Eteenpäin

 Tuijotan vettä lasissani. Sen pinta värisee, käteni tärisee edelleen. Oli virhe lakata polttamasta. Elimistöni kiljuu taivaitten voimalla, mutta minä aion rääkätä sitä loppuun saakka. Huutakoon. Minä en antaisi sille enää ainuttakaan savuketta. Paitsi ehkä silloin, kun päätäni särkee niin, että minun tekisi mieli kiskoa se harteiltani. Silloin voisin sortua hetkeksi. Minun ei kuitenkaan tarvitse ajatella sitä nyt, sillä juuri tällä hetkellä olen itseni herra. Hah. Siitä saat.

”Rakas, mitä sinä teet?”

Hätkähdän niin, että vesi läikkyy lattialle. Onnistun pitämään otteeni lasista, kukaan ei tahdo kerätä lasinsiruja keskellä yötä.

”Ai, muru, hei… Minä…” Mitä minä tarkalleen ottaen olin tekemässä?

”Hassu”, Julius hymähtää ja astelee keittiöön niin päättäväisesti, että aistin heti, mitä hän aikoo. Ehdin napata pyyhkeen ennen häntä, siivoan sotkuni äidin pitsiperintöliinaan ennen kuin Julius ennättää. Minun on pidettävä kiinni itsenäisyyteni rippeistä.

Heilautan märkää liinaa Juliuksen kasvojen edessä kuin voitonmerkkiä. Hän nauraa minulle, kietoo kätensä tiukasti vyötäisilleni ja vetää minut aivan itseään vasten. En ehdi edes heittää märkää liinaa pois käsistäni ennen kuin Julius on jo viemässä käsiään hiuksiini ja suutelemassa minua sellaisella voimalla, että voin vain antautua.

Kun Julius päästää irti, näen, kuinka hänen silmänsä täyttyvät hellyydestä.

”Minulla on ollut hirveä ikävä…”

”Kauanpa ehdimmekin olla erossa toisistamme”, nauran, ”mutta minulla myös. Miten sinä jaksoit töissä?”

”Hienosti, itse asiassa! Kestin jopa ne vanhat rouvat, jotka silmäilevät minua kuin… No, luoja, kyllä sinä tiedät.”

On minun vuoroni nauraa. Rakkaalleni olisi vientiä. Voi sentään.

”Viimeksi sinulla oli lauma lapsukaisia perässäsi. Siinäkö minun haastajani ovat – vanhat rouvat ja nuoret tytöt? Kamalaa.”

Julius painaa pehmeän suukon otsalleni ja jättää toisen kätensä lepäämään vyötärölleni. Tuntuu hyvältä olla taas kiinni hänessä. Tällaisina rakastan meitä kaikkein eniten. Arkisina. Todellisina. Hän voi olla poissa kuinka kauan tahansa, ja hänen tapaamisensa tuntuu silti jokaisella kerralla yhtä ihmeelliseltä. On kuin hän valitsisi minut uudelleen ja uudelleen.

”Minkä ikäisiä mekin muka jo olemme, kun vanhemmat rouvat ovat alkaneet silmäillä sinua? Järkyttävää, en minä halua keski-ikäistyä. En suostu.”

”Sinä olet yli satavuotias! Kuinka sinä voit unohtaa sellaista?”

”En minä unohdakaan. Voin vannoa, että kannan sitä kaikkea joka päivä mukanani.”

En tiedä, millaisella äänensävyllä puhun, sillä Julius irrottaa otteensa ja kohottaa kulmiaan.

”Ei, muru, en tarkoittanut sitä sillä tavalla”, hengähdän.

”En minäkään. Anteeksi.”

”Voi, ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Helvetti, me olemme toivottomia.” On minun vuoroni painaa varovainen suudelma hänen otsalleen. Hän vain hymyilee.

”Itse asiassa, tästä tulikin mieleeni… Minulla olisi pieni uutinen.” Nielaisen. Olen venyttänyt tämän sanomista niin pitkälle, että se tuntuu tapahtuvan toiselle ihmiselle.

”Ai?” Yllättyneisyys Juliuksen kasvoilla saa minut miltei vaikenemaan. ”Kerro vain.”

”Minä aion mennä töihin.” En katso häntä silmiin.

Julius on pitkään hiljaa. Ehdin laskea jokaisen sekunnin. Ne kaikuvat päässäni.

”Mutta sehän on hyvä juttu.” Julius tulee lähemmäs, hänen kasvoillaan säteilee epäuskoinen hymy.

Kurkkuani kuristaa. Hän ottaa sen niin hyvin. Miksi hän ottaa sen niin hyvin?

”En aluksi ajatellut kertoa ollenkaan”, sanon hiljaa. Ääneni on kireä. Inhoan sitä.

”Rakas…”

”Entä, jos siitä ei tulekaan mitään? En halunnut kertoa kenellekään. Ajattelin vain yrittää piilossa, sillä tavalla, että jos epäonnistun, kenenkään ei tarvitse nauraa minulle. Mutta… Minä yritän kehittyä. Joten kerroin sinulle.”

Älä naura minulle. Minä yritän parhaani. Julius aistii hätäännyksen eleistäni, hän tulee lähelle hyvin varovasti. Hän ei ivaa minua, tietenkään ei. Ei ole hänen vikansa, että jotkin asiat osaavat vielä polkea minut täydellisesti alleen.

”En halunnut, että kukaan pääsisi sanomaan, että siitä sai, tiesinhän minä ettei siitä mitään tulisi…” Pudistan päätäni. ”En minä ole koskaan tehnyt töitä. Toki minulla oli aikanaan omat bisnekseni, mutta ei se ollut mitään aitoa ja puhdasta. Se oli pelkästään kammottavaa ihmiseltä minun asemassani. Joten minä ajattelin, että otan elämäni takaisin ja yritän. Haluan olla muutakin kuin kotivaimo, joka maalaa päivät pitkät.”

Julius vie kädet kasvoilleni, nostaa ne aivan lähelle omiaan. Joskus minun tekisi mieli vain itkeä sen kaiken edessä. Hänen hellyytensä olisi kenen tahansa sydämelle liikaa kestettäväksi.

”Rakkaani, olen sinusta hirvittävän ylpeä. Kiitos, että kerroit.”

Nielaisen. Kurkkuani kuivaa yhä.

”Sen ei tarvitse olla sinua varten, mutta jos sinä pidät siitä ja se tuo elämääsi sisältöä, olen hirvittävän onnellinen puolestasi. Muistathan, että sinun ei tarvitse tehdä sitä kenenkään vuoksi? Sinun ei tarvitse niin sanotusti lakaista itseäsi meidän kaikkien lähettyviltä.”

Nyökkään.

”En tee tätä kenenkään vuoksi. En ajatellut mitään sellaista. Haluan vain tuntea itseni pitkästä aikaa ihmiseksi.”

”Hyvä.” Julius kuljettaa käsiään hiuksissani, jättää toisen käden lopulta poskelle. Nojaan sitä vasten. ”Olen ylpeä sinusta. Olet rakkainta, mitä minulla on.”

Suljen silmäni. Jään siihen, paistattelemaan hänen lämpöönsä.

”Minä aivan tosissani aion viedä sinut alttarille”, Julius sanoo hiljaa.

”Oi, älä, minä kuolisin.” Kaikki katsomassa minua. Arvostelemassa. Ja silti minä haluaisin tehdä sen. Haluaisin saattaa päätökseen sen, mitä lupasimme vaihtaessamme sormukset.

”Kylläpäs”, Julius kuiskaa hiuksiini, ”ajattele, miten kaunis sinä olisit häämekossa. Vaimoni…”

”Sssh, harkitaan sitä”, sanon tarttuen Juliusta käsistä. Hänen otteensa oli jo lipumassa paikkoihin, joihin hän voisi eksyä muuallakin kuin keittiön pöydällä.

Julius räpyttelee kauriinsilmiään. Ehei. Ei toimi minuun. Vaikka minun on myönnettävä, että siitä pojasta, joka kuunteli valitustani olohuoneen punaisessa nojatuolissa, on kuoriutunut lämmin ja välittävä mies. Rakastan häntä, oli hän aviomieheni tai ei.

”Näetkö, miten hienosti minä itsenäistyn? Wilhelm yksi, pelko nolla”, hymähdän vasten Juliuksen rintaa.

Julius virnistää leveästi.

”Oikein hyvä.”

Hän tarttuu minua ranteesta, kietoo minut tiukasti itseään vasten. Samassa ymmärrän, että meillä ei ole kiire minnekään. Huominen on usean ajatuksen päässä ja Julius tässä, aivan lähelläni. Sydän vasten sydäntä.