Kynnetön

(TW: graafinen parisuhdeväkivalta)

Kaikkialla kohisee. Kohina lähtee maasta, resonoi ja löytää lopulta tiensä sisälle, luiden ja lihan väliin. Sinne, missä on riittävän tyhjää sille täyttää tila. En antaisi sen tulla, mutta se ei kysy lupaa, se tulee väkivalloin, rikkoo kuoren. Ja minun sisimpäni vastaa sen huutoon, hetken ne huutavat yhdessä niin lujaa, etten näe sen taakse.

”Rakas?”

Käsissä kipunoi. Halu ei ole koskaan kunnolla kuollutkaan. Tänään minä löisin lujaa. Niin lujaa, että kaikki tietäisivät paikkansa. Kohina on sietämätön, en enää taistele vastaan.

”Ei ole mitään.” Sitten minä tiedän. ”Ei mitään. Vain eräs asia, jonka tahdon kertoa.”

”Rakkaani, puhuttaisiinko siitä huomenna?”

Kohisee. Sattuu. En saa henkeä. Jos tämä on loppu, kestän sen. Vien hänet mukanani. Miehen, joka yhä kutsuu minua rakkaakseen.

”Haluan kertoa sinulle. Olen pitänyt sen sisälläni kaikki nämä vuodet.”

”Ole kiltti. Huomenna vasta. Tule tänne. Sinä et ole kunnossa. Tule syliin.”

”Ei ole mitään. Ei enää mitään. Oletko sinä typerä, etkö näe?”

”Näenhän minä, mutta kulta, me selviämme. Missä sinä olet? En näe sinua.”

”En täällä. En täällä…”

Kaukana. Huudan kerrosten lävitse, mutta valoa ei näy. Ehkä olen sittenkin hukkunut jo vuosia sitten enkä koskaan todella käynyt pinnalla. Ehkä nauran. Ehkä itken. En enää tiedä. Mies, joka kutsuu minua rakkaakseen, tulee iholle, sallii minun painaa pääni hänen hartialleen.

”Entä, jos minä löisin sinua juuri nyt oikein kovaa?”

”Tahtoisitko sinä?”

”En minä mitään tahdo.”

Käsi yrittää jo. Kerrokset tiivistyvät. Ne ajatukset, joita luulin valoksi, ovat kaikki poissa. Hän tartuu käteeni, pitää ranteesta kiinni kuin vartija. Mikä hän on minulle? En enää muista muuta kuin pettymyksen. Täältä ei tulla pois. Ei kokonaan. Ei koskaan kokonaan. Osa minusta sykkii aina täältä käsin, pimeästä, keskeltä kylmää, syvää yötä.

Hetken hiljaisuus. Vaikka sisälläni kuhisee. Jatkuvia ääniä, ja silti maailma on niin hiljaa. Kuulen etäistä naurua, kenties se on minun. Se katkeilee keskeltä. Hän on yhä lähellä. Hän kuvittelee, etten lyö. Tietenkään en. Se osa minua, jonka olen antanut hänen sylikoirakseen, ei koskaan löisi. Ei sekään, joka on yrittänyt. Mutta minä olen vielä täällä, ja täällä on pimeää.

Ja sitten. Naksahdus. Kuulen sen. Kaiherrus lakkaa. Kohina täyttää pään ja minä irtoan.

Punaista.

Huutoa. En näe mitään. Ei täällä ole mitään nähtävää.

Huudanko minä? Uskon huutavani. Hän, mies, mustatukkainen, on jalkojeni juuressa. Verta. Se on ainoa asia, jonka näen. Sitten minä muistan, kuka minä olen, kuka hän on. Hänen nimensä on Julius ja minä rakastan häntä.

Minä tein sen taas. Kaikkien näiden vuosien jälkeen. Jokainen impulssi on tähän saakka ollut hiljaa, taipunut, kun olen taittanut. Kulunut kunnialla loppuun ja antanut minun tulla siksi ihmiseksi, joka sisimmässäni olen. Ja nyt olen tässä. Punaisessa. Rakastamani mies jalkojeni juuressa. Tiedän tarkalleen, mitä teen, kun lähden. Pakenen. En kestä enää. Jos jokin osa minua on koskaan halunnut ottaa vastuuta, se on kuollut kohinan alle. Kaiken näkee selkeämmin vasta, kun se on ohi. Minä olen pieni ja poissa. Huudan. Se on ainoa asia, jonka olen koskaan osannut.

Hän on siinä. Hän seuraa minua, minä huidon häntä pois, teen sen täysin tietoisesti, tunnen itseni. Tiedän, mitä teen. Haluan hänet pois läheltäni. Tämän ei pitänyt enää koskaan tapahtua. Minä vain huudan. En anna itseni kadota sen taakse. Annan itseni elää vain tässä. Tämän kirotun lihan sisällä. Kaiken hukatun ja pois annetun. Milloin minä annoin itseni sille kivulle, jonka olen aiheuttanut?

”Rakas… Ei hätää.”

Huutoa. Jokainen sana, jonka olen koskaan tuntenut, katoaa pois. En saa otetta mistään. Hapuilen vasten pimeää, mutta sormeni ovat kynnettömät.

”En jätä sinua yksin.”

Mene pois. Kauas pois. Minä en parane koskaan. Älä ole siinä. Älä rakasta minua niin sietämättömällä hellyydellä, sillä minä menen rikki, jos rakastat. Hajoan. En palaa enää suutelemaan niskaasi aamuisin. Emme voi tehdä enää näin. Emme tämän jälkeen. Tätä minä en salli itseni unohtaa.

Julius on siinä. Iholla, vaikka minun piti kyetä työntämään hänet pois. Ei! Liian syvällä! Ei valoa enää missään. Minuja on monta. Tästä pimeydestä käsin kykenen näkemään ne kaikki. Niillä ei ole kasvoja. Kynnettömät, kasvottomat eläimet. Nauranko vai itkenkö minä? En tiedä, mutta Julius on siinä. Rakastamassa, pitämässä kiinni. Minun pahin tuomioni.

”Mistä sinä halusit keskustella minun kanssani? Puhutaan.”

”Minä löin sinua.” Tämän version itsestäni minä tunnen. Tämä on se, joka antaa aina itsensä syleiltäväksi, vaikka ei ansaitse Juliuksen lämmöstä hiventäkään.

”Niin löit.” Hän huokaisee. ”Ei siinä ole mitään keskusteltavaa.”

”Etkö sinä ymmärrä?” Epätoivoa. Se on tälle versiolle tuttua. Sille toiselle ei. Toisille. Luoja, joskus en tiedä, kuka heistä oli ensin, vai syntyivätkö he kaikki yhdestä samasta huudosta. Tällä kertaa minä muistan, mitä tein. Nyt minun ei tarvitse itkien kysyä, halusinko minä naulata Juliuksen lattiaan. Tällä kertaa minä muistan, että todella löin häntä, vaikka niin ei pitänyt enää tapahtua.

”Tämän vuoksi minä en voinut luvata mitään. Ole kiltti ja lähde. Vielä, kun se on sinulle mahdollista.”

Julius pitää minusta kiinni. Olen jälleen sylissä. Liian voimaton nousemaan. Mutta voimattomuuskin on vain valinta, jonka luota en halunnut kävellä pois.

”Nyt minä näen sinut jälleen. Palasit takaisin.”

”Jumalauta, minä löin sinua. Älä niele sitä.”

”Mitä sinä sitten muka haluat? Sellainen sinä olet! Sen uhka on leijunut ilmassa alituisesti, ja olen yhä tässä. Olen kokoajan tiennyt, että tämä tapahtuisi vielä.”

”Vitun idiootti. Se sinä olet.”

”Ehkä niin, mutta minä uskon siihen versioon sinusta, jonka näen kaiken tuon takana.”

Uskomatonta. En minä sitä halua kuulla. Kaikki versiot minusta haluavat eri asioita. Minä hädin tuskin näen eteeni kaiken sen keskeltä. Julius pitää minusta tiukasti kiinni, mutta hän ei ymmärrä, ettei tämä ole se versio, jota hän haluaa pitää sylissä. Pieni raukka. Olen vielä liian tietoinen itkeäkseni. Huutoa ei enää ole, mutta se risteilee luissani.

”Et usko. Et sinä minua rakasta.”

”Sitten sinäkään et rakasta minua.”

”Minä haluan kuristaa sinut, jotta kuulut vain minulle.”

”Niin.” Huokaus. ”Mutta sinä rakastat minua. Missä sinä olet? En sittenkään näe sinua vielä.”

Katson Juliusta pitkään. Olen jo unohtanut kaiken, mitä tapahtui ennen lyöntiä. Tuijotan pimeään enkä näe mitään. En kuule edes hengitystäni. Juliuksen sydän sykkii ohimoani vasten, niin lähellä olen tuntematta mitään. Nukahdan vailla kuvia.

Kun herään, Julius on yhä hereillä. Hän ei antanut itseään unille, koska hän valvoi satuttajaansa. Kyyneleet purkautuvat kuumina poskilleni, takerrun Juliukseen kuin lapsi. Vasta nyt ymmärrän, mitä minä tein. En enää huuda. Kaikki se on kuollut uneen. Nyt on jäljellä pelkkä väsynyt tiedostus siitä, että en voi enää jatkaa.

En pyydä anteeksi. En voi. En halua. Julius vain pitää kiinni, silittää päätäni. Tältä tuntuu hajota itseensä. Lakata olemasta. Kipu ei lähde pois. En kestä mitään, mitä olen. Yö kaartuu mustana ylle, pelko iskee minut alas joka kerta uudelleen, aina eri suunnasta. Kaikkien näiden vuosienkin jälkeen se osaa yhä yllättää minut.

Ei ole enää sanoja. Välillämme on pelkät murretut luut ja rikotut sanat. Ei lupauksia paremmasta. Painaudun vasten Juliuksen rintaa ja silitän hiljaa sormellani hänen niskaansa.

”Jos jätät minut, ole kiltti äläkä jätä minua tänä yönä.”