Luku
10: Piirrä minut uudelleen
Anrabas ei saa vaimonsa kyyneliä
lakkaamaan. Se on Maria, joka istuu Victorian vierelle, istuu vain,
ei koske, ei silitä, ei tee mitään siitä, mitä Anrabas tekisi.
Anrabas havahtuu omaan kykenemättömyyteensä vasta, kun Victoria
hymyilee kyynelten loputtua ja katsoo Mariaa silmiin kuin näkisi
niiden takana jotakin, joka kuuluu vain heille. Anrabas tietää
näkyä katsellessaan, että ei koskaan voisi täysin ymmärtää
naisia. He kulkevat omassa puutarhassaan ja näkevät maailman eri
silmin kuin hän ikinä kykenisi.
Mutta Victoria ei enää itke. Maria
ei kysy, miksi Victoria itki. Maria vain istuu veljensä vaimon
vierellä ja odottaa, että tämä hymyilisi jälleen. Anrabas tajuaa
hävinneensä. Mitä hän on ikinä kuvitellutkaan Victoriasta,
hiipuu kuin kituva liekki. Victoria ei avaisi sydäntään hänelle.
Maria nyökkää Victorialle ja
kävelee ulos huoneesta. Anrabas tietää hänen menevän puutarhaan.
Hän menee sinne aina, kun hänen täytyy ajatella. Anrabas istuutuu
vaimoaan vastapäätä. Ei vierelle. Hän ei koe sitä oikeudekseen.
”Mitä Fridan kanssa tapahtui?
Tiedän, että hän osaa olla hivenen karkea.”
Victoria pudistaa päätään ja
hymyilee kuin päivänsäde. Se hän onkin. Auringon tytär.
Taivaasta tullut. Miten kukaan voi hymyillä niin aidosti itkettyään
kuin kaikki maan purot?
”Ei, ei se Fridasta johtunut”,
Victoria sanoo. ”Minä olen aivan kunnossa. Ei tarvitse huolehtia
siitä.”
Anrabas huomaa uskovansa naisen
sanoja. Jos joku muu sanoisi niin, hän ei nielisi sitä, mutta
Victorian valovoimaisuus iskee häntä suoraan kasvoille. Hän ei voi
sanoa mitään vastaan. Hän voi vain nyökätä ja vastata hymyyn
omallaan.
Anrabas hivuttautuu lattialle, painaa
kätensä Victorian syliin, tulee lähelle kuten aviomies. Victoria
tuijottaa hetken miestä ihme silmissään, hymyilee sitten ja vie
kätensä miehen omille. Anrabas painaa varoen päänsä Victorian
polville. Kallis vihreä kangas ei tuoksu miltään. Anrabas
hengittää vain Victoriaa.
”Olen pahoillani, että teidän
jälleennäkemisestänne tuli tällainen”, Anrabas huokaa. Hän ei
voi antaa Victorialle mitään siitä, mitä soveliaammat, häntä
rikkaammat ja paremmassa asemassa seisovat sulhasehdokkaat olisivat
voineet antaa.
”Ei. Minä olen onnellinen siitä,
että sain nähdä Fridan. Hän ja Julius olivat ystäviäni, kun
olin lapsi.”
Anrabas nostaa päänsä ja hymähtää
vaimolleen. Vasta sitten hän ymmärtää, että Victoria puhuu vain
itsestään. Vampyyrin vaaleat kulmat kaartuvat.
”Eikö veljesi ollut heidän
ystävänsä?”
Victorian ilmettä on vaikea tulkita.
Kun joku hohtaa luonnostaan niin paljon, sen taakse tuntuu olevan
lähes mahdoton kurkistaa.
”Oli hänkin”, Victoria sanoo
hiljempaa, ”mutta hänellä oli eri velvollisuudet kuin minulla.
Hän oli vanhempi ja miespuolinen, ei hän ehtinyt juosta kaduille
leikkimään niin kuin minä tein.”
Anrabasin suu loksahtaa auki. Hän
nousee sohvalle Victorian viereen, mutta ei enää muista pitää
etäisyyttä. Hän pitää yhä kättään Victorian omalla.
”Teitkö sinä sellaista? Juoksit
kaduilla?” Ihmetys Anrabasin äänessä heltyy silkaksi iloksi, kun
Victoria alkaa nauraa. Heleä, liplattava nauru. Naisen itsensä
näköinen.
”Tein hirvittävän paljon kaikkea,
joka ei sovi neuvostosuvun tyttärelle eikä kenellekään
korkea-arvoiselle”, Victoria nauraa, ”mutta sellainen minä olin.
Minä en tuntenut häpeää lainkaan. Kiipesin aidan yli tapaamaan
kaksosia.”
Anrabasin käsi puristaa Victorian
omaa. Sormukset merkitsevät heidät toisilleen, mutta nainen
Anrabasin edessä tuntuu kuuluvan täysin toiseen maailmaan.
Sellaiseen, jossa ei koskaan ollut sotaa. Sellaiseen, jota
suunnitelma vampirismin levittämisestä ei koskaan runnellut.
Puhtaaseen. Anrabas itkisi, jos osaisi itkeä toisen lähellä.
Menisikö Victoria vielä niin pitkälle, että opettaisi?
”Minä ystävystyin kaksosten kanssa
syvästi. Dorian tapasi heidät muutamaan kertaan. Osasimme olla
nelin, mutta kaikkein eniten minä muistan sellaisia hetkiä, joina
juoksimme joenpenkkaa kaksosten kanssa.” Victoria sipaisee vapaalla
kädellään kampauksestaan juosseen ruskean suortuvan korvansa
taakse. ”Niitä muistoja kannan lämmöllä sydämessäni. Ne
olivat lapsuuteni aurinko.”
Käsi päästää irti kädestä.
Anrabas kurottaa lähemmäs Victoriaa, tekee sen, jonka parhaiten
osaa. Sanat eivät kulje hänen kanssaan. Hän ei ole kuten Maria,
joka osaa vain olla ja viestittää kehollaan kaiken sen, mitä
toinen haluaa kuulla. Hän voi vain viedä kätensä Victorian
niskaan, tapailla naisen pehmeää ihoa. Anrabas kurottaa huulille,
painaa ne ensin hellästi Victorian omia vasten, sitten lujemmin,
haluavammin. Victoria on nyt hänen vaimonsa. Hänen aurinkonsa.
Lämmitä tämä kylmä ruumis eläväksi. Piirrä minut uudelleen
tähän maailmaan.
Kun Anrabas päästää irti, hän
näkee Victorian suurina tuikkivat silmät. Kuin nurmi kohtaisi
taivaan niiden kehässä. Ne eivät kuitenkaan tuiki ilosta. Eivät
Anrabasille. Victoria ei kykene täysin piilottamaan sitä. Nainen
näyttää kuin hukkuisi.
”Miksi sinä halusit vaimon,
Anrabas?”
Anrabas huokaisee syvään.
”Ole kiltti ja kutsu minua Anriksi.
Niin kaikki muutkin lähimpäni tekevät.”
Victoria pudistaa voimakkaasti
päätään. Päänpudistusta seuraava hymykään ei tunnu olevan
tarkoitettu täysin Anrabasille.
”Sinulla on kaunis nimi. Haluan
lausua sen kokonaan. Pidän siitä, miltä se maistuu suussani.”
Sydäntä vihloo. Kasvot täynnä
ihmettä. Suusta pääsee ulos vain sanoja, jotka lähtevät syvältä
Victorian sisältä. Anrabasia huimaa. Victorian läsnäolo satuttaa
häntä kohtaan, jota hän ei koskaan aiemmin tiennyt omakseen.
”Ehkä minä olen yksinäinen”,
Anrabas huokaisee, ”ehkä minä ja veljesi, herra Havers, olimme
vain kaksi miestä, jotka sopivat asioista yhdessä. Sinähän
tiedät, että se oli veljesi ehdotus. Se sopi minulle. Minä…”
Anrabas ei saa lausettaan loppuun. Ei
ole mitään sanottavaa.
”Kerro minulle hänestä.
Veljestäni. Dorian. Millainen hän oli?”
Ei. Älä kysy hänestä. Ole niin
kiltti. Koko Anrabasin keho huutaa. Hän ei halua puhua
Dorianista nyt, kun on tämän sisaren lähellä. Nyt, kun Victoria
on ensimmäistä kertaa tässä eikä pakene parvekkeelle
tuijottamaan puutarhaa. Anrabas ei tiedä, kuinka olla aviomies. Hän
ei tiedä edes, kuinka olla ihminen. Kaikesta on niin kauan.
Sellaista elämää ei ikinä suotu hänelle.
Anrabas pakottaa ajatuksensa
Dorianiin. Victoriaa ei saisi päästää valumaan sormien välistä
nyt. Dorian. Iloinen ja estoton, mutta täysin vastakkaisella
tavalla kuin sisarensa. Victoria on aurinko. Dorian ei ole mitään
niin suurta. Doriania on helpompi ymmärtää.
”Minä pidin sinun veljestäsi, kun
tapasimme ensimmäistä kertaa”, Anrabas saa sanotuksi. Typerys.
’Pidin hänestä’, mitä se muka kertoo?
”Etkö enää toisella kerralla?”
Jos Victoria ei nauraisi, Anrabasia kylmäisi. Hän ei tahdo puhua
vaimonsa veljestä. Ei mitenkään.
”Tietenkin. Sinun veljesi on estoton
ja pääsimme yhteisymmärryksiin monen asian suhteen. Pidin hänen
seurastaan. Olen iloinen, että voimme pysyä ystävinä
jatkossakin.”
Anrabas painaa vaimonsa poskelle
kevyen suukon. Kunpa se saisi Victorian ajattelemaan jotakin muuta.
Keskittymään tilanteeseen, olemaan hetken vain hänen.
”Sinun sisaresi on lempeä.”
Victoria ei enää katso Anrabasiin. Hän katsoo kauemmas. Anrabas
tietää, ettei vieläkään pääse sinne saakka, ei, vaikka kuinka
yrittäisi. Anrabas ei halua puhua Mariastakaan. Se on kuitenkin
parempi puheenaihe kuin Dorian.
”Niinkö? Minä en ole koskaan
ajatellut asiaa niin.”
Victoria vain hymähtää.
”Hänellä on ikuiset silmät.”
”Niin, me olemme…” Anrabas
nielaisee lopun. Kaikkein vähiten hän haluaa keskustella vuosista
heidän välillään. Ikuisuudesta, joka ei koskaan salli hänen
todella katsoa vaimoaan silmiin.
”En tarkoittanut sitä.”
Victoria nousee ylös. Anrabas jää
istumaan sohvalleen, hapuilemaan kosketusta, joka oli melkein siinä,
melkein todellinen.
”Kuule, Victoria.” Nainen pysähtyy
ovelle. ”Minä tahdon sinun tietävän, että voimme olla kuin
ikuisuutta ei olisi välillämme lainkaan. En halua sinun ajattelevan
kaikkia niitä vuosia, jotka olen ollut täällä. Tiedät, että on
vaikeaa olla kaltaiseni vaimo, mutta minä teen kaikkeni, että sinun
ei tarvitse koskaan hävetä sitä.”
Victorian kasvot ovat hetken täysin
ilmeettömät. Peili Anrabasille. Sitten Victoria hymyilee jälleen,
mutta ei enää kuten aurinko, vaan kuten joku, joka on jo antanut
anteeksi.
”Minä tahdon ajatella sitä. En
halua unohtaa, kuka olen ja minkä vuoksi. Älä sinäkään unohda.”
Vihreät helmat katoavat näkyvistä.
Victoria astelee pois huoneesta. Anrabas ei osaa jäädä paikalleen,
hän nousee ylös, hapuilee sittenkin takaisin lämpöön. Hän
seuraa Victoriaa yläkerran käytävään, jää tuijottamaan
portaiden päätyyn, kuinka Victoria astelee parvekkeelle ja luo
katseensa alas. Anrabasin rintaa vihloo. Victoria katsoo jälleen
puutarhaan. Kauas hänen silmiensä ulottumattomiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti