Valon takana

 Ilta ei ole minkään värinen. Taivas on irtisanoutunut kaikesta, pilviäkään ei näy. Tuijotan seisovaa ilmaa, se tuijottaa minua takaisin, kunnes kyllästyy. Hah. Voitinpas. Käännyn takaisin sisälle, ulkomaailmalla ei ole tänään mitään kerrottavaa. Ei sillä tarvitsekaan olla. Se ei ole mitään velkaa minulle. Sen opetteluun on kulunut paljon punaista maalia ja purtuja kynsiä.

Ilma sisällä on yhtä tunkkaista kuin tähänkin saakka. Sytytän savukkeen, en anna nihilismin kuolla aivan vielä. Samaan henkeen vain. Elämällä on yhä särmät, joille en pärjää, ja jos jokin estää käsiäni vapisemasta, annan sen tehdä sen silläkin uhalla, että se katkoo elämäni lankaa toisesta päästä. Mutta väliäkö tuolla, värittöminä päivinä minun on joka tapauksessa mahdotonta nähdä niin pitkälle.

Kävelen huoneeseen, jossa maalinkatku iskee vasten kasvoja heti ovella. En muista, mitä maalasin viimeksi. Seinät ovat täynnä mustia viivoja. Olen kirjoittanut nurkkiin. Pieniä kirjeitä on kiinnitettynä siellä täällä, teksti sekoittuu kuviin. Viivat ovat teräviä, värit lyövät kovaa. En koskaan tunnista itseäni tästä kaikesta. Ja silti silloin, kun istun yksin lattialle asettamassani tuolissa, minusta tuntuu, etten ole mitään muuta kuin ympärilleni luoma tihkuva hulluus. Seonneita muotoja, karjuvia yksityiskohtia. Vaikeasti lähestyttävää ja sekavaa. Huokaisen syvään. Sipaisen hiukset kasvoiltani ja aloitan.

Sisareni muotokuva lojuu huoneen nurkassa punaiseen maaliin tahrittuna. Olen jättänyt vain suun, sen, joka nauroi. En ole kyennyt sulkemaan sitä, vaikka olen jo pyytänyt anteeksi. Hän ei vielä ole. Me emme ole tasoissa. Minä odottaisin.

Tällaisessa paikassa minä toivon todella, että minulle olisi jäljellä jotakin, johon uskoa. Jumala, vaikka pelkkä heijastus. Lanka sormestani taivaaseen. Mitä tahansa, jota kohti kurottaa, kun jalkani pettävät ja muistot osaavat vain sivaltaa. On monta asiaa, joita en voi vielä kohdata rikkomatta niitä. Mutta entä taivas? Valo? Tahraisinko minä sen syvänpunaani, jos uskaltaisin koskettaa?

Pensselini maalaa jo. Valitsin valkoisen maalikseni. En tiedä miksi. Käsi tekee jo työtään, viiva on vedetty huoneen toisesta päästä sen toiseen. Se tuskin kuvaa mitään. Impulssi impulssilta vedän uusia viivoja, annan kuvan muodostua. Se ei kuitenkaan synny. Ei kuvaa. Ei mitään.

Antakaa anteeksi. Sinä, jolta riistin kaiken, koska sinä riistit minulta ensin. Tie, jolta en osannut enää kääntyä. En toivo sinulle enää mitään. Sinä jätit minut yksin pimeään, mutta en ole enää sinulle mitään velkaa. Sinua ei ole. Mutta minä olen vielä täällä, tulen jälkilämmössä, elossa, vaikka sinä et halunnut niin. Minä jatkan enkä katso sinuun enää.

Ja sinä, jota satutin, koska en nähnyt mitään. Minä olen nyt täällä, koska en kyennyt kohtaamaan sinua uudelleen. Ei, ei sinua, vaan sitä versiota itsestäni, joka kykeni iskemään sinut lattiaan. Toivon, että kultaiset iltapäivät hellivät sinua, että sinä hymyilet koko sydämestäsi. En palaa, jos en koskaan toivu. Anna anteeksi, rakkaimpani, mutta minä kaipaan sinua joka päivä. Sinua, aitoa sinua, en sitä mielikuvaa, joka silittää päätäni ja suukottaa jokaista vikaani. Rakastan sinua. Minä tulen ihmiseksi jälleen, ja palaan luoksesi, jos vielä huolit minut.

Ja sitten. Välähdys. Minä en jättänyt ainuttakaan ikkunaa auki, valo ei pääse tänne mistään. Silti se tulee. Pensseli putoaa kädestäni, lattiaan jää valkoinen tahra. Valonläiskä. Maailma on hetken kirkkaan valkoinen, minä katson itseni läpi ja näen kaiken.

Täälläkö sinä olitkin? Valon takana. Piilossa minulta kaiken tämän ajan. Sinä olet vielä pieni, mutta minä olen nyt tässä. Minä olen luonasi.

Syöksyn kehoni halki. Tunnen jokaisen ääriviivan, ymmärrän, miksi ne ovat vääntyneet sellaisiksi kuin ne ovat. Hetken koko olemassaoloni on selkeä, keveä kantaa. Näen sen sirottumattomana. Se on oma itsensä. Tartun itseäni kädestä ja palaan hetkeen. Valo on poissa. Olen kotona. Vihdoin minä ymmärrän. Ansaitsen ennen kaikkea itseni, kaikkiin muihin voin palata vasta sen jälkeen.

Vapisen kauttaaltani, mutta en anna sen estellä. Huone jää taa, en katso sen sotkuun enää. Se olisi tarpeellinen jatkossakin, mutta nyt olen jossakin muualla, kenties lähempänä itseäni kuin koskaan. Juoksen ulos, taivas on yhä väritön. Tietenkin se on. Se odottaa minua maalaamaan sen. Juoksen suoraan tielle, en näe enkä kuule, valo istuu yhä rinnassani, täyttää minut. Se tuli näyttämään minulle kodin. Viimeinkin.

Tiedän kyynelten valuvan pitelemättöminä poskillani. Katson taivasta. Se katsoo takaisin. Me emme enää kilpaile. Olemme yhtä. Kohotan käteni.

Ja sitten ääni. En ehdi reagoida. Vaunu. Näen sen, mutta kehoni ei liiku, se on kiinni valossa, ymmärryksessä. Askeleen päässä kodista. Turvasta. Olen ottamassa askelta, kun vaunu tulee päin enkä näe enää mitään.