Valosta annettu: luku 38

Luku 38: Rakasta

”Se on alkanut.”

Kolme sanaa piirtävät kuvansa Wilhelmin eteen. Hänen ei tarvitse kysyä. Hän tietää, mitä merkitystä ne kantavat, on aina tietänyt. Mies hänen edessään on tullut yksin. Haava kasvojen oikealla puolella on tuore ja kattaa suuren osan poskesta. Mies ei enää koskaan saisi vanhoja kasvojaan takaisin. Katujen metakka ei täysin yllä sisälle, mutta Wilhelm näkee pelkästään osattoman miehen arvesta, että kaikki on juossut vääjäämättömästi kohti pimeää. Loppuja ja alkuja on mahdoton erottaa toisistaan.

Wilhelm on jo antanut miehelle kaiken tämän tarvitseman. Tavaroita, joilla tuhota maailma. Ruokaa ja sidetarpeita niille, jotka hajoavat kesken matkan. Wilhelmiä pelkästään väsyttää. Hän on pukeutunut osatonta miestä varten. Hän ei edes muista miehen nimeä. Kasvoista hän muistaisi vastedes vain suuren arven. Ehkä hän on joskus tyydyttänyt itsensä tämän miehen keholla. Kovin harva osattomista miehistä, jotka hakevat hänen apuaan, ovat jääneet häneltä kokeilematta. Wilhelm ei saata muistaa. Edellisten päivien kokemukset painavat hänen harteitaan lysyyn. Hän pysyy ryhdikkäänä ja kauniina vain niin kauan, että osaton mies pääsee ovelle.

”Teidän porttinne takana seisoo joku”, mies sanoo käsi ovenkahvalla. ”Ajattelin, että te haluaisitte tietää.”

Joku? Ei kai jälleen Frida? Wilhelm puristaa kätensä nyrkkiin.

”Käske sisälle, jos se on yksi teistä.”

”Hän ei ole yksi meistä. Hän on irrallinen.”

Wilhelmin otsa rypistyy.

”Miten niin irrallinen?”

Mies on jo avannut oven, astellut pihakiveystä pitkin portille. Wilhelm kulkee perässä, kulkee niin pitkälle kuin voi. Näkymättömät rajat kiertävät pihaa kaikkialta, aitaa pitemmälle ei voi kurottaa. Wilhelm näkee portin takana seisovan hahmon ja pysähtyy. Veri kuohahtaa, kurkkua pakottaa. Juliuksella on pitkä musta takki ja sytytetty savuke. Mustat hiukset roikkuvat huolimattomina kasvoilla, Wilhelmiä kouristaa. Jos hän voisi, hän juoksisi portin toiselle puolelle ja kietoisi kätensä Juliuksen ympärille, painaisi päänsä tämän rintaa vasten. Kehon reaktio on niin fyysinen, niin kipeä, niin kaikkialla, että Wilhelm ei ole tunnistaa itseään siitä.

Ylimääräisiä ei ole enää paikalla. Ovat vain he, satuttaja ja satutettu. Wilhelm ei näe enää punaista. Julius ei tule askeltakaan lähemmäs, vaikka Wilhelm asettuu aivan liki porttia. Näkymättömät kalterit pitelevät häntä paikallaan, hän ei voi tehdä mitään saadakseen Juliusta luokseen.

”Julius”, Wilhelm kuiskaa miehen nimen kuin se olisi hänen sydämeensä kirjoitettu. ”Minä kuvittelin, että sinä et enää tulisi.”

Julius puhaltaa savua ulos. Hänellä ei tunnu olevan lainkaan kiire, vaikka jostain kuuluu huutoa, vaikka taivasta on altettu polttaa täyteen reikiä.

”Niin minäkin.” Tyhjä ääni. Julius ei ole koskaan kuulostanut yhtä tyhjältä. Wilhelmin sisällä kaikuu.

”Julius, anna minulle anteeksi.”

Sanat maistuvat myrkyltä. Neuvoston miesten pullottama verikin maistuu rehellisemmältä. Wilhelmin tekisi mieli huutaa, sylkeä suustaan, ettei hän koskaan voisi luvata Juliukselle mitään. Että hän päätyisi satuttamaan tätä uudelleen ja uudelleen, jos tämä jäisi. Mutta Julius on yhä siinä, niin lähellä, että jos Wilhelm saisi koskettaa, hän ei koskaan päästäisi irti. Hän sulkisi miehen tunteidensa häkkiin.

”Anna anteeksi.” Ei lupauksia. Anteeksipyyntö ei ole todellinen. Wilhelm tietää, että syvällä sisimmässään hän ei osaa olla pahoillaan. Hän tekisi kaiken uudestaan, jotta saisi Juliuksen iholleen, jotta opettaisi tälle, ettei tämä saa lähteä.

”Wilhelm, oletko sinä satuttanut kaikkia niitä muitakin?”

”Kaikkia muita?”

Julius puhaltaa viimeiset savut ulos, tiputtaa tupakan maahan. Hän astuu sen päältä kaikessa rauhassa, liiskaa sen kenkänsä alle.

”Sinähän olet jokaisen kanssa, etkö olekin? Kaikkien, jotka vain voivat antaa sinulle osia itsestään.”

”Älä. Älä.” Ääni on miltei kuin rukous. Vankilastaan käsin Wilhelm ei voi muutakaan.

”Sinä täytät jotakin, jonka täyttäminen on mahdotonta.”

”Julius… Tule sisälle. Keskustellaan.”

”Anotko sinä minua?” Kivikasvot. Hetken Julius näyttää aivan kaksossiskoltaan. Wilhelmiä korventaa. Sisällä humisee. Veri juoksee. Kaikki hajoilee hänen pienessä ruumiissaan uudelleen ja uudelleen.

”Minä en ano ketään.”

Julius hymähtää. Hän astuu askeleen taaksepäin. Wilhelmin kurkkua kuristaa niin, että hän uskoo hukkuvansa. Hän hukkuu kaikkialla. Mihin vain. Missään ei ole turvallista. Wilhelm ojentaa kättään välittämättä rajoista, välittämättä siitä, että hänen kehonsa syttyy tuleen, jos hän ylittää rukouksin piirretyn rajan. Wilhelm kurottaa, kipu iskee hänet takaisin. Käsi vapisee, mustelmat verestävät, hetken Wilhelmiä kuvottaa edes katsoa.

Sitten hän tekee sen uudestaan. Jälleen. Ja jälleen. Julius seisoo jo näkyvän etäisyyden päässä, kaikkoaa Wilhelmiltä jokaisen askeleen myötä. Wilhelm kurottaa, vaikka käsiä polttaa, vaikka kipu käy sietämättömäksi kestää. Kädet tärisevät, niihin syntyy rakkuloita, mutta Wilhelm ei osaa lopettaa ennen kuin on polvillaan maassa. Koko keho vapisee, mutta ei kivusta, vaan jostakin suuremmasta, joka on aina pitänyt Wilhelmiä otteessaan. Kasvot hukkuvat kyyneliin, Wilhelmistä tuntuu, että hän tukehtuu. Kipua on kaikkialla. Liikaa. Sietämättömästi liikaa.

”Älä mene. Julius. Julius!” Pelkän pojan huuto, ei enää edes pyyntö. Rukouksen irvikuva. Kehoon sattuu. Sydämestä ei ole mitään jäljellä. Tyhjyys huutaa nimetöntä kipuaan, Wilhelm kurottaa, mutta ei saa otetta. Julius on askel askeleelta kauempana. ”Älä mene. Maailma on hajoamassa. Julius, älä mene. Älä jätä minua.”

Vaikka hänen piti rakastaa. Vaikka hänen piti osata silittää uneen, painaa kevyitä suudelmia ohimolle aamuisin ja ymmärtää, että ikivanhan talon seinien sisällä ei ole mitään pelättävää. Ei hänen sisälläkään, vaikka hän ei ole enää vuosiin tuntenut kuvajaistaan peilissä.

Jossain räjähtää. Wilhelm tuskin kuulee. Julius ei värähdäkään. Hänelle maailmaan syttynyt uusi kaaos on vain ensimmäinen askel. Wilhelm olisi onnellinen, jos osaisi, jos olisi syntynyt sellaiseksi ihmiseksi, joka nauraa toisten kanssa ja hymyilee heidän onnistuessaan. Wilhelm ei kuitenkaan osaa muuta kuin kurottaa ja huutaa, koska sattuu. Koska mikään ei koskaan lopu hänelle. Tyhjyys sisällä ei suostu irrottamaan.

Älä jätä minua. Älä jätä minua. Älä jätä minua.

Julius painaa hetkeksi päänsä alas. Eleeseen tiivistyy kaikki. Toinen poski on yhä mustelmilla. Wilhelm erottaa sen kyyneltensä lomasta. Hän ei näe rajojaan, ei haavoittuneita käsiään, ei mitään itsessään, mutta hän näkee Juliukselle aiheuttamansa kivun. Hän näkee tulevat haavat, jokaisen iskun, joka tulisi, jos Julius jäisi. Silti huulet raottuvat vielä viimeiseen rukoukseen.

”Julius… Ole niin kiltti. Jää. Rakasta minua. Rakasta minua…”

Julius kallistaa päätään. Viimeinen tuomio.

”Niin minä rakastankin.”

Julius kääntyy ympäri eikä käänny enää katsomaan taakseen.