Luku
14: Koti
Odotus leijailee aamussa, kun Victoria
herää aviomiehensä viereltä. Tänään Dorian saapuisi. Victoria
ei ole laskenut viikkoja saati päiviä siitä, kun he ovat edellisen
kerran tavanneet. Ikävä istuu tummana rinnalla, mutta Victoria
tietää sen hälvenevän. Dorianilla ei ole hätää. Veli astelee
uransa ensiaskelia neuvostossa. Dorian on kiireisempi kuin hän. Eikä
hänellä ole veljelle edes uutisia. Anrabas ja Maria ovat eläneet
puhtoista elämää. Heillä ei ole käynyt Fridan jälkeen
ainuttakaan vierasta eikä Victoria ole yllättänyt kumpaakaan
kirjoittamassa edes kirjeitä.
Mitä pitemmälle Victoria ajattelee
elämäänsä sisarusten luona, sitä selkeämmin hän näkee
kalterit. Pihan rajat loppuvat lyhyeen. Vaikka Victoriaa ei ole
kirottu taloon kuten sisarukset, on epätodennäköistä, että
nainen hänen asemassaan astelisi kaduilla yksin. Hän on
neuvostosukua ja vastanainut. Sidoksissa mieheensä.
Victoria vilkaisee vieressään
nukkuvaa Anrabasia ja tuumii, eikö mies todella herää verhojen
välistä sirottuvaan aurinkoon. Yli sata vuotta elämää katselleet
silmät ovat ummistetut, luomet eivät liiku. Syvää unta siinä
vaiheessa aamua. Äkillinen hellyyden aalto juoksee Victorian yli,
kun hän katsoo miehen vaaleita, pitkiä kiharoita ja aavistuksen
raottuvia huulia. Sellaisena Victorian on mahdotonta ajatella kaikkea
sitä, mitä on miehestään saanut kuulla.
Kun Victoria nousee aikoakseen
pukeutua, hän kuulee, kuinka Anrabas herää. Kevyt hengähdys.
Avautuvat haaleansiniset silmät.
”Sinä se heräät aina ennen
minua”, mies mutisee hyväntuulisesti. ”Veljesi lupasi tulla heti
aamusta.”
Victoria nyökkää ja nousee ylös.
Hän vaatettaisi itsensä huoneessa, jossa säilyttää pientä
omaisuuttaan. Anrabashan hänet nyt omistaa, mutta koska mies ei ole
vielä löytänyt tietään hänen keholleen, hän ei tohdi pukeutua
tämän nähden.
”Nähkäämme alakerrassa”,
Victoria sanoo ja on jo sulkemassa ovea.
”Victoria. Odota.” Äänensävy,
jota Victoria ei usko kuulleensa aiemmin Anrabasin puheessa.
Victoria kääntää päätään.
Ruskea suortuva valahtaa kasvoille, hän puhaltaa sen pois. Unen
utuun kietoutunut Anrabas raottaa peittoa, avaa suunsa, sulkee sen
jälleen. Mitä mies aikoikaan sanoa, ei tule ulos.
”Ei mitään. Anteeksi. Mene vain.”
Lämmin hymy.
Victoria kävelee käytävän toiseen
päähän eikä pysähdy ajattelemaan liiaksi.
*
Kun Dorian saapuu, Victoria on
pukeutunut harmahtavan vihreään leninkiin. Maria seisoo hänen
rinnallaan mustissa, kuten aina. Anrabas vastaanottaa vaimonsa veljen
parhaimmissaan. Tummansininen, pitkä takki korostaa Anrabasin
luontaista kalpeutta. Jonkun silmissä Anrabasin siroissa piirteissä
voisi olla jotakin aavistuksen sairaalloista kaiken sen ylellisyyden
takana.
Anrabas ja Dorian tervehtivät
toisiaan muodollisesti. Etiketti unohtuu kuitenkin heti, kun
Victorian ja Dorianin katseet kohtaavat. Victoria ryntää veljensä
luo, antaa tämän kietoa kätensä ympärilleen. Dorianin piirteet
hajoavat nauruun, veli nostaa hänet ilmaan, antaa riemun virrata.
Victoria tuntee valoja kaikkialla ympärillään. Hän hukkuu siihen.
”Hei, sisko rakas”, Dorian
hengähtää ja rutistaa siskoaan vielä reippaasti. ”Sinä näyt
viihtyneen.”
”Tervehdys, Dorian. Siitä on
hetki.”
Dorianin on mahdotonta peitellä iloa
kasvoillaan. Hymy on herkässä silloinkin, kun Dorian kumartaa
Marialle. Maria niiaa, mutta Victoria on erottavinaan naisen eleissä
hienoista huvittuneisuutta. Kenties sisarusten railakas
jälleennäkeminen miellyttää häntä. Victoria ei olisi siitä
erityisen ihmeissään.
Kolmikko siirtyy olohuoneen puolelle
keskustelemaan muodollisia. Kuulumiset vaihdetaan. Victoria on jo
ehtinyt unohtaa uuden sävyn aviomiehensä äänessä, kunnes näkee,
miten eri tavalla tämä istuu Dorianin ollessa paikalla. Onko
Anrabas hermostunut jostain syystä? Ei hänen tarvitsisi olla.
Victoria ei aio laverrella veljelleen kammottavia yksityiskohtia
elämästään vampyyrien luona. Sellaisia ei ole. Hän muistaa vain
Anrabasin lempeät hymyt, iltapäivät puutarhassa. Marian. Valon.
Äkkiä Victorian poskia kuumottaa. Ajatus hänestä ja Mariasta
puutarhassa tuntuu yllättäen sietämättömän intiimiltä
kerrottavaksi.
”Olen riemuissani siitä, että
sisareni on viihtynyt teidän kanssanne”, Dorian sanoo yhä hymyä
sanoissaan.
”Victoria on mitä ihastuttavin
nainen”, Anrabas sanoo hymyillen ensin Dorianille, sitten
Victorialle. Victoria ei ole varma, kummalle tarkoitettu hymy on
kiihkeämpi.
”Olethan ollut kiltisti, sisko
rakas?”
”Me rakastamme Victoriaa kovasti”,
sanoo vuorostaan Maria. Anrabasin sisko puhuu niin harvoin silloin,
kun hänen kanssaan ei ole kahden kesken, että Victoria miltei
hätkähtää. Me rakastamme. Marian suusta sanat tuntuvat
erityisen lämpimiltä vasten rintaa.
Dorianin silmät suurenevat, huulet
raottuvat aavistuksen. Velikin yllättyy Marian lämpimistä
sanoista. Sitten Dorianin suu vääntyy leveään hymyyn.
”Olen siitä erittäin kiitollinen.
Hyvä, että olette pitäneet sisarestani huolta”, Dorian sanoo.
Victoria näkee aurinkoja. Ikävä istuu yhä rinnalla, vaikka Dorian
onkin siinä. Elämä ei palaisi enää ennalleen. Ei niin kauan, kun
Victoria ei saa mitään selville.
Dorianin katse siirtyy Anrabasiin.
Aviomies näyttää yhä siltä kuin jotakin kuhisisi hänen ihonsa
alla. Victoria ei näe sille mitään syytä.
”Saisinko keskustella hetken kaksin
sisareni kanssa?”
”Toki, toki”, Anrabas sanoo. Ääni
on pehmeämpi kuin tavallisesti. Miehessä todella on jotakin väärää
tänään. Virhenuotti. ”Maria, tulehan.”
Vampyyrisisarusten poistuttua Dorian
tuijottaa ovelle vielä pitkään ennen kuin avaa suunsa. On oltava
varma. Victoria ymmärtää sen, mutta on oppinut inhoamaan sitä.
Aivan kuin hänelle pelkästään ystävälliset sisarukset olisivat
tehneet jotakin väärää vain olemalla ensimmäiset olennot, jotka
tarvitsivat toisten verta elääkseen.
”No, Victoria, kerrohan, millainen
vampyyriherrasi todella on”, Dorian pyytää. Veli kallistaa
päätään kuin lintu tai lapsi. Joskus Victoria ajattelee, että
Dorianin on pakko olla jompi kumpi. Maailmassa ei todella voi olla
Dorianin kaltaisia aurinkoja.
”Olin tosissani. Nämä kaksi ovat
pitäneet minusta hyvää huolta.”
Dorian siristää silmiään.
”Mariakin?”
”Maria varsinkin.”
Hento puna helähtää Victorian
poskille. Mariasta puhuminen oman veljen kanssa on liian vaarallista.
Ei siksi, että Victorialla olisi salattavaa. Victoria ei tahdo
riisua itseään niin auki kenenkään seurassa, ei edes Dorianin.
Tuntuu kuin hän olisi täysin alaston puhuessaan Mariasta. Heidän
yhteisistä hetkistään kukkien suojissa.
”Ai?” Dorian kuulostaa aidosti
yllättyneeltä. ”Sehän on vain hyvä. Tai siis, minun mielestäni
hyvä.”
Dorian huokaisee syvään, vie käden
ruskeille hiuksilleen ja sotkee niitä hetken edestakaisin. Victoria
muistaa veljen tehneen niin aina, kun häntä hermostuttaa.
”Neuvosto on malttamaton. Ragnar on
pystynyt toppuuttelemaan heitä jonkin verran, mutta sekään mies ei
kykene täydellisiin ihmeisiin.”
Dorian pudistaa päätään. Ruskea
suortuva luiskahtaa kasvoille. Veli ei sui sitä pois.
”Totta puhuen vampyyrikaaos on
mennyt kesän aikana hirvittävään suuntaan. Se on saanut sävyjä,
joita sen ei pitänyt koskaan saada.”
Victorian rintaa vihlaisee. Sävyjä?
Mitä maailmassa on tapahtunut sillä välin, kun hän on tuijottanut
Marian kauniita käsiä, jotka poimivat kukkia hänen hiuksiinsa?
Dorian havaitsee hätäännyksen Victorian kasvoilla. Hän kiirehtii
ojentamaan kätensä pystyyn ja pudistelemaan päätään.
”Ei, ole kiltti äläkä ajattele
sitä”, Dorian hengähtää. ”En halunnut ottaa tätä puheeksi,
mutta uskoin, että on oikein kertoa sinulle. Ole sinä vain täällä.
Ole rauhassa.”
”Rauhassa?” Victorian otsa
rypistyy. ”Rauhassa, kun maailma tekee kuolemaa?”
”Ei, ei maailma. Vain meidän
tuntemamme maailma.”
Victoria haukkoo henkeään.
”Mitä ulkona oikein tapahtuu?”
Dorianin katse harhailee, eksyy
kaappikelloon sohvan takana.
”Dorian!”
Täydellisen lamaantunut ilme veljen
kasvoilla saa Victorian katumaan sitä, että hän kohotti äänensä.
Dorian näyttää yhä samalta kuin lapsena silloin, kun isä suuttui
heidän omista seikkailuistaan kirjastossa. Kirjoja kaatui ja
sotkeentui. Victorialle Dorian on yhä se sama poika, jonka katse on
puhtaan lohduton, kun hän ymmärtää tehneensä väärin.
”Anteeksi, minun ei olisi pitänyt
ottaa tätä puheeksi. Haluan, että sinä olet täällä ja keskityt
tehtävääsi etkä huolehdi maailman menosta”, Dorian huokaa.
”Ensin sinä pahoittelet siitä,
että annat minut vampyyrin vaimoksi ja hylkäät minut tänne, ja
sitten siitä, että muistutat minua ulkomaailmasta.” Victoria
näkee sanojensa uppoavan. Hän ei haluaisi joutua käyttämään
niitä.
”En voi mitään sille, että
roolimme menevät näin päin. Minä satuin syntymään veljeksi ja
sinä siskoksi. En voi muuttaa sitä.”
Nauru Dorianissa on kaikonnut.
Victorian kulmat kaartuvat. Hän istuutuu veljensä viereen toiselle
sohvalle, vie kätensä tämän omille, sivelee niin kuin aina ennen.
Lapsuus tuntuu olevan pelkkä kauniin sävyinen uni, jonka utuun hän
vielä satunnaisesti herää. Ei sen enempää.
”Minä olen täällä. Mutta kerro
minulle heti, jos maailmassa tapahtuu jotakin sellaista, jota minun
todella tarvitsee tietää. Niinhän?”
Dorian nyökkää. Hän ei tahdo pitää
siskoaan pimennossa. Hän puristaa kätensä tiukasti Victorian
omille.
”Luotan sinuun, Victoria. Sinä
kerrot kyllä, kun jotakin ilmenee.”
”Tietenkin.”
”Joskus minä… Ah, ei, en minä
voi sellaisia puhua. Olen nyt neuvoston mies.”
Victoria tietää katseensa sulattavan
veljen. Hänelle Dorian voisi puhua mitä vaan.
”Joskus minusta tuntuu, että sinun
naittamisesikin oli pelkkää Ragnarin vainoharhaa. Mitä sitten,
vaikka syyllinen vampirismin leviämiseen saataisiinkin kiinni?
Ragnarin täytyy itsekin tietää, että todellinen ongelma on
syvemmällä. Vampirismin hyödyntäminen oli alun alkaen hänen oma
ideansa. Hän hautasi sen alle jotakin paljon pimeämpää.”
Sen Victoria on aina tiennyt. Silti
hän tekee, mitä käsketään, vaikka se evää häneltä
monenlaisia kokemuksia, joita hän olisi voinut entisestä elämästään
käsin saavuttaa. Sitten puutarhan lämpö ja Marian pehmeä,
silkkinen nauru palaavat hänen mieleensä, ja hän hyväksyy
jälleen.
”Katsotaan, mihin tilanne liikkuu.
Emme muutakaan voi”, Victoria huokaa puristaen veljensä kättä.
”Ei meillä ole hätää.”
”Ei meillä, mutta…”
”Mutta?”
”Sanoinhan, että sinun ei kannata
huolestuttaa itseäsi. Kaduilla on nyt paljon liikehdintää. Moni
heikommassa asemassa oleva ei selviä näistä ajoista.”
Victorian luomet tuntuvat yhtäkkiä
raskailta. Hän tahtoisi vain vaipua uneen, nähdä taas valon, joka
on aina näyttäytynyt hänelle. Jonka Mariakin tuntee. Ehkä valolla
olisi vastauksia.
”Maailma on siis todella
hajoamassa.”
”Emme saa ajatella niin.”
”Siinähän se onkin, Dorian – me
voimme olla ajattelematta. Ne, jotka kuolevat kaduilla
vampyyrikaaokseen, eivät voi muuta kuin ajatella.”
Jälleen kerran Dorian on sama
haavoitettu lapsi, joka ei ymmärrä, mikä sanomassaan oli väärin.
Victoria sipaisee veljen poskea, pysähtyy tutun luomen kohdalle.
Dorian ei ole tahallaan ymmärtämätön. On vaatinut Victorialta
avoimen sydämen ja kadulla kasvaneiden kaksosten kanssa vietetyn
lapsuuden ymmärtää muitakin kuin rahan suojaamia.
”Ei hätää, Dori”, Victoria
sanoo lempeästi. Vanha lempinimi istuu hänen suuhunsa yhä hyvin.
Se saa Dorianin jälleen hymyilemään.
”Me selviämme. Aivan oikein.”
Victoria ei ehdi enää sanoa mitään,
sillä ovi aukeaa. Anrabas astelee huoneeseen Maria kannoillaan.
”Keskeytämmekö tärkeän
keskustelun?” Anrabas kysyy kasvoille liimattu hymy huulillaan.
Victoria on oppinut tunnistamaan, milloin hänen aviomiehensä elää
omaksumaansa sosiaalista roolia ja milloin ei. Anrabasin herkkien
piirteiden lukeminen vaatii elinikäistä opettelua. On kuin niiden
kieli vaihtuisi joka kerta, kun sen uskoo oppineensa.
”Ette toki”, Dorian vastaa
sisarensa puolesta.
”Tahtoisin keskustella kanssanne
hetken. Mies miehelle, jos arvon naisseuramme sen suo.”
Anrabas vaihtaa sisarensa kanssa
katseita. Marian silmissä liikkuu. Victoria ei tiedä, mikä katseen
merkitys on, mutta Maria ojentaa oitis kätensä Victorialle.
Naiskaksikko nyökkää miehille ja seilaa ulos huoneesta. Maria vie
Victorian puutarhaan, vaikka toinen kerros olisi riittänyt
Victorialle.
Ulkona, auringon täplittämällä
takapihalla Maria hymyilee Victorialle aidosti.
”Oliko sinulle ehtinyt tulla ikävä
veljeäsi?”
Kyyneleet kihoavat silmiin ilman
lupaa. Victoria nyökkää.
”En tiennytkään, miten kova”,
Victoria sopertaa ymmärtäen itkevänsä. Ei olisi enää paluuta
lapsuuden kirjastoon alakerrassa. Ei iltapäiviin teekupposen äärellä
äidin helmoissa, pihan lehmuksen varjossa. Ei samalla tavalla. Tämä
on nyt hänen todellisuutensa. Vanha kartano ja sen ikuinen puutarha,
jonka kukat ovat jo alkaneet lakastua. Kuoleman haju lähestyy, talvi
on tuonut airueensa paikalle. Kun Victoria miltei putoaa polvilleen,
Maria on hänen vierellään. Naisen lämpö muistuttaa, että kaikki
ei ole mennyttä. Että tässä on hyvä. Victorian koti on nyt
täällä, kultaisessa iltapäivässä toisen naisen käsi
ympärillään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti