Valosta annettu: luku 4

Luku 4: Korvaamaton

Valo sirottuu ruusulasista kirkon käytävälle. Ei ketään missään. Rauhallinen aamu. Ragnar Strauss seisoo alttarilla. Hän on kääntänyt selkänsä tyhjille penkkiriveille, antanut niiden jäädä keräämään pölyä ylleen. Niitä ei käytettäisi enää koskaan. Petturin kirkko. Vampyyrin kirkko. Ragnar pitää katseensa ruusulasissa ja räpäyttää silmiään vasta, kun kuulee jonkun astuvan raskaasta ovesta sisään.

Nuori mies. Kapea lantio, leveät hartiat, takki kevyesti olalla kuin poika omistaisi koko maailman. Veikeät kasvot. Ragnaria hymyilyttää. Sen ikäiset kuvittelevat tietävänsä kaikesta kaiken ja hymyilevät itsevarmuudella, jollaista Ragnarin kaltainen ikuinen olento ei koskaan voisi enää saavuttaa. Mikä kuolee vuosissa, jää sinne.

Dorian Havers. Se on siis tehty. Sisar on annettu, häät pidetty. Hyvä. Ragnar huomaa hymyilevänsä, kun kävelee tervehtimään kirkkoonsa saapunutta nuorta miestä.

”Tervehdys, Ragnar”, Dorian sanoo ja antaa hymyn kuolla kasvoilleen.

Ragnar nyökkää Dorianille.

”Häät on siis pidetty.”

On Dorianin vuoro nyökätä. Mies käyttäytyy kuin jokainen sekunti kirkossa olisi vaikea hengittää.

”Sisareni on vihitty Anrabas Barretille”, Dorian huokaa syvään. ”Kaikki meni suunnitelmien mukaan. Vampyyrisisarukset käyttäytyivät odotetusti. Ei ylilyöntejä.”

”Heihin ei voi luottaa hetkeäkään”, Ragnar murahtaa. ”Entä sisaresi? Onko hän päässyt sisälle?”

Dorian siristää silmiään.

”Se tuskin tapahtuu hetkessä.”

”Sinun sisareltasi se käy, jos joltakin. Hän on avoin ja ennakkoluuloton nuorikko. Hän onnistuu varmasti pääsemään sisälle Barretien sisäiseen maailmaan. Toki on otettava huomioon se, että Barretit voivat yrittää hyötyä sisarestasi.”

Dorianin ilme ei värähdäkään. Nuoren miehen varmuus pistelee Ragnaria sisältäpäin. Miksi nuorukainen on niin tyyni? Hänen sisarensa on maan pelätyimpien olentojen luona. Pahuuden ytimessä. Mitä Dorian on tehnyt saavuttaakseen tyynen ulkokuorensa? Ragnar värähtää.

”Sinä olet perin luottavainen.”

Dorian hymähtää. Sietämätön nuori olento. Ragnar peittää inhonsa. Dorian on vain juuri isänsä neuvoston tuolin perinyt poika. Juuri tuollaisia ne kaikki aina ovat.

”Minä luotan siskooni enemmän kuin kehenkän muuhun.”

”Pojan vastaus.”

”Päätös naittaa sisareni ensimmäiselle vampyyrille ei suinkaan ollut minut, arvon herra Strauss. Muistanet sen. Siitä huolimatta minä luotan siihen, että Victoria saa tehtävänsä suoritettua ennen kuin mitään tapahtuu. Vampyyrit eivät ehdi tehdä mitään.”

Ragnar pudistelee päätään. Sata vuotta yhteistyötä ensimmäisten vampyyrien kanssa on karistanut turhat toiveet vampyyrien luotettavuudesta. Mutta mitä Dorian Havers siitä tietäisi.

”Anrabas on ensimmäinen vampyyri, melkoinen kieroilija, mutta kaikkein eniten minä varoisin sitä naista. Hänen sisartaan. Naisiin ei voi luottaa”, Ragnar sanoo hiljaa. Hän tiputtaa sanansa auktoriteettinsa läpi. Omana itsenään hän ei uskalla sanoa mitään, sillä muuten Dorian saattaisi kuulla liekin lailla palavan katkeruuden hänen sisimmässään. Sitä Dorianilla ei ole oikeutta nähdä.

Dorianin ilmeestä ei saa selvää. Nuori mies huokaisee syvään ja väläyttää hymyn Ragnarille.

”Neuvosto pitää tänään kokouksen aiheesta. Tahdotko, että pidämme kokouksen täällä?”

Sanojen taa kätkeytyy paljon. Nuorukainen yrittää varmasti olla hienotunteinen. Ragnar maistaa sapen kielellään. Tahdotko, että… Aivan kuin se olisi Ragnarin tahdosta kiinni. Kirottuja, merkityksettömiä sanoja. Tämän vuoksi Ragnar inhoaa kaikkia nuoria, jotka nousevat neuvostopaikalleen silmät kiiltäen. Mukasovinnaisia sanoja ja näennäisiä lupauksia. Sisimmässään he kaikki halveksuvat häntä. Ragnar on nähnyt tarpeeksi uskoakseen mitään muuta.

”Selvä, pidämme siis kokouksen täällä”, Dorian sanoo hymyillen ja koskettaa Ragnaria olalle. Kuin ystävä. Kuin veli. Ragnar vastustaa halua kavahtaa näyttävän kauas. Dorianin kosketus säälii häntä. Ei sääliä. Kaikkea muuta, mutta ei sääliä.

”Palatkaamme asiaan, hmm, sanotaanko viiden maissa”, Dorian ilmoittaa ja heilauttaa kättään. Sitten mies on jo poissa. Miten huolettomia sanoja. Suunnittelemattomia. Kuka tahansa Ragnarin ympärillä voi tehdä niin. Mennä ja tulla miten tahtoo. Vain hän on täällä. Kirkkonsa vankina. Kärsimässä samaa rangaistusta kuin vampyyrit, jotka on itse tuominnut.

*

Kun ihmisiä astelee paikalle, Ragnarin ensimmäinen ajatus on, että kirkon ei tarvitse olla enää yksin. Vanha rakennus on seissyt kauan paikallaan seuranaan ainoastaan hänen huokauksensa ja laahaavat askeleensa. Nyt kirkolla on taas seuraa. Jumalan voi tuntea lähempänä, kun muut ovat tulleet lämmittämään kylmiä seiniä läsnäolollaan.

Neuvoston jäsenystössä ei ole enää ensimmäistäkään alkuperäistä jäsentä. Lapsia ja lapsenlapsia. Nuoria, jotka ovat nousseet perimään isiensä paikan hallinnossa. Ragnar Strauss ei ole sellainen mies. Hän on nähnyt kaikki ajat tuhon jälkeen, hän on nähnyt, kuinka elämä kituu lasikuvun alla ja yrittää saada happea. Hän on nähnyt, kuinka lasikupu irrotetaan ja pelko pääsee valloilleen. Ihmisistä tulee eläimiä. Veri virtaa, mutta kenessä ja miten.

Silti Ragnar tuntee neuvoston. Jokainen tulee sisään eri ovesta hieman eri aikaan, jotta ulkopuoliset eivät osaa epäillä kokousta. Ragnaria hymyilyttää. Hän on näytellyt rooliaan niin pitkään, että siitä on tullut toinen iho. Kansan pelastaja Ragnar, joka olikin itse vampyyri. Sankari, joka haukkasi liian ison palan. Kunpa kansa tietäisi. Mutta kansa ei tiedä eikä saa koskaan tietää. Sen uhrauksen Ragnar on antanut.

Kymmenen neuvoston miestä ja entinen kirkollinen johtaja hylätyssä kirkossaan. Jumala varmasti nauraa Ragnarille. Millaiseksi sirkukseksi hän onkaan antanut kaiken käydä. Ragnar antaa ajatuksen hiipua taustalle ja istuutuu penkeille siinä missä muutkin. Tilanteen räikeyttä on turha jäädä murehtimaan, kun on jo kerran antanut ihmisyytensä pois.

”Victoria Havers on nainut ensimmäisen vampyyrin tämän omassa kodissa”, epämuodollisen kokouksen aloittaa mies, jonka Ragnar tietää nykyisen kokoonpanon vanhimmaksi. Ragnar muistaa vielä puhujan isän. Pojasta on tullut kovin isänsä näköinen vanhetessaan. Vain Ragnaria vuodet eivät juokse samalla tavalla kiinni.

”Herra Havers voinee antaa meille tarkemman kuvauksen sisarensa tilasta.”

Ragnar näkee, kuinka Dorian suoristaa selkänsä, yrittää olla näille miehille kaikkea sitä, mitä hänen isänsä oli. Isänsä ja isoisänsä. Ohi juosseet vuodet. Dorian nousee seisomaan. Nuoren miehen pehmeä ääni kaikuu kirkon kolkoissa seinissä.

”Minun sisareni on nyt Barretien luona”, Dorian aloittaa. ”Hän tietää tehtävänsä. Victoria ei tee ylilyöntejä. Hän sopeutuu arkielämään vampyyrien kanssa ja raportoi meille oitis, jos Anrabas Barretin liikehdinnässä ilmenee jotakin uutta. Jos sisareni saa tietoonsa, kuinka herra Barret pääsee ulos talostaan, hän raportoi sen neuvostolle.”

Ragnar rykäisee kurkkuaan.

”Olethan valaissut sisartasi riittävästi erilaisista riskeistä? Barretit eivät ole ihmisiä. He voivat olla vankeja omassa kodissaan, mutta eivät keinottomia. Turha vapaamielisyys ei ole heidän seurassaan suotavaa.”

Dorianin silmät siristyvät. Neuvoston miehissä on havaittavissa hienoista kireyttä. Ragnar tuntee itsensä jälleen ulkopuoliseksi, vaikka he ovat hänen kirkossaan. Hiljaisuus kaikuu suurissa seinissä. Jopa kirkko irvailee Ragnarille, joka on tietoisesti jättänyt itsensä kaikesta paitsi.

”Jos arvon herra Strauss muistaisi nyt, että Victoria Haversin soluttaminen oli teidän oma ideanne”, neuvoston vanhin sanoo. Äänessä särähtää. Ragnar tietää, mitä sen takana on. ”Juuri nyt me voimme vain odottaa. Neiti Havers on tehty tietoiseksi jokaisesta riskistä. Neuvosto kykenee toimimaan myös itsenäisesti.”

Aikuisen lapsen sanoja. Uhmaa, jonka Ragnar tunnistaisi missä vain. Lapsellinen uhma, jonka perimmäinen sana on, että neuvosto on kenties Ragnarille velkaa kaikessa, mutta kykenisi irrottautumaan hänen otteestaan koska tahansa. Niinhän he kuvittelevat. Jos pikkupoikien joukkion päästäisi leikkimään yksin maailman valtiaita, ei kestäisi kauaakaan, että he palaisivat jälleen itkien isä Ragnarin luo. Ragnar on jo tottunut siihen. Entinen kirkkoherra ei pienestä hätkähdä. Hänen kirkkonsa ovet ovat aina neuvoston lapsukaisille avoimet kulkea.

Neuvosto käy vielä hetken tyhjänpäiväistä keskustelua neiti Haversin soluttautumisesta. Sitten he lisäävät panoksia ja siirtyvät puhumaan siitä, mistä kaikessa on oikeasti kyse. Verestä. Vampyyreista. Ja kaikesta sen takana. Kaikesta siitä, joista nuorimmat ovat voineet vain kuulla.

Ragnar tyytyy kuuntelemaan. Hänellä ei ole mitään sanottavaa. Sadassa vuodessa hän on neuvostolle eri välivaiheineen sanansa sanonut. Jokaiselle uudelle hän on selittänyt kaiken alusta asti tietämättä, kehen voi luottaa ja kehen ei. Mutta ei Ragnar sellaista pelkää. Hänellä on keinonsa toimia petoksen hetkelläkin. Yli sata vuotta rattaistoa pyörittäneenä ei ylläty enää mistään.

Puolessa välissä keskustelua Ragnar huomaa, että nuori Dorian Havers, neuvoston uusin puhjennut kukka, ei enää ole täällä. Miehen katse on kauempana, ruusulasissa, siitä siintävissä valonsäteissä. Kenties miehen ajatukset ovat sisaressaan, jonka hän on itse antanut tehtävälle. Ragnar ei voi syyttää nuorta miestä. Heistä kaikki ovat tehneet uhrauksia maailman eteen. Silti Ragnar tietää, että hänen ylitseen kukaan ei menisi. Hän on tehnyt itsestään maailmalle korvaamattoman. Sen taakka on joskus niin sietämättömän suuri kantaa, että edes kirkon korkeat seinät ja tilan väistämätön pyhyys eivät kannattele sitä hänen puolestaan.