Luku
39: Roihu
Ikkunan takainen maisema on maalattu
punaiseksi. Ihmisiä juoksee järjestäytyneessä kaaoksessa
ympäriinsä. Anrabas kurottaa katsomaan, näkee Dorianin pienestä
asunnosta käsin, kuinka maailma piirretään uudelleen. Osattomat
Anrabas erottaa kauas. Joukossa on henkilöitä, joita hän on itse
auttanut jaloilleen. Nyt he ovat maalanneet hampaiden kuvan
kankaalle, jota he heiluttavat päittensä yläpuolella. Kaikki on
alkanut.
Anrabas tuntee, kuinka jokin väreilee
ilmassa. Hänen aistinsa ovat herkillä, vaikka verta ei ole vielä
alettu vuodattaa. Toistaiseksi ihmiset ovat tyytyneet huutamaan.
Paikkoja menee palasiksi, Anrabas vain seisoo. Hän on odottanut
tätä. Syvällä sisimmässään hän on toivonut, että kaikki
tulisi vihdoin tähän. Polttakaa maailma ja luokaa jotakin sen
hiiltyneistä jäänteistä.
Pelko ei ryömi ihon alla, sillä
Anrabas tietää, ettei hänellä ole hätää. Kunpa hän vain voisi
sanoa saman sisarelleen ja vaimolleen. Maria ja Victoria ovat kaksin
nyt, kun kaaos levittäytyy kaikkialle. He kestäisivät kyllä. Kuu
ja aurinko. Sellaisina Anrabas heidät näkee, rakkaat naisensa.
Löytäisivätkö he riittävän turvan toisistaan nyt, kun hän ei
ole miehenä heitä tukemassa? Yllättäen hänen näennäinen
kuolemansa tuntuu merkityksettömältä. Kaikki tuhoutuisi kuitenkin.
Hänen kuolemansa ei paina mitään. Tai kenties se aiheutti
tämän. Kenties ihmiset ymmärtävät, mikä sen paino oli.
Anrabas vetäytyy takaisin ikkunalta.
Kukaan ei saa nähdä häntä. Kenties hänen kuolemansa on paras
lahja, jonka hän voi maailmalle antaa. Sitten jotakin räsähtää
rikki viereisellä kadulla, ihmiset syöksyvät kauppoihin sisään,
rikkovat vaunuja ja hajoavat huutoonsa. Anrabas tuijottaa vuoroin
ikkunaa, vuoroin käsiään. Kalpeaa ihoa, jonka takana sykkii jokin
ikuinen, jokin voimakkaampi kuin hänen halunsa suojella itseään.
Ajatuksia. Ensin ajatus Victoriasta ja
Mariasta kaksin hänen kartanossaan. Naiset selviäisivät kyllä. He
ovat löytäneet toisensa tavalla, josta Anrabas ymmärtää vain
kaiun verran. Hetken Anrabas ajattelee myös Wilhelmiä, jolle ei ole
vieläkään kertonut osuuttaan kertomusvaihtokaupasta. Kuinka
Wilhelm pärjäisi tällaisen edessä? Anrabas kokee olevansa
osallinen ystävänsä tuhoon, mutta ei voi tehdä mitään
sellaista, joka poistaisi pimeyden Wilhelmin sydämestä. Olisi vain
odotettava. Sitten ajatus Dorianista. Mies on nyt jossakin tuolla,
kenties neuvoston kokoontumispaikalla valkeiden porttien takana.
Kenties Dorian pelkää enemmän kuin koskaan. Dorian rakastaa häntä.
Sen ajatteleminen saa Anrabasin suonet sykkimään. On olemassa mies,
joka ottaa hänet vielä kaiken jälkeenkin.
Anrabasia miltei itketää. Hän
jättää ajatuksen Dorianista päälimmäiseksi, vetää
tummansinisen takin ylleen ja astuu ulos keskelle kaaosta. Hetkeksi
maailmalle kuollut ensimmäinen vampyyri, se hänen roolinsa on, kun
hän kävelee keskelle ihmisiä, jotka tuntevat hänen kasvonsa,
kenties pitävät häntä ystävänään. Impulssi syntyy hetkessä.
Anrabasin piti pysyä piilossa. Hänen tuli pitää kasvonsa
näkymättömissä, jotta hän itse pysyy hengissä. Mutta mitä
virkaa on sellaisen miehen elämällä, joka ei ole puolustanut sitä,
mikä saa hänen sydämensä laulamaan?
Ei enempää salailua. Ei enempää
valheita. Joku juoksee antamaan Anrabasille soihdun, hän tarttuu
siihen puhtailla, sormusten koristamilla käsillään. Joukon syke
vie häntä eteenpäin, hetkeen kukaan ei edes käänny katsomaan,
kuka hän on. Hän on vain yksi ääni huutavassa massassa.
Sitten joku katsoo häntä pitempään
kuin hetken. Nuori nainen, jonka huulet ovat rohtuneet ja iho
kiristynyt luiden ympärille. Huulet muodostavat ääneti nimen.
Anrabas nyökkää ja hymyilee.
”He olisivat tappaneet minut”,
Anrabas sanoo äänien yli. Nuori nainen jää katsomaan, on hetken
aivan hiljaa ja kohottaa sitten oman soihtunsa korkealle. Enempää
selityksiä ei tarvita. Anrabas tietää, että täällä hänen ei
tarvitse kertoa itsestään mitään. Täällä hänen ei tarvitse
olla mitään, ei satukirjan kuva hirviöstä, ei syyllinen maan
tilaan. Kukaan ei kysy enempää, koska liekkiä kantavan ei tarvitse
muuta kuin haluta huutaa koko ruumiinsa palosta, muuttua kynttilästä
kokonaiseksi roihuksi.
Kun Anrabas kohottaa kätensä ylös
ja katsoo, kuinka rikkaiden talot syttyvät palamaan, hän ymmärtää
vihdoin, minkä puolesta on tehnyt kaiken. Hän näkee jokaisen
puremansa ihmisen yhdessä liekessä. Hän näkee siinä kaikki
Marian kanssa viettämänsä pölyiset vuodet, jotka odottivat
oikeutta saapuvaksi. Liekeissä on kaikki. Niiden mukana palaa
tuhkaksi se maailma, joka polki heidät kaikki alas, teki heistä
kauhutarinoita tai nimettömiä.
Liekeissä on kaikki. Mennyt ja
tuleva. Anrabas näkee alut ja loput, ikuiset mahdollisuudet. Kun
ihmiset etenevät massana ja huutavat, hän huutaa heidän kanssaan,
huutaa kilpaa rätisevän tulen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti