta. Maailma on vain sen suuruinen kuin me itsekin.
Me suurentelemme sitä itsemme mukana. Igran ei ajattele siitä
mitään. Hänen ääniaaltonsa ovat nähneet kuunpinnan, maistaneet
sitä. Hän on ihmisaistien toisella puolella ja saa siksi ajatella
eri värisiä ajatuksia.
Kun
kysyin Igranilta, näkeekö hän Kuun punaisena, hän päästi
sirittävän äänen, joka oli melkein kuin nauru. Olin ehtinyt
unohtaa, että hän oli kaiken sellaisen ulkona. Punaisen
ja sen sellaisen. Aina me tahdomme ahtaa kaiken ihmismäiseen
muotiin. Puiden rungoilla on silmät ja tähdet ovat kuolleitten
sieluja. Niin vähän me annamme arvoa maailmalle, joka hengittää
kanssamme samaan tahtiin. Niin paljon me halaumme kirjoittaa itsemme
osaksi tähtiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti