Suoja

(Teksti liittyy suoraan uusimpaan tarinaani Valosta annettuun!)

Nauravia kasvoja, lomittuneita sormia. Ihmisiä, jotka kuuluvat ja ihmisiä, jotka ovat pakottaneet itsensä kuulumaan. Lopputulos on heidän osaltaan sama. He näyttävät hymyilevän yhdestä suusta siinä, missä minä istun viinilasi kädessäni ja odotan ihmettä tapahtuvaksi. Sitä ei kuulu. Ei minun kaltaiselleni. Puren hammasta ja kuuntelen railakasta keskustelua.

”Ja sitten Maria vain sanoi sen hänelle suoraan!”

”Minä en voi uskoa, että hän teki sen!”

”En tiedä, pitäisikö minun olla kauhuissani vai ylpeä.”

”Minä sitten rakastan sinua.”

Huulia. Silmiä. Käsiä. Käännän pääni ja hätkähdän, kun joku koskee ranteeseeni. Julius on tavoittanut harhailevan katseeni ja uskonut näkevänsä sen taakse. Minua itkettää. Älä katso. Ole kiltti äläkä katso.

Puheensorina vain jatkuu, mutta Julius pitää minusta kiinni, on siinä minua varten, ymmärtää minua. Hetken se on aivan liikaa yhdelle ihmiselle kantaa. Hetken kosketus painaa enemmän kuin vuodet ja saa minut vetäytymään.

”Rakas?”

”Minä käyn vähän tuolla…”

”Onko kaikki hyvin?”

”On, on. Ei hätää. Käyn parvekkeella.”

Julius on jo nousemassa, kun painan lempeästi hänet alas. Ei. En koskaan oppisi, jos hän seuraisi minua kaikkialle, oikaisisi jokaisen ryppyni. Minun on saatava kohdata oma pimeyteni yksin. En salli hänen kantaa sitä puolestani. Minullakin on ylpeyteni.

Ulkoilma iskee purevana vasten kasvoja. Syksy on jo pitkällä, yö on musta ja kutsuva. Nojaan kaiteeseen, vedän syvään henkeä. Huone oli täynnä rakkautta ja välitystä. Silti heistä kaikki vain näennäisesti sietivät minun läsnäoloani, hyväksyivät minut, koska Julius loi minuun lämpimiä katseita. Sisimmässään he kaikki ajattelevat samaa. Kunpa Julius jättäisi hänet. Julius ansaitsee parempaa.

Helvetti. Painan pääni alas, vedän yhä vain syvempään henkeä. En itkisi täällä. En varmasti. Menisin takaisin sisälle ja nauraisin heidän kanssaan pitkälle yöhön. Käpertyisin Juliuksen syliin kuten tähänkin asti enkä ajattelisi enää mitään. Kunpa se vain olisi niin helppoa. Ajatuksillani on terävät reunat. Itse teroittamani.

”Wilhelm?”

Hiukset vaaleat kuin vehnänsäie. Lemmikinsiniset silmät. Anri. Siristän silmiäni, minun on vaikeaa uskoa, että kaikista ihmisistä juuri hän on siinä. Tietenkin se on hän. Hän on ollut puolellasi ennen ketään muuta.

Anri tulee lähelleni kysymättä mitään. Hän nojaa kaiteeseen lähellä minua ja hymyilee yölle katsomatta minua suoraan silmiin. Sisimpäni huutaa. Jokin minussa laulaa kiitoslaulua kykenemättä sanomaan mitään ääneen. Kiitos, kun olet siinä, kiitos, kun et pakota huolta alas kurkustani. En kestäisi sääliä juuri nyt. Se on myrkkyä kaikelle sille, joka sykkii sisälläni mustempana kuin terva.

”On ihan helvetin outoa vanheta normaalisti”, huokaisen pimeään, ”ja silti niin kovin lohdullista.”

Anri hymähtää. Hän jos joku tietää.

”Minusta se on tavattoman kaunista. On ihanaa voida olla vihdoin ihminen.”

Parahdus pääsee huuliltani ennen kuin ehdin peittää sen.

”Ei minusta ole tähän elämään. Ei ole…”

Anri ei tule lähemmäs, ei yritä pakottaa myötätuntoaan minulle. Kiitollisuus rinnassani paisuu mittoihin, joista sitä on vaikeaa tunnistaa itsestäni lähtöiseksi.

”Sinä yrität niin kovaa”, Anri huokaa. ”Me kaikki näemme sen sinusta. Sinä todella kadut.”

”Mutta minä en halua sitä! En halua, että istun huoneessa teidän kanssanne vain, koska Julius rakastaa minua. Sisimmässänne te kaikki haluatte, että minä lähden, koska ei minun katumuksellani ole merkitystä, kun Juliuksen haavat huutavat.”

Anri vain hymähtää surumielisesti.

”Anteeksi”, soperran, ”tiedän kyllä, että sinä olet siinä yhä. Sinä välität. Anteeksi.” Nielaisen kiitoksen. Se ei koskaan osaa tulla oikealla hetkellä.

”Minä haluan vanheta Juliuksen kanssa. Haluan silittää hänen poskeaan silloinkin, kun olemme pelkkää ryppyjen kartastoa. Onko sen toivominen väärin?”

En tiedä, miltä ilmeeni näyttää, sillä Anrin kulmat kaartuvat, suu puristuu viivaksi. Anri näyttää siltä vain silloin, kun ei kykene sanomaan ääneen, mitä todella ajattelee. Voi, rakas Anri, ei sinun tarvitsisi. Sanoisit kaiken suoraan etkä jättäisi sanoja leijumaan välillemme. Ne kuristavat minua elävältä. En vieläkään osaa toivoa mitään kenellekään muulle kuin itselleni.

”Minun ei pitäisi olla täällä, eihän?”

Anrin ilmeessä on pelkkää surua.

”En minä voi tuohon sinun puolestasi vastata.”

”Minä rakastan Juliusta”, hengähdän ja tunnen kuumat kyyneleet silmäkulmissani. Ei, älkää tulko, en pysty tähän nyt. ”Uskotko sinä minua? Uskotko?”

”Wilhelm, ystävä rakas…” Anri huokaa syvään, kuljettaa vihdoin kätensä omalleni. Kosketus rikkoo pinnan, kyyneleet purkautuvat kuumina ja anteeksiantamattomina.

”Ymmärräthän sinä, että minä välitän sinusta? Sinä olet minun rakas ystäväni. Rakastan sinua, Wilhelm, aivan oikeasti.”

Anri tulee lähemmäs, kuljettaa kätensä leukaperilleni. Ehdin väistää vain vaivoin. Joskus unohdan, millainen Anri on. Hänellä on edelleen tapana suudella ystäviään, aie hehkuu hänen kauniissa silmissään yhtä kirkkaana kuin silloin, kun olimme vielä nuoria.

”Anteeksi, minä en tee tuota enää. Minä aivan todella rakastan vain Juliusta.”

Anri hymyilee. Sitten minä ymmärrän.

”Minä uskon sen. Sen näkee sinusta. Älä huolehdi. Jos minä, joka en tunnetusti näe juurikaan itseäni pitemmälle, näen sen, Juliuskin tietää. Älä pelkää, ystävä rakas, sinulla ei ole mitään hätää.”

En näe kyynelten takaa mitään. Tunnen vain, että Anri on siinä, silittää, vaikka hänen ei tarvitsisi. Hän ei sääli minua, mutta hän ei ymmärrä, etten vieläkään tunne kuin säälin ja vihan, en rakkautta laisinkaan. Hänen lämpönsä on suuri ja hukuttaa minut alleen. Kietoudun siihen kuin lapsi, joka ei koskaan oppinut olemaan sylissä. Annan Anrin silittää minua hetken, tuudittaudun häneen ymmärtämättä, mitä tunnen. Kun päästän irti, hän katsoo minuun sellaisella lempeydellä, että itkun uusi aalto on viedä minut mukanaan.

”Minä menen takaisin sisälle katsomaan, onko Dorian jo juonut vaimoni pöydän alle. Tule sitten, kun pystyt. Rakastan sinua.”

En ehdi vastata mitään ennen kuin Anrin selkä kaikkoaa takaisin sisälle. Valot sisällä ovat pehmeät ja kutsuvat. Minä seison keskellä yötä ja tiedän, etten tunne vielä sitä versiota itsestäni, joka kuuluu valojen sekaan, osaksi niitä.

Kun vihdoin löydän itseni sisältä, kynttilät ovat miltei palaneet loppuun ja jokaisella on joku, jonka syliin kääntyä. Olen astelemassa kohti Juliusta aikeissani istuutua hänen vierelleen, tehdä kaikki tietoisiksi siitä, että hän on minun ja minä hänen. Julius makaa siskonsa reisillä hiukset sotkuisina ja punainen paita puoliksi auki. Anrin sanat kaikuvat päässäni, voisin vielä päästää irti. Voisin vielä antaa tämän mennä ohi. Vanha punainen ei kuitenkaan ole irrottanut otettaan minussa. Hetkessä en näe muuta kuin kaiken sen, mitä minulla ei ole koskaan ollut. Punainen räjähtää sisälleni enkä tiedä, mitä teen.

”Mitä helvettiä me enää teeskentelemme? Kertokaa minulle!”

En tiedä, kuinka lujaa olen huutanut, sillä kaikki hätkähtävät. Julius, joka vielä hetki sitten makasi raukeana sisarensa sylissä, nousee ylös, ojentaa kätensä minua kohti. Minulla ei ole aavistustakaan, haluaako hän suojella minua vai muita minulta. Sisälläni hajoilee. En näe mitään tai ketään.

”Älkää enää valehdelko! Ette te halua minua tänne! Ette ole koskaan halunneetkaan. Mitä te tuijotatte? Sanokaa nyt helvetti jotain! Te tiedätte, mitä minä olen tehnyt. Te tiedätte…”

Miltei taivun kaksin kerroin. Sanat painavat minua lysyyn.

”Kyllähän te nyt olette nähneet. Sisimmässänne te kaikki vihaatte minua! En tahdo olla täällä teidän säälistänne. En tahdo elää luonanne, jos te ette voi koskaan rakastaa minua. Minä inhoan tätä teeskentelyä. Älkää ikinä antako minulle anteeksi. Älkää… olkaa niin kilttejä…”

Erotan vapisevani, mutta en saa mistään otetta, sanat juoksevat lävitseni. Ne ovat pelkkää sekavaa huutoa, jota tuskin ymmärrän itsekään. Pelkoni on siinä. Kaikkien nähtävillä. Se on räjähtänyt heidän eteensä, erotan sen heidän silmistään. Kuvajaiseni. Pelkkä pelokas lapsi. Käpertyisin kokoon, jos ylpeyteni ei olisi vielä rautaisena selkärangassani. Minä vain seison ja odotan heidän viimeistä tuomiotaan. Vapisen ja itken, en tiedä, kuka olen, kun he nousevat ylös ja luovat toisiinsa vaivautuneita katseita.

Ei, älkää. Älkää katsoko minua. Anteeksi. Antakaa anteeksi, en osaa vieläkään elää tässä nahassa.

”Me tiedämme, mitä sinä olet tehnyt. Kaikki meistä tietävät.” Puhuja on Victoria. Anrin vaimon ääni on pehmeä, se ei syytä minua mistään. Taidan itkeä entistä vuolaammin.

”Me muut emme voi antaa anteeksi jotakin sellaista, joka ei ole meidän anteeksi annettavissamme”, Victoria jatkaa. Hänen silmissään kiiltää. Hän näkee, mutta hän ei tuomitse minua. Anri on saanut suuren lahjan. Ymmärrän sen nyt.

”Tämä on Juliuksen ja sinun välinen asia, johon me muut emme ole katsoneet oikeudeksemme puuttua.”

Vain Juliuksen sisko ei katso minuun. Hänen silmänsä ovat vihasta mustat, kun hän kävelee pois huoneesta sanomatta mitään. Julius kurottaa siskonsa perään, mutta sallii tämän mennä. Tämän kaiken näen. Tämän ja muun. Silti on kuin en olisikaan siellä, heidän keskellään. Kuin olisin muualla, katsoisin kaikkea ulkopuolelta.

Victoria tulee luokseni, mutta ei kosketa. En sallisi kenenkään tulla pelon särkemään tilaani. Kaikki katsovat minua pitkään, mutta eivät sano mitään. Hiljaisuus velloo sisälläni, kaikki sattuu, minun tekisi mieli huutaa vielä lisää, räjähtää heidän silmilleen niin monta kertaa, että he vihaisivat minua varmasti, tekisivät selväksi, etteivät halua minua. Hylätkää minut. Hylätkää kerralla, niin minun ei tarvitse enää roikkua teidän säälissänne.

Kaikki kävelevät ohitseni. Anri silittää olkaani, Anri on täällä minua varten. Miksen koskaan osaa kiittää häntä siitä? Hän katsoo minuun tietävästi ennen kuin astelee pois. Huone on tyhjä, jäljellä olemme vain minä, Julius ja silmille räjähtänyt pelkoni. Julius katsoo minuun ruskeat silmät täynnä lämpöä. Ei. Et saa. Et sinä voi tehdä minulle näin.

Julius on aikeissa tulla iholle, kaapata minut syleilyynsä kuten aina. Vien kädet suojakseni ja pudistan päätäni. Hänen silmänsä kysyvät.

”Ei, älä”, parahdan, ”jos sinä teet noin aina, minä en koskaan opi. Tämä on minun sotkuni. Anna minun elää sen läpi yksin.”

”Rakas…”

”Ei!” Uusi aalto. Aiempaa punaisempi. ”Ole kiltti. Älä. Ei nyt. Mene nukkumaan, minä pysyn täällä. Minun täytyy saada kohdata tämä yksin, tai roikun sinussa vielä ryppyisenäkin. En voi tehdä niin. Se ei ole oikein.”

”Ethän sinä ole sellaista tähänkään saakka ajatellut.”

Kyyneleet lakkaavat kuin leikaten. Tuijotan Juliusta pitkään, hänen sanansa tuntuvat pistelynä ihon alla. Pyyhin silmiäni. En tahdo edes kuvitella, miltä näytän. Kaikki tämä on saanut pysyvän otteen minusta, se kaihertaa sisälläni eikä lopeta ennen kuin kaikki on syöty.

”Julius… Uskothan sinä, että minä rakastan sinua?” En vieläkään uskalla koskea häneen. ”Uskotko, että tahdon vanheta sinun kanssasi talossa, jonka lunastin kaikilla niillä huutavilla vuosilla? Rakastan sinua. Aivan oikeasti rakastan…”

Ilme Juliuksen kalpeilla kasvoilla on täydellisen lohduton.

”Tehdään sitten niin. Vanhetaan yhdessä.”

Jokin menee rikki. Ehkä putoan, ehkä maailma keinuu. En enää tiedä. Joka tapauksessa Julius on taas siinä, pitämässä kiinni, vaikka minun ei pitänyt enää antaa hänen tehdä niin. Minun jalkojeni piti kestää. Ne eivät ole vielä terästä. Julius on jälleen kerran siinä vahtimassa, etten hajoa itseeni. Olen yhä heikko, enkä tiedä, miten minun pitäisi elää sen kanssa.

”En ansaitse sinua.”

”Ansaitseeko kukaan muka muuta kuin itsensä summan?”

”Mitä tuokin muka tarkoittaa?”

”Rakas. Me molemmat yritämme, mutta emme voi olla muuta kuin ihmisiä. Olemme vielä kesken. Mutta johan sinä sanoit – meillä on koko elämä edessä. Me voimme vanheta yhdessä ja opetella.”

”Haluatko sinä sitä oikeasti? Vai vain siksi, että et uskalla lähteä?”

Julius painaa suudelman suoraan suulleni. Niin pehmeän, niin tuntevan, että sulan siihen. En huku. En enää. Minä en salli itseni hukkua enää koskaan. Sen verran olen kyennyt ottamaan elämästäni takaisin.

”Anteeksi”, kuiskaan, ”tietenkin sinä olet siinä vapaasta tahdostasi. Kyllähän minä sen tiedän. Minä vain…”

”Ssh. Ei meillä ole hätää.”

”Haluan silti, että menet nukkumaan eri huoneeseen. En saa kietoutua sinuun liikaa. Haluan antaa sinun hengittää.”

”Mutta rakas –”

”Tällä kertaa minä olen aivan ehdoton.” Siirrän Juliuksen kädet lempeästi pois keholtani. Julius olisi ollut valmis olemaan suojani koko yön, mutta en tahdo hänen kiinnittyvän sellaiseen rooliin. Minun rakkauteni ei saa tehdä hänestä orjaa. En halua hänelle sellaista.

Oletko varma, Juliuksen silmät kysyvät. Minä nyökkään. Pehmennykseksi suutelen häntä vielä kerran, silitän niskaa tietäen, että hän rakastaa, kun teen niin. Olemme hetken siinä, vain me kaksi ja uinumaan käpertynyt pelko rinnassani. Hätää ei ole.

Kun Julius on lähdössä, avaan suuni vielä kerran.

”Julius, minä… Minä olen elänyt ikuisuuden, mutta olen silti pelkkä lapsi. En koskaan oppinut, miltä tuntuu olla sylissä.” Nielaisen. ”En voi taata sinulle turvallista tulevaisuutta kanssani. Ehkä olen aina vain odottanut, että löydän paikan, jossa voin antaa itseni pudota. Mutta en halua hukuttaa sinua kanssani. En, vaikka sanoisin mitä, kun seuraavan kerran kadotan itseni.”

Julius tuijottaa minua ovelta pitkään.

”Kiitos, että olet siinä. Kiitos, kun annat minun pudota. Ja… ja kiitos, kun hylkäsit minut silloin, kun minä tarvitsin sitä eniten. Olen siitä suunnattoman kiitollinen.”

Hetken Juliuksen katseessa on kaikki maailman suru. Sitten se pehmenee, ilo piirtää siihen välkkeensä.

”Hyvää yötä, rakas. Nuku hyvin.”

”Hyvää yötä.” Rakastan sinua.

Pimeys käy päälle heti, kun ovi sulkeutuu. Minulla ei ole sitä vastaan muuta kuin Juliuksen lämpö, joka vielä elää kehoni notkelmissa. Yö on kaikkialla, mutta kun seuraavan kerran herään levottomasta unestani, aurinko on jo piirtänyt kuvionsa matolle. Se kertoo minulle, että vielä joskus voisin nukkua itsenäni, omassa ihossani, ilman kenenkään suojaa ympärilläni. Se saa minut hymyilemään varovasti vasten valkenevaa aamua.