Luku
25: Lohtu
Anrabasin päässä suhisee, kun hän
hoipertelee lumisilla kaduilla eteenpäin. On harvoja paikkoja,
joihin hän kykenee kulkemaan turvassa. Hänen ei tulisi olla ulkona
ollenkaan. Valkea lumi on kuitenkin toistaiseksi hänen puolellaan,
sen sataessa kukaan ei uskaltaudu ulos. Anrabasilla on yksi paikka,
jonne hän saattaa mennä, kun häntä heikottaa, kun kaiken paino
alkaa käydä liian raskaaksi raahata mukana.
Korttelin takana, tavanomaisella
kadulla on portaat, jotka kulkevat asuntoon kadun alla. Anrabas
hymähtää ajatellessaan, että sitähän hänen elämänsä on
ollut edelliset vuosikymmenet. Maan alla toimimista. Sen
ajatteleminen Wilhelmin tunnustusten jälkeen tuntuu pistelynä koko
ruumiissa. Olisi saatava hetkeksi jotakin muuta ajateltavaa. Anrabas
koputtaa oveen tietäen, että yö on pimeimmillään. Joku kulkee
kadulla hänen yläpuolellaan, hän vetää hiuksensa kasvojensa
suojaksi.
Ovi vautuu, tuttu välkkyvä silmäpari
ja kasvoille leviävä hymy ottavat Anrabasin vastaan. Anrabas astuu
sisään, hymyilee harteikkaalle miehelle, joka on hereillä kuin
olisi osannut odottaa häntä saapuvaksi.
”Anteeksi, Dorian, että tulen näin
myöhään”, Anrabas kuiskaa ruskeahiuksiselle miehelle. Dorian on
keskittynyt lämmittämään takkaa.
”Haluaisitko jotakin? Syötävää,
juotavaa?”
”Ei kiitos. Tulinhan kysymättä.”
”Minun sivuasuntoni on aina sinun
tultavissasi, Anri.”
Joskus Anrabas ajattelee, millaista
mahtaa olla ihmisellä, jolla on varaa pitää sivuasuntoa eri
puolella maata. Kunpa sellaisia tilanteita ei olisi sadan vuoden
päästä enää lainkaan. Anrabas pudistaa ajatukselle nopeasti
päätään. Dorian ei tiedä hänen maanalaisista salaisuuksistaan
mitään. Sellaiset ajatukset eivät kuulu heidän tapaamisisiinsa.
Yhtäkkiä Dorian onkin aivan lähellä,
riisuu Anrabasin lumen kasteleman takin ja vie sen eteiseen. Dorian
palaa, sivelee Anrabasin käsivarsia ja katsoo niin syvälle silmiin,
että pelottaa.
”Mikä hätänä? Sinä olet
itkenyt.”
”Tapasin vain vanhan ystäväni. Hän
ei kertonut minulle kauniita asioita.”
Dorian hymyilee kulmiensa alta.
Surumielinen, hellä tapa hymyillä sellaiselle, jolle haluaa antaa
kaiken myötätuntonsa.
”Olivatko ne sellaisia asioita,
joihin sinä voit vaikuttaa?”
”En enää”, Anrabas huokaisee,
”mutta kauan sitten…”
Dorian vie lempeän, suuren kämmenensä
Anrabasin poskelle ja silittää pitkään.
”Sitten sinun ei tarvitse vaivata
sydäntäsi niillä. Se on joutunut kestämään muutenkin.”
Uupumus juoksee Anrabasin yli kuin
raskaat vaunut. Hän jää seisomaan siihen, riippumaan kiinni
Dorianiin, kunnes Dorian kuljettaa hänet varoen kapeahkolle
sängylle. Hän vetää peiton Anrabasin ympärille, silittelee yhä
kuin äiti, kuin joku, joka on rakastanut jo kauan ennen kuin on
oppinut tietämään, mitä se tarkoittaa.
”Pitäisikö meidän vihdoin lyödä
peli poikki?”
Anrabasin silmissä kiiltää silkka
suru, kun hän katsoo Doriania tämän vihreisiin silmiin. Niissä on
sama kiilto kuin Victorialla, sama loputon seikkailunhalu.
”En tarkoita meidän peliämme”,
Dorian kiirehtii sanomaan, ”vaan neuvostoa, Ragnaria, kaikkea
sitä.”
Aivan. Tosiaan. Anrabas on miltei
unohtanut. Hän on toiminut sellaisia tahoja vastaan maanalaisella
toiminnallaan jo niin pitkään.
”Minusta on hirvittävää
valehdella Victorialle.”
”Hän saa tietää muutenkin. Nyt,
kun olen näin kauan pois, hän herää ilman minua ja ymmärtää.
Sitten hän voi kertoa neuvostolle ja Ragnarille.”
Dorianin kasvoille leviää irvistys.
Sellaiset ilmeet eivät sovi hänen kaltaiselleen nuorelle miehelle
laisinkaan.
”Mitähän minäkin oikein puuhaan?”
hän parahtaa. ”Minun piti naittaa minun sisareni sinulle ja olla
sinua vastaan. Olen neuvoston mies, herran tähden, mihin
olenkaan sotkeutunut…”
Anrabas kuulee harvoin Dorianin
puhuvan siitä ääneen. Yleensä mies yrittää säästää
Anrabasin moraaliselta ongelmaltaan.
”Anteeksi, en tietenkään
tarkoittanut –”
Anrabas kuljettaa sormensa Dorianin
huulille, hiljentää puhetulvan. Dorian sulkee silmänsä ja
nuolaisee sormia varoen ennen kuin päästää irti.
”Kuinka minä kykenen katsomaan
siskoani silmiin, kun olen tiennyt kaiken tämän aikaa, että sinä
pääset vapaaksi? Siinä sinä taas olet.”
Anrabas hymähtää.
”Yhtä hyvin minä olen elänyt
hänen rinnallaan kesästä talveen tietäen, että hän on pelkkä
neuvoston keino saada minut vastuuseen teoistani.” Sanat maistuvat
sapelta Anrabasin suussa. ”Vaikka ei, hän ei ole ollut minulle
kahle tai muistutus. Minä olen aidosti nauttinut hänen seurastaan.
Victoria on aurinko. Aurinko, joka on liian kirkas katsoa…”
Kyyneleet kaihertavat jälleen silmien
takana. Anrabas tietää, ettei olisi nainut tyttöä, jos olisi
tiennyt, mitä neuvosto tämän kautta havittelee. Sen sijaan hän
nai tämän tiedottomana kaikesta ja sai auringon, joka on hohtanut
hänen paatuneen, hajonneen olemuksensa läpi, piirtänyt häneen
lähtemättömiä kuvioita. He ovat aivan samanlaisia, Victoria ja
Dorian, neuvoston kasvatit. Aurinkoja molemmat. Silti sydämeltään
poikkeavat. Anrabasin rakkaat. Rakkaimmat kaikista.
”Olisitko nainut hänet, jos olisin
kertonut sinulle ennen avioitumistanne?” Dorian kysyy katsoen
Anrabasia silmiin. Anrabas arvostaa, että mies ei pakene valhettaan.
”En”, Anrabas huokaa, ”mutta
olen silti kiitollinen, että nain hänet. Hän on antanut minulle
paljon. Toivon, että minäkin hänelle. Hän on aurinko. Ei aurinkoa
pitäisi sitoa, ja juuri niin minä olen tehnyt.”
”Päästetäänkö hänet vapaaksi?”
”Miten? Jos neuvosto saa tietää,
että minä olen uuden vampirismin aallon takana, minut tapetaan!”
Anrabas tiedostaa ulkoistavansa Dorianin neuvostosta puheessaan.
”Ei neuvoston toimesta. Mutta Ragnar
Strauss…”
”Se mies on läpeensä mätä. Minä
tiedän kyllä. Minulla ja Marialla on historiaa hänen kanssaan.”
”Minulla on idea.”
Dorianin silmät kiiltävät. Se on
aina hyvä alku, Anrabas on oppinut luottamaan siihen.
”Mitä, jos me tappaisimme sinut?”
Anrabas tuijottaa Doriania pitkään
silmät suurina.
”Ei kirjaimellisesti. Siten, että
maailma kuvittelisi sinun kuolleen. Vain sinä.”
”Entä Maria? Mariakin on vaarassa,
jos minun tekoni paljastuvat. Maria on nainen, häntä ei katsottaisi
yhtä suopeasti.”
”Näin meidän kesken, neuvosto on
muuttunut paljon. Uudet tuulet ovat puhaltaneet sen sisällä. Me
olemme tehneet paljon sellaisia linjauksia, joissa herra Strauss ei
ole enää pysynyt mukana. Neuvosto ei tekisi sisarellesi mitään.
Ragnar Strauss taas ei voi tehdä pyhästä vankilastaan käsin
juurikaan. Hänen suuruudenhulluutensa on kahlinnut hänet sinne
iäksi. Joten, jos sinä kuolisit, sinä vain kuolisit. Välttyisit
seurauksilta. Victoria vapautuisi. Kaikki voittaisivat.”
Hetken Anrabas vain tuijottaa. Sitten
heleä nauru purskahtaa ulos. Tilanteen absurdius lyö kasvoille,
mutta lempeästi, pelkkänä muistutuksena.
”Uskomatonta, se kuulostaa todella
pahalta sinun suustasi”, Anrabas nauraa. ”Mutta tässä on
järkeä. Minä puhun Marian kanssa. En voi tehdä mitään ilman
sisareni kantaa, hän on yhtä sidottu tähän elämään kuin
minäkin.”
Dorian nyökkää. Lempeä hymy on
löytänyt takaisin eläväisille kasvoille.
”Ota aikasi ja kerro sitten minulle.
Minä teen mitä tahansa järjestelyitä, jos se tarkoittaa sitä,
että neuvosto ja Ragnar lakkaavat hengittämästä niskaasi ja
sisareni pääsee vihdoin irti valheesta.”
Anrabasista on uskomatonta, kuinka
pitkälle he ovat olleet valmiita menemään vain, jotta heidän oma
historiansa ei paljastuisi kenellekään. Maria tietää jo, Maria
näkee rakkauden hänestä. Sisarelta ei voi piilottaa mitään.
Totuus on, että ennen Victoriaa Anrabas oli löytänyt Dorianin jo
monesti. Dorian oli tiennyt alusta asti Anrabasin kyvystä paeta
vankilastaan, hän ei vain uskaltanut kertoa, mistä syystä todella
naitti sisarensa. Hän ei vain itse voinut kertoa neuvostolle, miksi
tiesi Anrabasin kykenevän lähtemään asunnostaan. Heidän
häpeälliset kohtaamisensa olisivat johtaneet Dorianin erottamiseen.
Anrabasia hymyilyttää joka kerta, kun hän ajattelee, että kenties
siinä oli muutakin. Kenties Dorian ei enää yksinkertaisesti
halunnut paljastaa miestä, jonka oli itselleen ottanut.
Silti kaikki on kovin epäreilua
Victorialle. Kauniille, nuorelle vaimolle, jonka edessä Anrabas on
täydellisen hauras ja paljas. Naiselle, joka elää valheessa, koska
hänen veljensä ja aviomiehensä löysivät toisensa kauan ennen
kuin hän oli edes kuvioissa. Koska kaikilla on jotakin häntä
tärkeämpää. Anrabasia särkee. Hän ei voisi jatkaa näin kauaa.
Tänä yönä Anrabas ei halua
ajatella sitä. Dorianin kädet lepäävät yhä hänen ympärillään
kuin turvalliset, vahvat puut, joihin nojata. Anrabas ei ajattele
enää mitään sinä päivänä ajattelemaansa – ei Wilhelmiä ja
tämän pimeyttä, ei Victoriaa, jonka on pettänyt monella eri
tavalla, ei neuvostoa ja Ragnaria, joiden kanssa hän on täysin
hukassa. Ei omaa osuuttaan tässä kaikessa. Anrabas sallii itsensä
nojata Dorianiin. Neuvoston mies pitää häntä sylissään,
silittelee ja hoivaa, kunnes Anrabas tuntee unen saapuvan. Hän antaa
sille tilaa tulla ja painaa silmänsä kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti