Luku
17: Vastaus huutoon
Neuvoston vanhin mies ei liikuttele
sulkakynää sormiensa välissä, vaan antaa sen levätä paperin
päällä. Siitä Ragnar tietää kokouksen sävyn olevan vakava.
Kaikki neuvoston jäseneet ovat ennättäneet paikalle istumaan
kirkon asuttavaksi tehdyn kerroksen pitkän pöydän ääreen. Ragnar
on valmistellut kaiken. Hänen ikuisessa vankilassaan täytyy olla
paikka, jonne naapuruston lapset saavat tulla leikkimään.
Kokous on alkamassa, tällä kertaa
Ragnar on otettu leikkiin mukaan tosissaan. Hänellä on kunnollinen
paikka pöydän toisessa päässä. Ragnar ei risti käsiään
pöydälle kuten nuorimmaiset tekevät, hän odottaa selkä suorassa
ensisäveliä soitettavaksi.
Neuvoston vanhin lyö kätensä
pöytään kokousen alun merkiksi.
”Neuvoston kokous kuudentenatoista
elokuuta on alkanut”, mies sanoo hiljentäen korkeassa huoneessa
kaikuvan puheensorinan. ”Menkäämme suoraan asiaan. Kaduilla on
alettu levottomiksi.”
Ragnar kallistaa päätään.
”Levottomiksi? Tarkoittaako tämä
jotakin muuta kuin noussutta vampyyripaniikkia?”
Neuvoston miehet katsovat toisiaan.
Vuorotellen. Yksi kerrallaan. Otetaanko Ragnar sittenkään mukaan
leikkiin vai ei?
”On syytä epäillä, että kansa on
alkanut radikalisoitumaan”, sanoo Dorian Havers, joka istuu aivan
lähellä Ragnaria. Ragnar tuijottaa sisarensa vampyyrille antanutta
miestä ja yrittää ymmärtää totuutta tämän päästämien
äänteiden takana.
”Radikalisoitumaan? Kuten… ennen?”
Sanat ovat pelkkä kuiskaus. Ne jäävät kiertämään kehää
Ragnarin ympärille. Kansa ei voi radikalisoitua. Ei nyt. Ei
uudelleen. Ei kaiken sen jälkeen, mitä Ragnar on tehnyt estääkseen
sen.
”Vampyyrien pelko on vaikuttanut
voimakkaasti koko kansaan, ei pelkästään paperittomiin ja
nimettömiin.”
”Entä työväki?”
”On oletettavissa, että juuri
työväkeen vampyyriuden uusi aalto on vaikuttanut eniten. Työväki
voi ottaa ohjeet omiin käsiinsä sillä välin, kun yläluokka
pyörii pelossaan.”
Ragnar nousee ylös ennen kuin
itsekään huomaa. Hänen kätensä ovat puristuneet voimakkaasti
nyrkkiin. Vasemmalla istuva Dorian tuijottaa häntä pitkään kuin
ei ymmärtäisi lainkaan, mikä häntä kiihdyttää. Dorian ei voi
tietää, että Ragnar ajattelee kahta mustahiuksista nuorta
ystäväänsä, heitä, jotka olisivat voineet kertoa, mutta jättivät
tietoisesti asian pimentoon.
”Maailma on siis luisumassa takaisin
yli sadan vuoden takaiseen pisteeseen, vaikka vampyyrien kauhujen
piti pyyhkiä sodan syyt mennessään?”
Kukaan neuvoston miehistä ei sano
mitään. Hetken Ragnarista tuntuu, että hän on lapsi, joka seisoo
keskellä katua ja miettii, miksi muut pojat eivät hymyile hänelle.
”Herra Strauss…”
Ragnaria kuvottaa. Sappinesteet
maistuvat suussa. Nämä ihmiset pitävät häntä pilkkanaan. Eivät
ota häntä tosissaan, vaikka ovat hyväksyneet hänet mukaan
kokoukseen.
”Hyvä herra Strauss, toivon, että
te muistatte yli sadan vuoden takaisen neuvoston tehneen äärimmäisen
epätoivoisia päätöksiä. Sodan tilanne olisi kaatunut kaikkien
niskaan. Se, että te kykenitte avustamaan tuomalla vampyyrit mukaan
kuvioon, oli ketterää ajattelua, mutta aika on muuttunut.”
Miten kaunis tapa sanoa, että kukaan
ei aio enää kuunnella Ragnaria.
”Vampyyrien kanssa toimiminen on
tuottanut tulosta, mutta meidän todelinen ongelmamme on aivan
toinen. Te tiedätte sen kyllä.”
”Puhutaan nyt taivaan tähden
asioista niiden nimillä”, yksi neuvoston miehistä ärähtää.
”Luokkasodastahan siinä oli kyse! Helvetti sentään! Köyhät
vastaan rikkaat. Ei mitään sen erikoisempaa. Ja te päätitte saada
molemmat inhoamaan vampyyreita enemmän kuin toisiaan.”
Yksinkertaistettuna asia meni
täsmälleen niin. Osattomat eivät saaneet apua vuotaviin
kauloihinsa ja kasvaviin kulmahampaisiinsa. He jäivät vampyyreiksi
tai kuivuivat. Osalle aatelistosta ja työväestä kävi samoin.
Pelko kalvoi aukon koko maahan. Sen jälkiä korjataan edelleen.
Mutta että radikalisoituminen? Kaiken tämän jälkeen? Ragnar
kuvitteli kauhun olleen niin syvällä, niin mustaa, että osattomat
eivät enää koskaan nousisi.
”Te ja silloinen neuvosto pelasitte
tilanteen yläluokkien eduksi”, Dorian Havers huomauttaa.
Ragnarin suu loksahtaa tahtomattaan
auki.
”Tekö olette sitä mieltä, että
meidän tulisi pelata osattomien pussiin ja höllentää
valta-asemaamme vain, että likaisilla ja nimettömillä olisi
siedettävät elinolot?” Ragnar kysyy yrittäen tavoittaa
katsellaan jokaisen.
Hiljaisuus puhuu puolestaan. Kukaan ei
vastaa.
Hetken Ragnar vain tuijottaa eteensä.
Hiljaisuus hakkaa vasten korvia. Sitten hän alkaa nauraa. Nauru on
katkonaista ja ilotonta, pelkästään järkyttynyttä. Se kiertelee
korkeita seiniä vain niin kauan, että Ragnar ymmärtää
hiljaisuuden tulleen pysyäkseen.
”Ongelma on rakenteellinen”,
Dorian jatkaa. ”Te teitte yli sata vuotta sitten hätäisen
päätöksen ja pelastitte sen, mitä voitte.”
”Tämä maailma ei olisi nyt
pystyssä, jos en olisi tehnyt silloisia päätöksiäni!”
”En ole väittämässä vastaan,
herra Strauss. Sanon vain, että ongelma on syvemmällä rakenteissa.
Meidän täytyy lähteä purkamaan niitä. Emme voi muuta kuin
kuunnella niitä, joita tämä koskee. Jos emme tee asialle mitään,
osattomat ja työväki radikalisoituvat ja käsillä on jälleen
sisällissota.”
Ragnarin silmät seisovat päässä.
Hän istuutuu jälleen alas havaitessaan jokaisen tuijottavan häntä
kuin pahaista vampyyria, joka ei kykene enää tekemään kattavia
päätöksiä.
”Entä käsiin levinnyt
vampyyriongelma? Eikö se ole enää varteenotettava?” Ragnar
kääntää katseensa suoraan Dorianiin. ”Sinä annoit oman siskosi
vampyyrin vaimoksi vain, jotta tilanne saataisiin ruotuun! Ja nytkö
sinustakin köyhät ovat suurempi ongelma kuin vertanne kaduilla
juovat pedot?”
Dorian vain räpyttelee
kauriinsilmiään. Sietämätön olento. Sietämättömiä kaikki.
Nuoria ja kokemattomia, mitä he elämästä tietäisivät? Ragnaria
kuvottaa. Hän olisi ottanut ohjat omiin käsiinsä, jos ei olisi
kirkkonsa vanki. Jumala minua auttakoon.
”Vampyyrit ovat edelleen
varteenotettava ongelma”, neuvoston vanhin vastaa. ”Me aiomme yhä
etsiä syyllistä vampirismin uuteen aaltoon. Se on saatava kuriin,
sillä vampyyrien piti olla vain väliaikainen uhka, jonka jälkeen
elämä tasoittuu. Ensimmäiset vampyyrit eivät voi millään ryhtyä
sooloilemaan nyt.”
Ragnar nyökkää. Ensimmäiset
järkevät sanat koko kokouksen aikana.
”Mutta koska vampyyrien kasvava
määrä lietsoo paniikkia ja herättää kansassa radialisoituneita
ajatuksia, meidän on kehitettävä toisenlainenkin lähestymistapa.
Sen sijaan, että pyrkisimme jälleen vaimentamaan huudon, aiomme
keksiä keinon vastata siihen.”
”Siispä sisareni saa pysyä herra
Barretin vaimona ja raportoida meille, jos saa selville, mitä
vampyyrien puolella oikein tapahtuu”, Dorian jatkaa. ”Meillä on
silti myös toinen, paljon suurempi ja syvempi taistelu
käytävänämme.”
”On oletettava, että
heikkoverisiksi vampyyreiksi muuttuneiden kansalaisten joukossa on
myös yläluokkaisia ihmisiä”, jatkaa keskellä istuva, aiemmin
ärähtänyt mies. ”Nämä yläluokkaiset ovat alkaneet toimia.
Vampyyriksi muututtuaan he ovat ymmärtäneet huonompiosaisten asemaa
ja ryhtyneet toimimaan. Liikehdintä on havaittavissa jo nyt. Ketään
ei ole vielä saatu kiinni itse teosta, mutta on oletettavissa, että
kansan keskuudessa elää jonkinlainen liittouma.”
Liittouma? Kansan keskuudessa? Miksi
Ragnar ei ole kuullut siitä mitään, vaikka toimii yhteistyössä
Juliuksen ja Fridan kanssa? Ragnar vetää syvään henkeä ja sulkee
väsyneet silmänsä hetkeksi. Luomien takana pyörii vain
yhdenlaisia kuvia. Niitä hän ei halua nähdä, ei juuri nyt, ei
täällä.
”Joten vuosikymmenten selkeiden
linjauksien jälkeen me alamme lipsua ja suudella köyhien varpaita”,
Ragnar sanoo pehmeästi. ”Ymmärrän. Onhan neuvoston aiemmista
vampyyreita koskevista isoista päätöksistä kulunut jo yli sata
vuotta.”
”Me emme tahdo loukata teitä, herra
Strauss, mutta –”
”Mutta teitä ei kiinnosta
helvettiäkään, mitä minä olen tämän maailman eteen tehnyt!”
Ragnar jylisee. ”Ymmärrän sen! Enhän minä ole kuin antanut oman
elämäni valua hukkaan sen vuoksi, että kansalla olisi joku, jota
vihata. Mutta hyvä on. Ymmärrän nyt, millaisia miehiä te olette.”
”Te teitte päätöksen itse, herra
Strauss. Te halusitte itse tulla vampyyriksi ja uhrata maineenne,
jotta kansa saisi syntipukin.”
”Koska kansa tarvitsi silloin
syntipukkia kipeämmin kuin mitään muuta.”
”Entä nyt? Entä, jos ihmiset ovat
väsyneitä vihaamaan, ja haluavat jotakin aivan muuta?”
Ragnar heilauttaa rannettaan.
Neuvoston miehet tietävät, mitä hän sillä tarkoittaa. Ulos
täältä. Joka ikinen. Ragnar ei aio katsella leikeissään
kompastelevia pikkupoikia enää hetkeäkään pitempään.
”Rauhaa ja rakkautta, niin
tietenkin”, Ragnar naurahtaa. ”Poistukaa ja palatkaa luokseni
sitten, kun teillä on minulle jotakin todellista kerrottavaa.”
Miehet luikkivat tiehensä häntä
koipiensa välissä. Entisessä pyhässä tilassa kukaan ei uskalla
käydä Ragnarin kurkkuun kiinni. Viimeisenä pöydästä poistuu
Dorian Havers, joka jää tuijottamaan Ragnaria kuin hänellä olisi
miehelle vielä sanottavaa. Lopulta Doriankin kävelee pois
hiljaisuus harteillaan.
Ragnar jää yksin. Hän puristaa
kätensä nyrkkiin ja pakottaa huudon sisälleen. Hän ei tahdo
täyttää kirkkoaan sillä, herättää vanhoja pyhiä rauhastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti