Taivas on punamusta,
sen kannen alta loistaa kuumeista valoa. Kuin iho olisi rikottu ja
luut hohkaisivat himmeästi sen alta, muistuttaisivat, että ne
olivat täällä ennen meitä. Fosforinhehku. Poltettu, metallinen
taivas. Näin maailmat loppuvat, sen minä tiedän.
Muu ryhmä on jäänyt
taakse, minä olen yksin vasten lohkeilevaa taivasta. Galaksit
huutavat tuhonneiden maailmojen äänillä. Karrelle palaneiden
tähtien ajan ja paikan ylittävä viha. Vanhat ja uudet elämät,
täällä minä ymmärrän teitä. Te väsyitte odottamaan. Luhistuva
tähti ei enää tuhoutuessaan ajattele muita. Se on hehkunut koko
ikänsä.
Kumarrun alemmas,
vien käteni tummuneelle kanervalle. Täällä oli joskus elämää.
On edelleen. Se, että sinä et ymmärrä sen ottamaa muotoa, ei
tarkoita, ettei sitä olisi. Tämä ei ole ihmisen maailma. Käsiini
jää pehmeää nukkaa, aavistuksen kosteaa ainetta, jolle ei ole
ihmiskielessä nimeä. Ne ovat viimeaikoina tulleet luokseni,
nimettömät asiat. Ne tunnistavat minut kaltaisekseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti