Valosta annettu: luku 5

Luku 5: Turvallinen häkki

Victoria makaa katse katossa ja ajattelee vieressään makaavaa vaaleaa miestä, joka ei tehnyt elettäkään koskeakseen häneen, antoi vain olla ja kävi makuulle. Anrabas tuntui nukahtaneen saman tien. Hengitys on tasainen, välillä mies päästää tuhahduksia. Anrabas on kuin kuka tahansa ihminen. Nukkuessa on vaikeaa vetää rajaa vampyyrin ja ihmisen välille. Victoria näkee vain miehen, joka nukkuu kyljellään sykkyrässä kuin pieni poika. Nukkuessaan Anrabas on hauras, pieni kuin paperinukke.

Mitä minä oikein teen täällä? Tämän miehen vaimona?

Kattoaa katsellessaan Victoria tietää, ettei tulisi nukkumaan koko yönä. Hän voisi yhtä hyvin kulkea läpi koko suunnitelman, kävellä sen halki. Mitä kauemmin hän sitä katselee, sitä enemmän hän ymmärtää oman pienuutensa. Jo vierellään makaavaan mieheen verrattuna hän on pelkkä päiväkorento, joka kuolisi pian. Mies on ikuinen. Vampyyri, jolla on vahva veri, joka ei ole ehtinyt laimentua kierrettyään sadoilla ihmisillä. Miten monimutkaista kaikki onkaan. Victoria kurottaa kättään kohti kattoa. Monimutkaista, ja silti niin uskomattoman yksinkertaista hänelle. Rikkaalle neuvostosuvun tyttärelle. Hänen oma asemansa tukehduttaa häntä hitaasti hengiltä.

Ennen vampyyreita oli sota. Ei alueiden, ei kaupunkien, vaan ihmisten välillä. Ihmisten, joiden ei koskaan pitänyt kohottaa kättään toisiaan vastaan. Victoria ei tunne sitä aikaa. Hän on syntynyt ajalle, jolloin vampyyrien uhka on peitonnut ihmisten keskinäiset sodat. Silti kaikki alkaa ihmisistä. Sitä Victoria ei ole oppinut kirjoista. Sen Victoria on oppinut syntymällä neuvostosukuun. Tulemalla tutuksi neuvoston suunnitelmien kanssa. Neuvoston ja Ragnar Straussin.

Pelkkä kirkkomiehen ajatteleminen saa kylmät väreet kulkemaan pitkin Victorian selkää. Ragnar on syy siihen, miksi hän makaa valoisassa makuukammarissa ensimmäisen vampyyrin koskemattomana vaimona. Ragnar on se, jonka vuoksi hänen on mentävä niin pitkälle.

Victoria tietää, että kaikki alkoi ihmisistä. Silloin, kun sisällissota miltei jakoi väen kahtia, kirkko ja neuvosto etsivät epätoivoisesti keinoa hallita tilannetta. Maan saumat ratkeilivat, ratkaisua ei tuntunut löytyvän. Silloin vampyyrit astuivat kuvioon. Vampyyrit, joista ei tiedetty vielä mitään. Kaksi nuorta ihmistä, sisarukset, mies ja nainen. Veli, ensimmäinen vampyyri, ja sisar, hänen seuraajansa. Legendojen Anrabas ja Maria Barret, joiden talossa Victoria nyt hengittää samaa ilmaa heidän kanssaan. Legendat kuroutuvat umpeen, sadut kirjoittavat itsensä uusiksi. Victoria luottaa asioihin vasta, kun itse näkee. Hän on tarinoiden kasvattama. Hän osaa katsoa kirjoitettujen rivien väliin.

Vaarallisina pidetyt olennot vangittiin kirkkoherra Ragnarin käskystä. Neuvosto ja Ragnar olivat pitäneet yhteyttä jo pitkään. He päättivät vampyyrien kohtalosta tarjoten sisaruksille vain yhden mahdollisuuden. He voisivat jatkaa elämäänsä vapaudessa, jos he suostuisivat neuvoston ja Ragnarin suunnitelmaan sodan ehkäisemiseksi. Vampirismin tulisi peitota sota alleen. Terävien hampaiden uhasta tulisi kehkeytyä niin suuri, että kansa unohtaisi sodan ja hukkuisi verenpelkoon.

Victoria miltei huokaisee syvään, kun hän ajattelee, mitä Ragnar kertoi hänelle hänen ollessaan alle viisitoistavuotias. Ragnar kertoi, että vampyyrien tuli suostua vampirismin levittämisen ohella myös vankeusrangaistukseen. Victorian isä luki hänelle pienenä kertomuksia siitä, kuinka pahat ja pimeät vampyyrit vangittiin kaaoksen aiheuttajina asuntoihinsa. Isä ei silloin vielä kertonut, että vampyyrit olivat mukana juonessa. Vampirismin leviäminen oli Ragnarin ja neuvoston syytä, ei vampyyrien itsensä. Ensimmäiset vampyyrit uhrasivat elämänsä ihmisten sodan kukistamiseksi. Heiltä ei kysytty, mitä he halusivat. Heidät vangittiin rikollisina, vaikka ilman heitä sota olisi tallonut ihmiset alleen. Mitään ei olisi jäljellä.

Vampirismin piti olla vain tilapäinen ratkaisu. Vuosiksi se olikin. Ensimmäiset vampyyrit, joiden veri oli vahvinta, jätettiin mätänemään omiin asuntoihinsa. Elämä tasoittui, neuvosto palautti asemansa kansan auttajana ja ainoana oikeana hallintona. Sata vuotta kului. Vampyyrit pysyivät vankeina kodeissaan. Sitten vampirismi levisi jälleen. Veren aalto peitti kansan alleen, pelko alkoi sykkiä kaduilla. Niin ei pitänyt enää käydä. Pahimman pelon levittäjät oli vangittu. Vai oliko? Pääsivätkö ensimmäiset sittenkin vapaaksi?

Siksi Victoria makaa siinä, liian suuressa sängyssä vampyyrin vieressä. Hän on vakooja. Neuvoston ja Ragnarin pieni nappula, jota ohjailla. Victoria on vampyyrin vaimo vain, koska jonkun on selvitettävä, miksi vampyyrius leviää jälleen. Koska neuvostolla ei ole varaa uuteen aaltoon. Ei millään. Maailma ei selviäisi siitä. Kaiken piti olla väliaikaista. Silti Victorian sydän lyö lujaa, miltei hakkaa reikiä rintaan. Vastuu. Syyllisyys. Totuus ja valheet, harmaana sumuna.

Sänky käy liian ahtaaksi Victorialle hengittää. Hän nousee ylös varoen herättämästä aviomiestään ja kulkee käytävälle. Ovi ei kolahda. Victoria osaa kulkea täysin ääneti. Käytävällä ei ole valoja. Tapetit ovat tummat. Muutama lipasto, sytyttämättömiä kynttilänjalkoja. Parveke käytävän päässä.

Victoria ei voi olla ajattelematta, että täällä he ovat olleet yli sata vuotta kärsimässä rangaistustaan teosta, joka pelasti ihmiset. Ihmiset, jotka kiittävät pitämällä heitä hirviöinä. Mutta eiväthän he tiedä. He eivät olleet paikalla solmimassa liittoa vampyyrien ja neuvoston välille. Victorian sydän pamppailee, kun hän kuvittelee, mitä kaikkea talon seinät ovat saaneet kuulla ja nähdä. Turvallinen häkki.

Ajatukset leikataan keskeltä, kun parvekkeella vilahtaa jokin tumma. Victoria kääntyy sen puoleen ja näkee, että hän ei ole ainut, joka valvoo yön halki. Maria Barretin tummanpuhuva siluetti erottuu valkeaa kevätyötä vasten. Victoria kävelee ulkoilmaan ajattelematta muuta kuin Marian siroa selkää, sille valuvia tummia suortuvia. Jokin Mariassa vetää häntä puoleensa kuin pakosta. Sisältä kumpuava hillitön jano. Victoria ei tiedä sille nimeä.

Maria on asettanut kätensä elegantisti kaiteelle ja katsoo takapihalle kääntymättä Victoriaan päin. Silti nainen seisoo ryhdikkäästi kuin olisi odottanut Victoriaa saapuvaksi. Kukaan omissa mietteissään oleva ei seiso sillä tavalla.

”Kaunis yö.” Victorian sanat. Niiden kontrasti siihen, mikä on pitänyt häntä valveella, on raju. Maria vain tuijottaa puutarhaan sanomatta mitään. Etsimällä Marian katseen kohdetta Victoria ymmärtää, että puutarha kiertää koko talon. Pihalla ei ole mitään ylimääräistä. Ei pientä huvilaa eikä koristesiltoja. Pelkkä luonto vanhaa taloa vasten. Victoria rakastaa sitä.

”Sinäkin olet ajatuksissasi”, Victoria hymähtää Marialle.

Kun Maria kääntää katseensa veljensä vaimoon, Victoria hätkähtää. Joka kerta, kun Maria katsoo häneen suoraan, tämä lävistää hänet kauttaaltaan. Hento hymy käväisee Marian kevätyössä kalpeilla kasvoilla.

”Tämä yö on levoton. Pinnan alla kuhisee.”

Victoria ei ole varma, mitä Maria sanoillaan tarkoittaa. Hän yrittää katsoa puutarhaan, mutta se on täydellisen äänetön, yön viittaan kietoutunut.

”Onnitteluni tuoreelle morsiamelle”, Maria sanoo hymyillen yhä. Enää Anrabasin sisar ei katso suoraan Victoriaan. Victoria tuskin muistaa hengittää. Maria ei anna neuvoja siitä, kuinka toimia ajat ja muutokset nähneen miehen vaimona. Hän ei neuvo, kuinka käsitellä veljeään. Sitten Victoria hätkähtää ja ymmärtää, ettei hän itsekään tekisi niin, jos tilanne olisi toisin päin. Jos Maria olisi nainut Dorianin, hänkään ei sanoisi mitään sinertävässä yössä. Hän olisi silloin yhtä hiljaa ja katsoisi samaa puutarhaa ajatellen, että jokaisen täytyy löytää omat vastauksensa.

”Kiitos”, Victoria kuiskaa nyökäten. Huomaamattaan hän on jäänyt katsomaan Mariaa, tämän tyyntä olemusta, pinnan alta hehkuvaa kauneutta. Siro ja hienostunut. Ehkä Maria näyttää siltä vain siksi, että on elänyt niin pitkään. Victoria kykenee tavoittamaan kaikki toisiinsa lomittuneet ja risteilevät todellisuudet Mariassa. Nainen on paljon, ja silti tässä hetkessä tuskin kuiskaustakaan.

Olisi paljon sellaista, mitä Victoria tahtoisi kysyä. Ei pelkästään vampyyreista ja ikuisuudesta, totuuksista pinnan alla, vaan myös Mariasta itsestään. Jokin naisessa estää Victoriaa sanomasta sanaakaan. Hän jää seisomaan siihen, parvekkeelle, yölliseen todellisuuteen, jonka harson takana ei ole mitään. Hetkessä ovat vain he ja yö. Kaksi naista, vaimo ja sisar.