Valosta annettu: luku 40

Luku 40: Pois annettu

Kun Victoria näkee Marian katseen valkeana aamuna, hän tietää lopun koputtaneen heidän ovelleen. Maria on avannut oven ja sallinut lopun astella sisään tietäen, mitä se tarkoittaa. Victoria näkee yön painaumat Marian poskilla, kuulaanvalkeat olkapäät alemmas valuvan yöasun alla. Victoria ei kumarru painamaan suudelmaa Marian olalle, koska sillä hetkellä Maria ei ole hänelle todellinen. Maria on jotakin todellisuutta suurempaa. Nainen näkee kaiken.

”Se kutsuu minua.” Lausutut kolme sanaa saavat Victorian olon kevyeksi. Vaikka tämä on kaiken loppu, Victoria tietää voivansa luottaa Mariaan.

”Sitten sinun on mentävä.”

”Minä tiedän, missä se on. Minä tiedän, mitä minun on tehtävä.”

Maria nousee ylös vuoteesta, jossa Victoria on nukkunut siihen saakka aviomiehensä kanssa. Nyt hän herää valkoisista lakanoista Marian turvaan kietoutuneena. Maria pukee ylleen, Victoria painaa muistiin jokaisen notkelman, jokaisen tarinan, jonka keho kertoo. Hän ei tiedä, milloin näkee Marian seuraavan kerran, kun jälleen kohtaa tämän.

Victoria pukeutuu itsekin ja saattaa Marian ylös. Maailma palaa. Sillä ei tunnu olevan merkitystä. Victoria tietää, ettei voisi jäädä paikalleen, kun hänen veljensä ja kuolleena pidetty aviomiehensä ovat jossakin. Ja Frida veljineen. Victoria pitäisi kaikista huolta. Mutta ensin hän päästäisi pois naisen, jota rakastaa enemmän kuin talvista kuuta taivaalla.

Naiset seisovat talvipuutarhassa sormet lomittuneina. He katsovat toisiaan silmiin. Sanoja ei tarvita. Valo kummankin sisällä on jo kertonut, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun Maria kuljettaa kätensä ja silittää Victorian punertavia poskia, Victoria sulkee hetkeksi silmänsä ja kuuntelee, mitä Marian sisimmällä on hänelle kerrottavana. Kun hän avaa silmänsä, Maria suutelee häntä hiljaa.

”Minä en koskaan kuvitellut, että sinä löytäisit tiesi elämääni”, Maria sanoo katsoen Victoriaa suoraan silmiin. Victoria näkee kaiken sinisten silmien takana. ”Luulin jo kylmettäneeni sydämeni maailmalta. Ja nyt minä jätän sinut taakseni.”

Victoria huomaa vapisevansa, mutta ei kylmästä.

”Mitä tapahtuu, kun sinä menet valon luo?”

Marian ilme kertoo kaiken.

”Kuoletko sinä?”

Maria tarttuu Victorian käsiin ja vie ne sydämelleen.

”Minä en tiedä. En tiedä.”

”Pelkäätkö sinä?”

Marian silmissä lepää vastaus. Nainen on odottanut kaikki nämä vuodet. Ensimmäinen vampyyri on valmis luopumaan kaikesta.

”Sinulla on silmiesi takana kokonaisia todellisuuksia, satoja seikkailuja käytäväksi”, Maria sanoo ja silittää Victorian poskea. ”Jos minä en tule koskaan takaisin, minä toivon, että sinä elät lopun elämäsi nuoren sydämesi palolla.”

”Minä aion odottaa sinua täällä. Puutarhassa.”

”Victoria, kauneimpani, rakkaimpani… Minä en tiedä, tulenko takaisin. En tiedä, mitä tapahtuu, kun vampyyriutta ei enää ole. Tiedän vain, että olen kantanut tehtäväni loppuun. Maailma ei tarvitse enää vampyyreita. Lahjani on lopussaan. Voin antaa sen vihdoin pois.”

”Entä, jos sinä kuolet?”

Victoria ymmärtää jo. Hetki, jossa he seisovat pidellen toisistaan lumisen maiseman valossa, maailman palaessa taustalla, on heidän valintojensa ja virheittensä summa. Lomittuneiden hetkien kaunis kudelma. Maria ei pelkää kuolemaa, koska hän on saanut katsoa Victoriaa silmiin vielä kerran.

”Kiitos kaikesta, Victoria”, Maria sanoo painaen hennon suudelman Victorian otsalle kuten silloin, ei niin kauan sitten, kun Victoria tiesi, mitä hän tunsi Mariaa kohtaan. ”Kiitos, että olen saanut rakastaa sinua.”

Ei hyvästejä. Mikään ei koskaan lopu. Lopun jälkeen tulee uusia loppuja, uusia alkuja. Kaikki elää yhdessä kiertokulussa, Victoria on aina tiennyt sen. Kun hän päästää irti Mariasta, hän tietää, että itkettävää ei olisi. Hän vain tietää sen.

Maria ei roihahda tuleen kävellessään portista ulos. Vain hetken epäröinti, josta Victoria saa kiinni, koska osaa katsoa. Sitten Maria kävelee ulos ensimmäistä kertaa sataan vuoteen. Taivas sallii Marian mennä. Victoria katsoo rakastamansa naisen kaikkoavaa selkää. On tullut aika. Kaikki on vihdoin täytetty. Odottavan osa on lopussaan ja se täyttää Victorian sydämen valolla.

*

Ragnar näkee Marian jo kaukaa. Vapina alkaa jaloista eikä lopu missään. Paholainen on päässyt vapaaksi vankilastaan, jonka piti olla ikuinen. Ainutkaan rukous ei kestänyt ikuisuutta. Heidän välillään piti olla eletty elämä ja loputtomat vuodet. Nyt Maria on saapunut hänen luokseen ja hän tietää, että se tarkoittaa vain yhtä asiaa. Kun loppu saapuu hänen ovelleen, sillä on nuoret ja kauniit naiskasvot.

Maria pääsee kulkemaan huutavien ja kapinoivien ihmisten ohi vaivatta. Kukaan ei heitä Mariaa millään, on kuin häntä suojaisi syvä voima, johon Ragnarilla ei ole yhteyttä. Kun Maria on kirkossa, Ragnar tuntee vapinan kehossaan voimistuvan. Hänen edellinen yhteytensä naiseen lepää hänen piilopaikassaan, siellä, minne hän kirjeet jätti. Hänen sydämensä haluaisi yhä kurottaa syyllisyydestään ja syyttää Mariaa kaikesta. Ilman Mariaa Edelaine ei olisi kuollut. Ilman Mariaa tämä maailma ei olisi tällainen.

Ei. Ragnar pudistaa kauhulleen päätään ja kävelee alas, laskeutuu portaat ajatellen, että se on kenties viimeinen kerta, kun hän tekee niin. Hän ei tiedä, mitä seuraa, kun hän kohtaa Marian. Se, että rukoukset ovat pettäneet, että mikään raja ei enää pitele hirviötä häkissään, tekee kaikesta mahdollista.

Mutta Maria ei katsokaan Ragnariin. Maria katsoo miehen ohitse, suoraan alttarille, jonka kuvassa kädet kohottavat kohti valoa. Marian kasvoilla on selittämätön ilme, aivan kuin yksityinen hymy, jota ei ole tarkoitettu kenenkään nähtäväksi.

”Maria.”

”Ragnar.”

”Siitä on kauan.”

”Sata vuotta meidän välillämme on kuin perhosen siivenisku.”

”Sinä et ole muuttunut.”

”Et sinä sitä päältä näkisi.”

Nainen, jonka kanssa Ragnar alkoi yhteistyöhön. Nainen, joka aisti hänen aikeensa ja käytti Edelainea häntä vastaan. Maria, ensimmäinen olento, jonka Ragnar olisi halunnut vierelleen, elämänkumppanikseen, joksikin, jota rakastaa. Nyt he ovat liian kaukana toisistaan. Vihdoin Ragnar ymmärtää, etteivät he koskaan todella kohdanneet. Heidän ytimensä eivät ole nähneet toisiaan, ymmärryksen rihmat eivät sitoutuneet yhteen. Ragnar ei astu lähemmäs. Etäisyyttä ei voi enää korjata.

”Oletko tullut hyvästelemään?”

Maria pudistaa päätään. Mustat hiukset keinahtelevat kuin pilkaten pyhää tilaa. Siveettömästi auki. Ragnar ei saata sanoa mitään.

”En sillä tavalla kuin sinä ymmärrät hyvästit.”

”Me kaksi olemme tuskin koskaan puhuneet samaa kieltä.”

”Kaikki on ohi.” Maria ristii kätensä. ”Ja silti vasta alussa.”

Ei, Ragnar ei ole koskaan voinut ymmärtää Mariaa. On kuin naisen sanat lähtisivät jostain muualta kuin naisesta itsestään. Jostakin paljon syvemmältä. Maria on heistä kahdesta se, jonka on kuulunut elää tämä ikuisuus läpi. Marian sydän on ikivanha.

Marian kädet kohoavat kohti alttaria, kohti sitä sivuavia ikkunoita. Maria ei vieläkään katso suoraan Ragnariin. Nainen on jossain muualla, jonkin muun kanssa.

”Maria?”

”Minä ymmärrän vihdoin.”

Maria ei puhu hänelle. Ragnar näkee sen heti.

”Vihdoin, voi, vihdoin sinä olet siinä. Me näemme toisemme.”

Ragnar kääntyy, katsoo taakseen, mutta alttari on tyhjä, talvi ja huutavat ihmiset ikkunoiden takana muuttumattomat.

”Minä annan sen takaisin. Minä olen tehnyt kaikkeni. Vampyyrien taru on lopussaan.”

”Sinä…”

”Minä olen ensimmäinen vampyyri. Olen aina ollut.”

Totuus iskeytyy vasten kasvoja. Ragnar katsoo kauhun lamauttamana, kuinka Maria kulkee hänen ohitseen, kurottaa käsiään kohti alttaria. Mitä nainen näkeekin, ei mahdu Ragnarin maailmaan. Ragnar vie kätensä kaulallaan roikkuvalle ristille, mutta hän ei usko sen voivan auttaa. Tällä tavalla maailmat loppuvat. Mitä Ragnar uskookin, on tehty tyhjäksi. Maria näkee, hän ei. Maria on valehdellut koko maailmalle, ja nyt hän aikoo vapauttaa sen.

”Maria, odota.” Pelko kuultaa äänestä. ”Mitä nyt tapahtuu?”

”Se on ohi”, Maria sanoo merkillinen valo kasvoiltaan hehkuen. ”Tämän jälkeen vampyyreita ei enää ole.”

”Mutta minä… me… Entä he? Entä kaikki tämä?” Ragnarin katse harhailee ikkunoihin. Ulos. Oikeuksiaan vaativiin olentoihin, ihmisiin ja vampyyreihin. ”Mitä se auttaa? Vaikka vampyyreita ei enää olisikaan, ongelmat ovat yhä täällä.”

Maria hymyilee.

”Vihdoin sinäkin myönnät sen, Ragnar. Tämä on sekä loppu että alku. Niin se menee. Niin sen on mentävä. Valo on tullut vastaan. Olen täyttänyt tehtäväni, valosta annetun. Me olemme vapaat siitä, joka painoi maailmaa. Tehtävää riittää silti yhä. Autathan, tulethan kanssani?”

Maria ojentaa kättään. Nainen, joka vietteli Ragnarin vaimon tehdäkseen tästä apurinsa häntä vastaan. Niinkö mustavalkoista se oli? Niinkö pimeänä olentona hän on Marian nähnyt kaikki nämä vuodet? Nyt sama kirkassilmäinen nainen ojentaa hänelle kättään. Ragnar haluaisi tarttua siihen. Hän haluaisi vielä yhden mahdollisuuden. Silti hän pudistaa päätään.

”Sellainen maailma, jossa osattomat huutavat oikeuksistaan, jossa sota voi syttyä, vaikka minun kaltaiseni ihmiset tekevät kaikkensa… Se ei ole minua varten. Se on sellaisille kuin sinä ja kaikki neuvoston nuorisydämiset herrat.”

Marian hymy on pelkästään surumielinen.

”Sinä voit vielä muuttaa mielesi. Kaikki voivat.”

Ragnar pudistaa uudelleen päätään. Kunpa hän voisikin. Kunpa hänen paikkansa olisi jossakin muualla kuin katkeruuden sumentamissa vuosissa.

”Kuolenko minä, kun sinä annat sen pois? Jättääkö se minut hengettömäksi?”

”Pelottaisiko sinua, jos jättäisi?”

”Minä… Minä en…”

”Minäkään en tiedä. Mutta yhden minä tiedän.”

”Kerro minulle, sillä minun sydämeni on liian raskas kysyäkseen.”

”Kaikki tapahtuu syystä. Kaiken on tarkoitus tapahtua. Maailma on meidän puolellamme, kävi miten kävi. Sen minä tiedän todeksi.”

Maria kääntyy takaisin kohti alttaria. Hän ojentaa kätensä, kohottaa kasvonsa ja silloin taivas halkeaa. Kuuluu ääni, jonka kaltaista Ragnar ei ole koskaan kuullut. Valoa tulvii sisään, se tulee jokaisesta halkeamasta, valtaa kaiken. Se on suunnaton. Se on suuri. Siinä on kaikki, mitä on koskaan ollut, mitä on koskaan tuleva. Ragnar ei erota ääriään, ei Mariaa, ei mitään. Valo täyttää tilan.

Sitten ei mitään. Sitten hiljaisuus, sisällä ja ulkona. Ragnar huomaa vapisevansa polvillaan maassa, yhä elävänä, yhä hengittävänä. Ihmisenä jälleen. Ragnar vie kädet kasvoilleen ja havaitsee kyynelten vuolaat virrat poskilla. Maria seisoo yhä alttarilla. Naisen kasvot ovat täynnä tunnetta, jota Ragnar ei enää koskaan tämän jälkeen tavoittaisi. Mariankin poskille valuu kyyneliä.

Kaikki on siinä. Pois annettu.