Valosta annettu: luku 14

Luku 14: Koti

Odotus leijailee aamussa, kun Victoria herää aviomiehensä viereltä. Tänään Dorian saapuisi. Victoria ei ole laskenut viikkoja saati päiviä siitä, kun he ovat edellisen kerran tavanneet. Ikävä istuu tummana rinnalla, mutta Victoria tietää sen hälvenevän. Dorianilla ei ole hätää. Veli astelee uransa ensiaskelia neuvostossa. Dorian on kiireisempi kuin hän. Eikä hänellä ole veljelle edes uutisia. Anrabas ja Maria ovat eläneet puhtoista elämää. Heillä ei ole käynyt Fridan jälkeen ainuttakaan vierasta eikä Victoria ole yllättänyt kumpaakaan kirjoittamassa edes kirjeitä.

Mitä pitemmälle Victoria ajattelee elämäänsä sisarusten luona, sitä selkeämmin hän näkee kalterit. Pihan rajat loppuvat lyhyeen. Vaikka Victoriaa ei ole kirottu taloon kuten sisarukset, on epätodennäköistä, että nainen hänen asemassaan astelisi kaduilla yksin. Hän on neuvostosukua ja vastanainut. Sidoksissa mieheensä.

Victoria vilkaisee vieressään nukkuvaa Anrabasia ja tuumii, eikö mies todella herää verhojen välistä sirottuvaan aurinkoon. Yli sata vuotta elämää katselleet silmät ovat ummistetut, luomet eivät liiku. Syvää unta siinä vaiheessa aamua. Äkillinen hellyyden aalto juoksee Victorian yli, kun hän katsoo miehen vaaleita, pitkiä kiharoita ja aavistuksen raottuvia huulia. Sellaisena Victorian on mahdotonta ajatella kaikkea sitä, mitä on miehestään saanut kuulla.

Kun Victoria nousee aikoakseen pukeutua, hän kuulee, kuinka Anrabas herää. Kevyt hengähdys. Avautuvat haaleansiniset silmät.

”Sinä se heräät aina ennen minua”, mies mutisee hyväntuulisesti. ”Veljesi lupasi tulla heti aamusta.”

Victoria nyökkää ja nousee ylös. Hän vaatettaisi itsensä huoneessa, jossa säilyttää pientä omaisuuttaan. Anrabashan hänet nyt omistaa, mutta koska mies ei ole vielä löytänyt tietään hänen keholleen, hän ei tohdi pukeutua tämän nähden.

”Nähkäämme alakerrassa”, Victoria sanoo ja on jo sulkemassa ovea.

”Victoria. Odota.” Äänensävy, jota Victoria ei usko kuulleensa aiemmin Anrabasin puheessa.

Victoria kääntää päätään. Ruskea suortuva valahtaa kasvoille, hän puhaltaa sen pois. Unen utuun kietoutunut Anrabas raottaa peittoa, avaa suunsa, sulkee sen jälleen. Mitä mies aikoikaan sanoa, ei tule ulos.

”Ei mitään. Anteeksi. Mene vain.” Lämmin hymy.

Victoria kävelee käytävän toiseen päähän eikä pysähdy ajattelemaan liiaksi.

*

Kun Dorian saapuu, Victoria on pukeutunut harmahtavan vihreään leninkiin. Maria seisoo hänen rinnallaan mustissa, kuten aina. Anrabas vastaanottaa vaimonsa veljen parhaimmissaan. Tummansininen, pitkä takki korostaa Anrabasin luontaista kalpeutta. Jonkun silmissä Anrabasin siroissa piirteissä voisi olla jotakin aavistuksen sairaalloista kaiken sen ylellisyyden takana.

Anrabas ja Dorian tervehtivät toisiaan muodollisesti. Etiketti unohtuu kuitenkin heti, kun Victorian ja Dorianin katseet kohtaavat. Victoria ryntää veljensä luo, antaa tämän kietoa kätensä ympärilleen. Dorianin piirteet hajoavat nauruun, veli nostaa hänet ilmaan, antaa riemun virrata. Victoria tuntee valoja kaikkialla ympärillään. Hän hukkuu siihen.

”Hei, sisko rakas”, Dorian hengähtää ja rutistaa siskoaan vielä reippaasti. ”Sinä näyt viihtyneen.”

”Tervehdys, Dorian. Siitä on hetki.”

Dorianin on mahdotonta peitellä iloa kasvoillaan. Hymy on herkässä silloinkin, kun Dorian kumartaa Marialle. Maria niiaa, mutta Victoria on erottavinaan naisen eleissä hienoista huvittuneisuutta. Kenties sisarusten railakas jälleennäkeminen miellyttää häntä. Victoria ei olisi siitä erityisen ihmeissään.

Kolmikko siirtyy olohuoneen puolelle keskustelemaan muodollisia. Kuulumiset vaihdetaan. Victoria on jo ehtinyt unohtaa uuden sävyn aviomiehensä äänessä, kunnes näkee, miten eri tavalla tämä istuu Dorianin ollessa paikalla. Onko Anrabas hermostunut jostain syystä? Ei hänen tarvitsisi olla. Victoria ei aio laverrella veljelleen kammottavia yksityiskohtia elämästään vampyyrien luona. Sellaisia ei ole. Hän muistaa vain Anrabasin lempeät hymyt, iltapäivät puutarhassa. Marian. Valon. Äkkiä Victorian poskia kuumottaa. Ajatus hänestä ja Mariasta puutarhassa tuntuu yllättäen sietämättömän intiimiltä kerrottavaksi.

”Olen riemuissani siitä, että sisareni on viihtynyt teidän kanssanne”, Dorian sanoo yhä hymyä sanoissaan.

”Victoria on mitä ihastuttavin nainen”, Anrabas sanoo hymyillen ensin Dorianille, sitten Victorialle. Victoria ei ole varma, kummalle tarkoitettu hymy on kiihkeämpi.

”Olethan ollut kiltisti, sisko rakas?”

”Me rakastamme Victoriaa kovasti”, sanoo vuorostaan Maria. Anrabasin sisko puhuu niin harvoin silloin, kun hänen kanssaan ei ole kahden kesken, että Victoria miltei hätkähtää. Me rakastamme. Marian suusta sanat tuntuvat erityisen lämpimiltä vasten rintaa.

Dorianin silmät suurenevat, huulet raottuvat aavistuksen. Velikin yllättyy Marian lämpimistä sanoista. Sitten Dorianin suu vääntyy leveään hymyyn.

”Olen siitä erittäin kiitollinen. Hyvä, että olette pitäneet sisarestani huolta”, Dorian sanoo. Victoria näkee aurinkoja. Ikävä istuu yhä rinnalla, vaikka Dorian onkin siinä. Elämä ei palaisi enää ennalleen. Ei niin kauan, kun Victoria ei saa mitään selville.

Dorianin katse siirtyy Anrabasiin. Aviomies näyttää yhä siltä kuin jotakin kuhisisi hänen ihonsa alla. Victoria ei näe sille mitään syytä.

”Saisinko keskustella hetken kaksin sisareni kanssa?”

”Toki, toki”, Anrabas sanoo. Ääni on pehmeämpi kuin tavallisesti. Miehessä todella on jotakin väärää tänään. Virhenuotti. ”Maria, tulehan.”

Vampyyrisisarusten poistuttua Dorian tuijottaa ovelle vielä pitkään ennen kuin avaa suunsa. On oltava varma. Victoria ymmärtää sen, mutta on oppinut inhoamaan sitä. Aivan kuin hänelle pelkästään ystävälliset sisarukset olisivat tehneet jotakin väärää vain olemalla ensimmäiset olennot, jotka tarvitsivat toisten verta elääkseen.

”No, Victoria, kerrohan, millainen vampyyriherrasi todella on”, Dorian pyytää. Veli kallistaa päätään kuin lintu tai lapsi. Joskus Victoria ajattelee, että Dorianin on pakko olla jompi kumpi. Maailmassa ei todella voi olla Dorianin kaltaisia aurinkoja.

”Olin tosissani. Nämä kaksi ovat pitäneet minusta hyvää huolta.”

Dorian siristää silmiään.

”Mariakin?”

”Maria varsinkin.”

Hento puna helähtää Victorian poskille. Mariasta puhuminen oman veljen kanssa on liian vaarallista. Ei siksi, että Victorialla olisi salattavaa. Victoria ei tahdo riisua itseään niin auki kenenkään seurassa, ei edes Dorianin. Tuntuu kuin hän olisi täysin alaston puhuessaan Mariasta. Heidän yhteisistä hetkistään kukkien suojissa.

”Ai?” Dorian kuulostaa aidosti yllättyneeltä. ”Sehän on vain hyvä. Tai siis, minun mielestäni hyvä.”

Dorian huokaisee syvään, vie käden ruskeille hiuksilleen ja sotkee niitä hetken edestakaisin. Victoria muistaa veljen tehneen niin aina, kun häntä hermostuttaa.

”Neuvosto on malttamaton. Ragnar on pystynyt toppuuttelemaan heitä jonkin verran, mutta sekään mies ei kykene täydellisiin ihmeisiin.”

Dorian pudistaa päätään. Ruskea suortuva luiskahtaa kasvoille. Veli ei sui sitä pois.

”Totta puhuen vampyyrikaaos on mennyt kesän aikana hirvittävään suuntaan. Se on saanut sävyjä, joita sen ei pitänyt koskaan saada.”

Victorian rintaa vihlaisee. Sävyjä? Mitä maailmassa on tapahtunut sillä välin, kun hän on tuijottanut Marian kauniita käsiä, jotka poimivat kukkia hänen hiuksiinsa? Dorian havaitsee hätäännyksen Victorian kasvoilla. Hän kiirehtii ojentamaan kätensä pystyyn ja pudistelemaan päätään.

”Ei, ole kiltti äläkä ajattele sitä”, Dorian hengähtää. ”En halunnut ottaa tätä puheeksi, mutta uskoin, että on oikein kertoa sinulle. Ole sinä vain täällä. Ole rauhassa.”

”Rauhassa?” Victorian otsa rypistyy. ”Rauhassa, kun maailma tekee kuolemaa?”

”Ei, ei maailma. Vain meidän tuntemamme maailma.”

Victoria haukkoo henkeään.

”Mitä ulkona oikein tapahtuu?”

Dorianin katse harhailee, eksyy kaappikelloon sohvan takana.

”Dorian!”

Täydellisen lamaantunut ilme veljen kasvoilla saa Victorian katumaan sitä, että hän kohotti äänensä. Dorian näyttää yhä samalta kuin lapsena silloin, kun isä suuttui heidän omista seikkailuistaan kirjastossa. Kirjoja kaatui ja sotkeentui. Victorialle Dorian on yhä se sama poika, jonka katse on puhtaan lohduton, kun hän ymmärtää tehneensä väärin.

”Anteeksi, minun ei olisi pitänyt ottaa tätä puheeksi. Haluan, että sinä olet täällä ja keskityt tehtävääsi etkä huolehdi maailman menosta”, Dorian huokaa.

”Ensin sinä pahoittelet siitä, että annat minut vampyyrin vaimoksi ja hylkäät minut tänne, ja sitten siitä, että muistutat minua ulkomaailmasta.” Victoria näkee sanojensa uppoavan. Hän ei haluaisi joutua käyttämään niitä.

”En voi mitään sille, että roolimme menevät näin päin. Minä satuin syntymään veljeksi ja sinä siskoksi. En voi muuttaa sitä.”

Nauru Dorianissa on kaikonnut. Victorian kulmat kaartuvat. Hän istuutuu veljensä viereen toiselle sohvalle, vie kätensä tämän omille, sivelee niin kuin aina ennen. Lapsuus tuntuu olevan pelkkä kauniin sävyinen uni, jonka utuun hän vielä satunnaisesti herää. Ei sen enempää.

”Minä olen täällä. Mutta kerro minulle heti, jos maailmassa tapahtuu jotakin sellaista, jota minun todella tarvitsee tietää. Niinhän?”

Dorian nyökkää. Hän ei tahdo pitää siskoaan pimennossa. Hän puristaa kätensä tiukasti Victorian omille.

”Luotan sinuun, Victoria. Sinä kerrot kyllä, kun jotakin ilmenee.”

”Tietenkin.”

”Joskus minä… Ah, ei, en minä voi sellaisia puhua. Olen nyt neuvoston mies.”

Victoria tietää katseensa sulattavan veljen. Hänelle Dorian voisi puhua mitä vaan.

”Joskus minusta tuntuu, että sinun naittamisesikin oli pelkkää Ragnarin vainoharhaa. Mitä sitten, vaikka syyllinen vampirismin leviämiseen saataisiinkin kiinni? Ragnarin täytyy itsekin tietää, että todellinen ongelma on syvemmällä. Vampirismin hyödyntäminen oli alun alkaen hänen oma ideansa. Hän hautasi sen alle jotakin paljon pimeämpää.”

Sen Victoria on aina tiennyt. Silti hän tekee, mitä käsketään, vaikka se evää häneltä monenlaisia kokemuksia, joita hän olisi voinut entisestä elämästään käsin saavuttaa. Sitten puutarhan lämpö ja Marian pehmeä, silkkinen nauru palaavat hänen mieleensä, ja hän hyväksyy jälleen.

”Katsotaan, mihin tilanne liikkuu. Emme muutakaan voi”, Victoria huokaa puristaen veljensä kättä. ”Ei meillä ole hätää.”

”Ei meillä, mutta…”

”Mutta?”

”Sanoinhan, että sinun ei kannata huolestuttaa itseäsi. Kaduilla on nyt paljon liikehdintää. Moni heikommassa asemassa oleva ei selviä näistä ajoista.”

Victorian luomet tuntuvat yhtäkkiä raskailta. Hän tahtoisi vain vaipua uneen, nähdä taas valon, joka on aina näyttäytynyt hänelle. Jonka Mariakin tuntee. Ehkä valolla olisi vastauksia.

”Maailma on siis todella hajoamassa.”

”Emme saa ajatella niin.”

”Siinähän se onkin, Dorian – me voimme olla ajattelematta. Ne, jotka kuolevat kaduilla vampyyrikaaokseen, eivät voi muuta kuin ajatella.”

Jälleen kerran Dorian on sama haavoitettu lapsi, joka ei ymmärrä, mikä sanomassaan oli väärin. Victoria sipaisee veljen poskea, pysähtyy tutun luomen kohdalle. Dorian ei ole tahallaan ymmärtämätön. On vaatinut Victorialta avoimen sydämen ja kadulla kasvaneiden kaksosten kanssa vietetyn lapsuuden ymmärtää muitakin kuin rahan suojaamia.

”Ei hätää, Dori”, Victoria sanoo lempeästi. Vanha lempinimi istuu hänen suuhunsa yhä hyvin. Se saa Dorianin jälleen hymyilemään.

”Me selviämme. Aivan oikein.”

Victoria ei ehdi enää sanoa mitään, sillä ovi aukeaa. Anrabas astelee huoneeseen Maria kannoillaan.

”Keskeytämmekö tärkeän keskustelun?” Anrabas kysyy kasvoille liimattu hymy huulillaan. Victoria on oppinut tunnistamaan, milloin hänen aviomiehensä elää omaksumaansa sosiaalista roolia ja milloin ei. Anrabasin herkkien piirteiden lukeminen vaatii elinikäistä opettelua. On kuin niiden kieli vaihtuisi joka kerta, kun sen uskoo oppineensa.

”Ette toki”, Dorian vastaa sisarensa puolesta.

”Tahtoisin keskustella kanssanne hetken. Mies miehelle, jos arvon naisseuramme sen suo.”

Anrabas vaihtaa sisarensa kanssa katseita. Marian silmissä liikkuu. Victoria ei tiedä, mikä katseen merkitys on, mutta Maria ojentaa oitis kätensä Victorialle. Naiskaksikko nyökkää miehille ja seilaa ulos huoneesta. Maria vie Victorian puutarhaan, vaikka toinen kerros olisi riittänyt Victorialle.

Ulkona, auringon täplittämällä takapihalla Maria hymyilee Victorialle aidosti.

”Oliko sinulle ehtinyt tulla ikävä veljeäsi?”

Kyyneleet kihoavat silmiin ilman lupaa. Victoria nyökkää.

”En tiennytkään, miten kova”, Victoria sopertaa ymmärtäen itkevänsä. Ei olisi enää paluuta lapsuuden kirjastoon alakerrassa. Ei iltapäiviin teekupposen äärellä äidin helmoissa, pihan lehmuksen varjossa. Ei samalla tavalla. Tämä on nyt hänen todellisuutensa. Vanha kartano ja sen ikuinen puutarha, jonka kukat ovat jo alkaneet lakastua. Kuoleman haju lähestyy, talvi on tuonut airueensa paikalle. Kun Victoria miltei putoaa polvilleen, Maria on hänen vierellään. Naisen lämpö muistuttaa, että kaikki ei ole mennyttä. Että tässä on hyvä. Victorian koti on nyt täällä, kultaisessa iltapäivässä toisen naisen käsi ympärillään.