Poissa

Punainen ovi. Yksi painallus, ja astun sisään maailmaan, jonka tuoksu lyö vasten kasvoja jo ovelta. Ovi läimähtää kiinni. Olen valmis.

”Voitko jumalauta joskus koputtaa?”

Mies edessäni kääntyy silmät salamoiden, mutta säpsähtää nähdessään veljeni sijasta minut. Minun silmäni eivät anna anteeksi. Pelko iskeytyy mieheen heti, hän muuttuu hetkessä paljon pienemmäksi katsella.

”Luulin sinua Juliukseksi”, Wilhelm huokaisee sen sijaan, että pyytäisi anteeksi.

”Noinko sinä puhut minun veljelleni, kun olette kahden?”

”Huono päivä.” Hän heilauttaa rannettaan. Se on käynyt niin kapeaksi, että se voisi katketa tuulessa.

”Onko sinulla muunlaisia päiviä?”

Mies edessäni kiemurtelee. Hän on nähtävän epämukava läsnäoloni kanssa, mutta mitä enemmän tiputan sanoja huuliltani, sitä vaikeammaksi hänen olemuksensa käy. Minua kaduttaa, että olen myöhässä, että teen tämän vasta nyt, mutta minä en ole kenellekään mitään velkaa. Välitykseni ei kuulu asettaa ketään ahtaalle. Jos Julius on halunnut tuhota itsensä, minun on täytynyt antaa hänen tehdä niin. On kuitenkin raja, jonka me olemme ylittäneet. Tietty, hento raja, jonka jälkeen minun on otettava vastuu omiin käsiini. Tuntisin sen raskaana harteillani sitten, kun tämä kaikki olisi ohi.

”Mitä sinä haluat?” Wilhelm kysyy suoraan. Hän kallistaa päätään kuin lintu. Mustat silmät.

”Sinä jätät minun veljeni.”

Wilhelmin punattu suu raottuu. Sitten mania saa piirteet haltuunsa, enkä enää tiedä, mitä versiota tästä miehestä minä katson. Häntä on vaikeaa katsoa silmiin hetkeä pitempään, mutta en käännä katsettani.

”Minäkö jätän Juliuksen? Toivoa sopii, Frida murunen. Ahdistaako sinua?”

Pää kallistuu uudelleen. Sisälläni herää tunne, kauan sitten haudattu. Sydämeni sykkii, mutta en tee mitään, en näytä tälle miehelle, mitä ajattelen. Hän ei saa minusta mitään.

”Minua ei ahdista”, sanon hitaasti, lausuen jokaisen sanan huolella. ”Minä ilmoitan tämän sinulle vain kerran. Muistatko, mitä sanoin sinulle kauan sitten?”

”Sanoit tappavasi minut, jos kosken veljeesi vielä kerran.” Wilhelmin punatut huulet kaartuvat hymyyn. ”Harmi. Haluatko tietää, minne kaikkialle olen häntä koskenut? Me tunnemme toisemme kaikkialta. Sinulla ei ole mitään oikeutta, ei mitään.”

”Ei, Wilhelm, sinulla tässä ei ole oikeutta. Pitkään pystyin pitämään tämän asian sinun ja veljeni välisenä. Veljeni teot eivät ole minun päätettävissäni. Mutta minä en pysty katsomaan tätä enää pitempään sivusta.”

”Mitä sinä ajattelit tehdä? Tappaa minut? Julius tulisi surulliseksi. Hän vihaisi sinua ikuisesti, jos tekisit minulle jotakin.”

Yksikään sanoista ei pääse ihoni alle, sillä niitä ei lausu kukaan. Mustien silmien takana ei ole enää ihmistä. On tuskin koskaan ollutkaan. Minua katsoo pelkkä tyhjiö. Sillä ei ole mitään minua vastaan, eikä tarvitsekaan olla. Tämä ei ole minun taisteluni.

Wilhelm tulee lähemmäs. Hän on pelkkä sotku. Minä muistutan itseäni siitä, kun näen, kuinka hänen kehonkielensä valmistautuu kuin hän olisi valmis iskemään minut lattiaan. Hän ei voi tehdä minulle mitään.

”Ja mitähän sinä todella kuvittelit tekeväsi minulle? Murunen, tiedätkö sinä, millaisia asioita minä olen tehnyt sinun veljellesi? Luoja, sinä et ole nähnyt mitään. On haavoja, joita Julius ei näytä. Kuvittele, mitä minä tekisin sinulle.”

”Et sinä minulle mitään tee.”

”Huvittava oletus.” Naurahdus kertoo jotakin muuta.

”Sinä et halua tulla niin lähelle minua, että yrittäisit. Sinä et halua minulta mitään. Et sinä minua lyö.”

”Vai että lyö!” Wilhelm hoippuu taaksepäin, pitelee päätään. Kirotut enkelinkiharat. Kunpa emme olisi koskaan luottaneet tähän mieheen. ”Kuvittetko sinä, että Juliuksen haavat ovat lyömällä aiheutetut? Minä voisin tappaa sinut siihen paikkaan.”

Minun kasvoni ovat kiveä. Hän ei voi läpäistä kuortani. Se ei ole häntä varten syntynyt, hänellä ei ole aavistustakaan.

”Satutko muistamaan, että vielä kymmenen vuotta sitten sinä olit se, joka lupasi pelastaa minutkin? Halusit meille kaikille yhteisen tulevaisuuden. Halusit elää meidän kanssamme.” Wilhelmin ääni on pelkkää katkonaista naurua, ohutta lankaa. Sisintäni kylmää.

”Tietämättömyys ei ole vääryys.” Nielaisen lopun. En anna hänelle mitään siitä, mitä sisälläni sykkii. En varmasti anna.

Wilhelm ei enää hymyile. Hänen ei onnistu pitää edes tekaistua hymyä kasvoillaan pitkään. En tiedä, milloin kaikki, mitä hän edustaa, muuttui minulle kiroukseksi. Minä olen kironnut hänen kauniita hiuksiaan, hänen huulipunaansa ja heiveröistä, sairaalloista olemustaan. Olen kironnut niitä asioita jokaisessa, joka kulkee ohitseni omistaen edes palasen siitä, mitä hän on. En ole antanut vihani hukuttaa minua, mutta nyt, hänen seistessä edessäni, minä tahtoisin vain, ettei häntä olisi. En ole ihminen, joka katuu, mutta yhtä minä kadun. Minun olisi pitänyt kävellä veljeni kanssa pois kauan sitten.

”Minulla ei ole sinulle enää mitään muuta. Sinä jätät hänet.”

”En koskaan. Kuinka ajattelit pakottaa minut? Sinulla ei ole mitään! Hän ei halunnut sinua! Sinä teit kaiken hänen eteensä, paikkasit hänen haavansa ja kuljetit hänet turvaan, ja hän valitsi minut, vaikka minä naulasin hänet lattiaan!”

Säpsähdän. Hän ehtii nähdä sen. Hän ruokailee kivullani, imee kaiken ja iskee uudelleen.

”Sinä epäonnistuit siskona, vaikka teit kaikkesi. Minua hän rakastaa. Hän palaa aina luokseni, etkä voi estää sitä. Hävisit.”

Kauhu raajoissani laantuu, ehdin ottaa tilaa. En astu taaksepäin, vaikka hän tulee lähemmäs. Hän ei satuta minua. Hänen hento ruumiinsa vapisee, hän pelkää minua enemmän kuin mitään muuta tällä hetkellä. En halua sellaista valtaa kehenkään, en edes tähän sairaaseen olentoon edessäni. Hän on pelkkä mies. Pelkkä tyhjä mies, jolle minulla ei ole rahtustaaan sääliä saati myötätuntoa kipeässä rinnassani.

”Mitä? Mitä helvettiä sinä vielä katsot?”

Niin. Minun ei tarvitse tehdä mitään muuta, ja silti hän hajoaa edessäni. En tahdo sitä. En toivo sellaista kenellekään.

”Mikä sinussa on vialla?” Ääni on puuroinen. Tiedän, että Wilhelm hajoaisi säpäleiksi aivan pian. Minun ei tarvitse tehdä mitään. Hän hukkuu siihen, mitä on, enkä minä sano mitään.

”Miksi sinä olet vielä siinä? Miksi helvetissä sinä olet vielä siinä? Minähän sanoin, että sinä et mahda minulle mitään! Julius itse valitsi minut, minut!”

Kyyneleet kaihertavat jo mustissa silmissä. Miten heikoksi ihminen voikaan tulla. Olen silti oppinut olemaan aliarvioimatta tätä miestä. Hän voi olla heikko ja peloissaan, mutta hänen jättämänsä jäljet veljessäni eivät lähde koskaan.

”Minä en olekaan koskaan halunnut omistaa häntä”, huomaan sanovani. ”Hän saa tehdä mitä hän haluaa. Minä en ole hän eikä hän minä. Veljeni ei kuulu minulle.”

Ilme Wilhelmin kalvakoilla kasvoilla hurjistuu. Kädet puristuvat nyrkkiin, mutta ovat tyhjät yhtä kaikki.

”Voitit.” Wilhelm nielaisee. ”Jumalauta, voitit, oletko nyt tyytyväinen?” Jälleen päänkallistus. Ei enää tietoakaan tyhjästä hymystä.

”Sinä ja sinun maailmaasyleilevä moraalisi. Painu helvettiin katsomasta minua noilla ymmärtävillä silmilläsi.”

”Minä en tahdo sinulta kuin yhtä asiaa.”

Jokin lentää lattialle. Maljakko, koriste-esine, en enää tiedä.

”Sinähän olet jo saanut kaiken! Helvetin helvetti! Mitä sinä vielä minusta haluat?” Aina niin syvä ääni kohoaa korkealle, murtuu edessäni. Kehoani pistelee.

”Hyvä on. Minä inhoan sinua. Minä vihaan sinua koko sydämestäni. Sinä voitit! Sinä ja Julius katsotte toisianne tavalla, jolla hän ei koskaan katso minua. Sinä saat hänet lähellesi, vaikka et tee muuta kuin ole. Et sinä häntä tarvitse. Et tee hänellä mitään, et osoita pienintäkään halua pitää häntä lähelläsi, ja silti hän rakastaa sinua. Sinä olet hänen lähellään aina. Olet aina ollut. En ikinä voi kuroa takaisin sitä aikaa, jonka te kaksi olette viettäneet yhdessä. En koskaan pääse teidän väliinne. Hän rakastaa sinua, hyvä on, helvetti, mitä muuta sinä vielä haluat?”

Eläin. Olento edessäni ei ole enää edes mies. Ei yhtään mitään.

”Minä inhoan kaikkea, mitä hän rakastaa. Haluan tuhota kaiken, jota hän katsoo hetkenkin pitempään.” Wilhelm vetää taukoa, hänen äänensä hajoilee, hengityksensä muuttuu raskaaksi. Minä en vieläkään ole tehnyt mitään. ”Opetin hänet lukemaan, ja nyt inhoan joka ikistä kirjaa, jota hän pitää kädessään. Vihaan, kun hän laittaa ruokaa, käy töissä, elää elämää, jossa hän pärjäisi ilman minua. Olen hänelle täysin tarpeeton. Ylimäääräinen. Ei hän tarvitse minua voidakseen hyvin. Ei hän tarvitse minua elääkseen.”

Sylkeä valuu Wilhelmin leualle, silmissä kiiltää. Minun tekee pahaa edes katsoa.

”Minua hän tässä ei tarvitse! Noin, nyt olet kuullut sen, oletko nyt tyytyväinen? Onko sinun nyt parempi olla?”

Pudistan päätäni. Ei. Tämä ei ole mitään siitä, mitä minä halusin. En alun alkaenkaan halunnut mitään häneltä. Hänen piti vain jättää veljeni rauhaan. En tahdo olla osana mitään siitä, mitä tämä mies on.

”Mutta sinä et häntä minulta saa. Teen, mitä täytyy, jotta sinä et tule meidän väliimme. En ikinä anna häntä sinulle, sinä et tarvitse häntä.” Kovuus palaa Wilhelmin silmiin. Hän on ymmärtänyt asemansa tilanteessa. Hän on päästänyt pelkonsa leviämään huoneeseen.

”Kun minä palaan huomenna tämän oven taakse, en löydä sinua täältä enää. En tahdo enää koskaan nähdä sinua.”

”Ei tapahdu, muru.”

Huokaisen syvään. Wilhelm on enää pelkkää itkua ja koviksi muotoiltuja sanoja. Ne eivät tarkoita mitään. Ei ole enää sanottavaa, kummallakaan meistä.

”Frida, Frida…” Epätoivoinen naurahdus pakenee Wilhelmistä. Tässä miehessä on enää kovin vähän mitään ihmiseksi tunnistettavaa. ”Kuvittelitko sinä, että minä muuttuisin, kun Julius lupasi sinulle niin? Ajattelitko, että hänen rakkautensa muuttaisi minut?”

”Kenenkään rakkaus ei muuta ketään.”

”Hah! Ja silti sinä annoit hänen elää kanssani.”

”Koska veljeni ei ole minun omaisuuttani. Johan minä sanoin.” Nielaisen.

”Haluatko tietää, satutanko minä häntä edelleen?”

En halua. Se ei muuttaisi mitään. Kävelen kohti ovea, minä en tahdo sanoa hänelle enää mitään.

”Hän ei anna minun satuttaa itseään. Ei enää. Eikö sen pitäisi riittää sinulle? Miksi muka haluat minut pois hänen elämästään? En anna häntä sinulle.”

Wilhelm kyllä ymmärtää. Hän ei ole typerä mies. Minun tarvitsee katsoa häntä vain kerran. Kaikki hänessä hajoaa kaikkeen minussa. Kävelen pois ennen kuin kuvotuksen aalto peittää minut alleen. En anna hänen nähdä, kuinka vapisen, kun suljen oven. Huoneeseen jää vain mies pelkoineen, enkä tahdo tietää mistään enää mitään.

*

”Frida? Frida!” Veljeni juoksee hätä eleissään luokseni, ja tiedän jo valmiiksi, mitä on tapahtunut. Sisälläni läikähtää. Aamu on kuulas, se antaa minulle anteeksi. Voiko olla, että tämä on jo ohi?

”Minä en löydä Wilhelmiä mistään.” Itku kuultaa Juliuksen äänestä, mutta minä en ole pahoillani. En suostu olemaan, vaan tartun veljeäni kädestä ja silitän kämmenen pintaa kuten lapsena, kun ryöstimme rikkaiden pihoilta omenia ja juoksimme pitkin katuja. Tänään aamuaurinko lämmittää poskiani kuten niinä päivinä.

”Frida, auta, minne hän on voinut mennä?”

Minä huokaisen syvään ja päästän irti veljeni kädestä. On vielä yksi tarina kerrottavaksi, ja minä avaan suuni.