Yhä

Hän ei ole edelleenkään oppinut pitämään oviaan lukossa. Kävelen sisälle taloon, jonne en vannonut enää ikinä palaavani. En katso mitään. Minulle on yhdentekevää, miten tämä mies elää elämäänsä. Aika on saanut tehdä tehtävänsä, ei ole minun asiani tasoitella hänen kulmiaan. Hän ei kuulu minuun mitenkään.

Silti minä olen tässä. Kynnyksellä. Käytävän päässä on valoa, huoneesta kuuluu hiljaisia ääniä. Elämän ääniä. Minä painan ne mielestäni ja astelen lähemmäs. Huoneen hulluus iskee vasten kasvoja, näen risteileviä muotoja, tahroja, elävän maalauksen. Huoneessa on kaikkea. Se on kaikkialla. Tämä paikka on elossa. Miltei horjahdan. Sitten näen miehen huoneen keskellä. Mies ei sulaudu hulluuteen ympärillään. Vihdoin irrallinen.

”Enpä olisi kuvitellut, että sinulla olisi noinkin paljon päälläsi.”

Mies säpsähtää, tiputtaa maalipurkin lattialle. Hän tuijottaa vuoroin sotkua, vuoroin minua kuin lapsi. Ilmeessä ei ole mitään ylimääräistä.

”Ah… minä… tuota…” Hän ei nosta maalipurkkia lattialta. Se saa jäädä. Eleissä on jotakin sietämättömän haurasta. En tunne sääliä, mutta en myöskään vihaa. En antanut sen kasvaa itseäni suuremmaksi. ”Minä… voi luoja. Helvetti. Ah…”

Kohotan käteni ylös, jotta minun ei tarvitsisi kuunnella hänen takelteluaan enempää.

”Älä. En halua selityksiä.”

Hän tuijottaa minua pitkään. Nyökkäys, hidas. Kenties ymmärtävä. En laske enää luottoani tähän mieheen. Enää en tahdo ymmärtää. Olen nähnyt riittävästi. Mutta olen nähnyt myös toisen puolen. Kotipuutarhassa on kissa, joka kehrää reittäni vasten. Naisia, jotka hymyilevät minulle tuhansia aurinkoja kasvoillaan. Minulla on koti, jonne palata. Tämä on pelkkää rutiinia, aivan kuten silloin kauan sitten, kun olin vielä koira enkä nainen.

Hän kävelee ohitseni. Ovella hän odottaa, että väistää. Olen hänelle yhä liikaa kestettäväksi. Olisin siitä riemuissani, jos se ei saisi oloani pelkästään surulliseksi. En minä tahdo olla mitään niin suurta hänen kaltaiselleen ihmiselle. Kävelen hänen perässään olohuoneeseen. Muistan, kuinka kerroin hänelle täällä haluavani auttaa häntä ja veljeäni. Muistan, kuinka vain viikkoja myöhemmin keräsin veljeni lattialta. Muistot eivät enää sivalla, kulkevat vain vierelläni.

Vettä. Hän tarttuu vesilasiin ja vie sen punatuille huulilleen kuin tukehtuisi. Käsi vapisee liiaksi, lasi putoaa. Hänen oma syyllisyytensä hakkaa häntä elävältä. Sitten hän katsoo minua silmiin ja ymmärrän, että tässä ei ole kyse siitä. Tämä on jotain syvempää. On paljon sellaista, joka kätkee itsensä verestäviin silmiin ja katkeileviin eleisiin. Tuntuu kuin katsoisin sätkynukkea, jonka naruja ei ohjaa enää sen omat oikut, vaan silkka sattuma. Tämä mies menee, minne elämä hänet heittää. Ehkä minun ei pitäisi tuntea asiasta enää mitään.

”A-anteeksi, minä… Minä en ehtinyt… Voi helvetti. Vittu. Anteeksi.” Hän laskee kätensä lasinsiruille, sivelee niitä varoen, mutta ei nosta. Hän kulkee kuin hidastettuna. ”Minun piti… ajatella. Tulin tänne ajattelemaan. Mutta sinä… äh. Sinä oletkin jo siinä.”

”Niin, Julius kertoi minulle, että sinä olit tulossa.” En tahtonut hänen valmistautuvan. Hän osaa näytellä. Minä tahdon nähdä rehellisen version kasvoista, joita inhoan.

”Ah, petturi”, hän hymähtää, ”rakastan häntä.”

Hän ei katso minua silmiin, kun hän siivoaa lasinsirut ja avaa suunsa.

”En… En voi pyytää anteeksi. Me molemmat tiedämme miksi.”

”En haluaisikaan, että pyydät. En ole täällä sen vuoksi.” Minä en halua hänen kaltaisensa olevan minulle mitään velkaa.

Hänen vapisevat kätensä ja kiintopistettä etsivät silmänsä kysyvät miksi. Minua itkettää. Ehkä itseni, ehkä veljeni puolesta. Minun on niin helppo kuvitella, kuinka veljeni painaa päänsä hänen valkeisiin kiharoihinsa ja saa käsien vapinan lakkaamaan. En voi tehdä mitään sen edessä.

”Olen täällä, koska…” Nielaisen. Minäkin olen vain ihminen. ”Ehkä minä vain halusin nähdä itse. En voi luottaa veljeni sanoihin, koska hän puhui samalla tavalla kaksi vuotta sitten, kymmenen vuotta sitten…”

”Ymmärrän. Näetkö nyt?”

Näen. Mustat silmät, luiseva rintakehä, mutta yhä sykkivä sydän sen alla. Minun on pakko uskoa siihen, tai en kestä kaiken painoa. Minä en tahdo nähdä hänessä sitä miestä, jota veljeni rakastaa. Silti kykenen näkemään, kuinka veljeni vie kätensä hänen vyötäisilleen ja pitelee murtuvaa miestä sylissään. Kaikki se huutaa itseään julki, kun minä katson hänen särkynyttä olemustaan. Ehkä minun pitää elää sen kanssa.

”Kuule, minä olen miettinyt sinua.” Voi ei. En ole varma, haluanko olla joku, joka käy hänen ajatuksissaan. Hän ei ole sellainen mies, jonka hulluuden huoneeseen haluaisin yhdeksi punaiseksi viivaksi seinälle.

”Meillä ei taida olla enää keskusteltavaa, mutta…” Hänkin empii. ”Minä en ikävä kyllä muista mitään siitä, mitä sanoin sinulle silloin kaksi vuotta sitten.”

”Et muista?” Tähän minä en varautunut.

”En.” Päänpudistus kuin vaisu anteeksipyyntö. ”Ei se tosin muuta mitään. Olen yhtä kaikki vastuussa siitä, että sekosin sinun silmillesi.”

Hän ei aio pyytää anteeksi, näen sen. Hyvä.

”Muistan vain olleeni vihainen. Minä en koskaan muista mitään jälkikäteen. Julius on kertonut minulle, mitä kaikkea olen tehnyt, ja se…” Ääni katkeaa. Hän vie käden kasvoilleen. Kyyneleet eivät ole enää kuten ennen. Ennen niitä ohjasi jokin. Nyt ne ovat vilpittömät. Minun koko ruumistani pistelee. Jos voisin, lähtisin jo. Olen jo nähnyt kaiken tarvitsemani. Kun jään, tiedän tekeväni sen itseni, en veljeni tai tämän miehen vuoksi.

Hän pudistelee päätään, mutta hän ei tee sitä sympatian vuoksi. Ymmärrän, miksi veljeni rakkaus miltei kuristi hänet hengiltä. Mutta minä en ole kuten kaksoseni. Minä en katselisi tätä hetkeäkään, jos en tietäisi, että minun on kuljettava tien aurinkoista puolta takaisin puutarhaan. En pääse perille, jos lähden nyt.

”Se ei ollut sinun vikasi. Okei? Ei kymmenen vuotta sitten eikä kaksi vuotta sitten. Se ei ollut ikinä sinun vikasi. Tämän paremmin en osaa sitä sinulle sanoa.”

”Entä nyt?”

”Me olemme valinneet toisemme. Minä toivon, että sinä uskot siihen. En pitele veljeäsi kiinni itsessäni. Hän ei ole minun, hän voi mennä minne mielii. Toivon todella, että uskot minua.”

Mies, joka kertoi minulle naulanneensa veljeni lattiaan, seisoo nyt siinä ja anoo minua uskomaan häneen vielä kerran. Kauan sitten minä uskoin. Se miltei maksoi veljeni hengen. Nyt hän pyytää minua jälleen, tällä kertaa auringonkukkia pöydänkulmallaan, vilpittömät kyyneleet poskillaan. Jaksanko minä vielä uskoa ihmiseen? Jaksanko uskoa elämään, vaikka se on iskenyt minut alas yhä uudelleen?

Välähdyksiä. Naiset puutarhassa, käsi kädessä, sen enempää vaatimatta. Yön peittävä nauru. Valo, joka säteilee päivien halki aina sydämeeni saakka. Kaikki, mitä elämä on antanut takaisin. Ei enää pelkoa. Ei enää. Olen päättänyt kääntyä sen puolesta.

Kun hän ojentaa vapisevaa kättään ja pyytää minua uskomaan häneen vielä kerran, minä tartun käteen ajatellen, että se kuuluu vain puoliksi miehelle, joka kohotti sen satuttaakseen. Toinen puoli kuuluu miehelle, jota en tunne laisinkaan enkä mielikään tuntea. Silti olen valmis uskomaan pelkkään puolikkaaseen.

Nopea kosketus. Hänen kätensä on hirvittävän kylmä ja syvillä arvilla, mutta hän puristaa minua koko heikon kehonsa voimasta. En yritä ymmärtää. En enää. Jossakin mustien silmien takana on ihminen, jonka veljeni on halunnut vierelleen. Minä kuulun muualle.

”Frida…” Olen jo ulko-ovella. Nimeni kuulostaa hänen suussaan vieraalta. Puolinaiselta. Annan sen olla. ”Jos Julius ilmaisee sinun luonasi käydessään liian aikaisin haluavan takaisin kotiin, sano hänelle, että jää. Hänellä on rakastava sisko. Kaikilla ei ole.”

En tiedä, mitä sanojen taa jää. Jätän sen rauhaan, koskemattoman haavan.

Onnistun hymähtämään, vaikka kehoni on viimeisillään.

”Ei huolta sellaisesta. Me pidämme Juliuksen kanssa yhtä.”

Voisin pyytää häntä pitämään huolta minun pienestä veljestäni. Pojasta, joka teki lapsena tallatuista sanomalehdistä paperilennokkeja. Lapsesta, jolla oli unelmia. Miehestä, joka on nyt päättänyt rakastaa toista ihmistä, kuroa merkityksiä yhdessä tämän rinnalla. Älkää tulko vielä, kyyneleet. Odottakaa hetki.

Kohotan käteni. Ehkä se on hyvästi. Ehkä se on alku. Tämän elämän minä jätän taakseni, jätän sen niille, jotka osaavat elää sen loppuun. Hänkin nostaa kätensä ovella, ele on kömpelö, mutta se riittää minulle. Voin päästää sen pois. Sen ja kaiken muun.

Kyyneleet tulevat jo kadulla, ne miltei heittävät minut polvilleen. Voin jo taipua. On asioita, jotka liikkuvat, vaikka pysyisin paikallani, kivettyisin. On elämä, joka kulkee, ottaa minut mukaan, jos haluan. Kyyneleet ovat lempeät kuin kesäsade, ne puhdistavat minut. Olen viimein täällä. Vapaa valitsemaan itse. Elämä on tässä, ja minä otan sen, jos se yhä haluaa minut.