Valosta annettu: luku 1

Luku 1: Morsian

Hiukset korkealla, vain muutama siveä suortuva poskien syrjässä korostamassa ihon kuulautta. Heleää korallinpunaa huulilla ja kalleimmat silkkikäsineet käsissä. Victoria tuntee tehtävänsä. Näy. Hymyile. Tee selväksi, kuka olet. Victoria hymyilee peilille ja sipaisee suortuvan viimeisen kerran sivuun. Täydellistä.

Ulkona omenapuut ovat jo kukassa. Täydellisin loisto on vasta edessä, mutta kevät on pitkällä, kesä on raottanut verhojaan. Victoria seisoo ikkunan edessä ja katsoo, kuinka tuuli keinuttaa puitten latvoja. Valkeat kukat. Hiljainen odotus. Täyttyvä tehtävä. Keväthäät.

”Victoria?”

Veljen käsi lepää Victorian harteilla ennen kuin hän ehtii reagoida nimeensä. Dorian seisoo hymyileväisenä ja ryhdikkäänä sisarensa edessä. Victoria huokaisee helpottuneena. Maailma voi muuttua, kesä voi tulla lämpimine tuulahduksineen, mutta Dorian seisoisi aina siinä omana aurinkoisena itsenään. Dorian ei koskaan olisi mitään muuta.

”Sinä näytät huolestuneelta”, Dorian huokaa. ”Tiedäthän, sisko rakas, että se on nopeasti ohi. Sinä totut kyllä.”

”Naisen tehtävä on olla morsian. Tiedän sen.”

”En minä sitä tarkoittanut.”

Victorian kulmien väliin ilmestyy ryppy.

Sisar lähestyy veljeä, vie käden poskelle. Dorian ei enää hymyile. Veljen kasvot ovat tyhjät kuin ihmistä muistuttava naamio, kun ne eivät hymyile. On kuin veljeä ei olisi tehty muuta tekemään kuin levittämään iloa ympärilleen. Victoria seisoo siinä pitkään, aivan lähellä Doriania, isoveljeään, josta joutuisi pitkäksi aikaa eroon. Määrittelemätön aika erossa ei pelota Victoriaa, hänen sydämensä on tehty seikkailusta. Pelkoa synnyttää jokin aivan muu, paljon syvempi.

”Minä en olisi koskaan päätynyt yksin tällaiseen päätökseen”, Dorian muistuttaa siskoaan. ”Toivon koko sydämestäni, että et kanna minulle kaunaa.”

Victoria pudistaa päätään. Syyllisten etsiminen mustaisi vain oman sisimmän. Victoria ei toivo sellaista elämää itselleen. Elämää katkeruudesta.

”Minusta tulee vuosikymmenen paras vampyyrin vaimo, veli rakas. Älä siitä huolehdi.” Victoria väläyttää Dorianille leveimmän hymynsä ja vetää kätensä hitaasti veljensä poskelta. Lämmin kosketus on poissa, Victorian kehoa kihelmöi. Kauanko menisi siihen, että hän pääsisi jälleen keskustelemaan veljensä kanssa kaksin? Nauramaan ja itkemään, jakamaan salaisimmatkin ajatuksensa.

Victorian vetäytyessä takaisin ikkunalle, takaisin puutarhassa avautuvan kevään luo Dorian tietää sisarensa tarvitsevan aikaa. Vain pienen hetken ennen uutta elämää. Vampyyrin vaimo. Dorian huokaa syvään ja kääntää sisarelle selkänsä. Victoria jää katselemaan, kuinka linnut pysähtyvät puutarhaan. Kevät on parhaassa kukassaan. Luonto elää ja niin elää hänkin. Maailma on avoin, vaikka sormus hänen sormessaan liittäisi hänet pian mieheen, jota hän ei ole koskaan tavannut. Vampyyriin. Ensimmäiseen vampyyriin. Victoria ei anna pelolle valtaa. Nyt on vain hän ja ikkunan takana odottava kevät. Se, mitä sen jälkeen tapahtuisi, kuuluu huomisen Victorialle. Hän ei ole siellä vielä.

*

Kevät elää kaupungissakin. Victoria tuijottaa vaunujensa ikkunasta, kuinka lapset kulkevat makeisia kurotellen äitiensä helmoissa. Miehet kulkevat aina vaimojensa edellä, lapset seuraavat perässä. Täällä maisemat ovat vielä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Perheet kulkevat yhdessä, makeat ja suolaiset tuoksut sekoittuvat toisiinsa. Ei veren tai tuhkan pinttynyttä hajua missään. Pelkkää keväistä riemua vailla pelkoa kuolemasta. Sodanjälkeinen onni, monien verellä ostettu.

Victoria tietää, että kiillotettujen katujen takana on verenpelkoa ja valvottuja öitä. Olentoja, jotka pitävät kaupunkia toisensa jälkeen pelon vallassa. Victoria on matkalla kohti kaiken keskusta. Ensimmäistä vampyyria, jonka veri on peittänyt paljon alleen. Tuhonnut ja pelastanut. Samanaikaisesti, yhdessä suuressa pyörteessä.

Kun vaunut pysähtyvät ja palvelijat ryhtyvät tyhjentämään hänen tavaroitaan, hän näkee sen. Talon, joka seisoo tyynenä ja anteeksipyytelemättömänä tien päässä. Muiden talojen esiäiti. Vanha ja suuri. Yönmusta. Portti on raskas ja rautainen, mutta piha sen takana on taivas. Victoria näkee sen heti. Hänen tulevan aviomiehensä koti huokuu arvokkuutta, vuosikymmeniä vanhoja salaisuuksia ja pahuuksia, joita kukaan ei ole aikoihin sanonut ääneen. Talon ympärillä aika on pysähtynyt. Se odottaa.

Puutarha on taivas. Kaunis ja runsas, täynnä mutkia ja pensaita, joiden taa kadota, paeta hetkeksi talon sisällä odottavaa todellisuutta. Victoria näkee kaiken. Hän näkee itsensä juoksemassa puutarhaan, antavan sen silittää itsensä uneen. Hän näkee talon ylle avautuvat tähdet. Hän näkee pelon ja lohdun, käsi kädessä. Victoria räpyttelee silmiään, pakottaa mielikuvat pois. Se tulisi, mitä tulisi.

Dorian kulkee aivan Victorian vierellä. Dorian on käynyt täällä aiemminkin. Veli lähetettiin sopimaan kaupat sisarensa tulevaisuudesta ensimmäisen vampyyrin kanssa. Kaupankäyntiä siinä missä mikä tahansa muukin omaisuus. Victoria tuijottaa veljeään. Puutarhan kesää enteilevä loisto sopii Dorianille. Mitä veli onkaan täällä käydessään ajatellut, huokuu nyt tämän kasvoilta. Dorianin on täytynyt viihtyä täällä. Kenties veli tulisi katsomaan sisartaan piakkoin. Victoria on erottavinaan veljensä kasvoilta kaipuuta, jonka kohdetta hän ei tunne. Puutarha kaiuttaa veljen kaipausta, mutta kukat ja pensaat eivät ole se, jonka luo Dorian tahtoo.

Kun vanhan talon ovet aukeavat, Victoria näkee veljensä kasvojen vakavoituvan. Vain Dorianin vihreät, säihkyvät silmät paljastavat tämän ilahtuvan siitä, mitä näkee. Ulos astelee kaksikko, jonka kaltaista seurapiireissä kasvatettu Victoria ei ole koskaan nähnyt. Hänen suunsa on miltei loksahtaa heidän edessään auki. Etiketti pysyy, Victoria pitää kätensä kohteliaasti edessä ja kasvonsa ilmeettöminä.

Ensimmäiset vampyyrit. Anrabas ja Maria Barret. Veli ja sisko, kuten hän ja Doriankin. Victoria on nähnyt elämässään vampyyreita. Likaisia, pelkääviä olentoja. Varjojen kasvatteja. Nämä kaksi ovat kaikkea muuta. Pitkä ja solakka Anrabas on kuin enkeli valkeine kiharoineen ja sinisine silmineen. Takin syvä sininen korostaa kuulasta, vaaleaa ihoa. Victoria miltei hätkähtää. Mies hänen edessään on hänen tuleva aviomiehensä. Mies, joka on niin kaunis, että näyttää miltei toismaalliselta.

Silti Victorian katse ei pysähdy ensimmäisenä Anrabasiin. Kaikessa kauneudessaankin mies jää toiseksi sisarelle, joka seisoo kalpeana ja mahdollisimman huomaamattomana veljensä takana. Maria näyttää naiselta, joka ei juuri tuo itseään esille. Victoria näkee heti, että tämän ei tarvitse. Jumalatar. Henkiolento. Hän ei ole täältä kotoisin. Hiukset soljuvat mustina hartioiden yli. Siniset silmät kuin jäätyneet tähdet. Victoria ei ole koskaan nähnyt ketään, joka muistuttaisi häivääkään Mariaa. Silti Barretit ovat niin ilmiselvästi sukulaisia, että kyyneleet miltei kihoavat Victorian silmiin. Kauniita ja toismaallisia. Ja heidän kanssaan hän eläisi.

Miehet tervehtivät ensin toisiaan. Victoria on huomaavinaan Anbarasin ilmeessä pehmeyttä, kun tämä tervehtii Doriania. Miehet vaihtavat katseita kuin läheiset ystävät, vaikka ovat tavanneet vain muutamia kertoja. Victoria sivuuttaa sen. Hän on keskittynyt katsomaan Mariaa, joka tuijottaa hänen ja Dorianin taa kuin ei näkisi heistä kumpaakaan.

Dorian vetää Victorian vierelleen ja nyökkää hänen suuntaansa.

”Sisareni Victoria Havers. Victoria, Anrabas.”

Anrabas astuu lähemmäs ja tarttuu Victorian ojennettuun käteen. Hän painaa kevyen suukon kämmenselälle. Victoria kiinnittää huomiota hopeisena kiiltelevään sormukseen vasemmassa nimettömässä. Samanlainen kuin hänellä.

”On suuri kunnia tavata teidät vihdoin, neiti Havers”, Anrabas sanoo hymyillen. Hymyssä on aie. Victoria ei näe sen taa. On vain kauneus kasvoilla kuin naamio. ”Tässä on sisareni Maria.”

Maria kääntää katseensa Victoriaan, nainen kohtaa naisen, sisar sisaren. Victorian sisällä on ikuinen kevät, kun Marian silmät kohtaavat hänen omansa. Anrabas sanoo jotakin, Dorian myötäilee, mutta Victoria ei enää kuule. Hän on kauempana. Mustahiuksinen vampyyrinainen katsoo Victoriaan vain hetken ennen kuin kadottaa itsensä jälleen hänen ulottumattomiinsa. Sekunnit lomittuvat. Victoria oli oikeassa. Täällä on kuin aikaa ei olisikaan.