Luku
30: Talvi tietää
Anrabas löytää sisarensa
talvipuutarhasta. Lumi putoilee kevyenä ja tasaisena Marian mustille
suortuville. Joka kerta, kun Anrabas näkee sisarensa talven
ympäröimänä, hänen rintaansa raastaa. Maria kuuluu talvelle. Hän
on yhtä sen kanssa. Hengitys höyryää ilmassa, nenänpää
punertuu. Pehmeä turkiskauluksinen takki pitää naisen lämpimänä,
mutta Anrabas tietää, että Maria riisuisi itsensä vaikka täysin
alastomaksi, jos talvi sitä häneltä pyytäisi.
Enää kauan Anrabas ei kävelisi
kartanonsa pihalla sisarensa kanssa. Pian hän olisi mullan alla,
melkein. Vankeuksia on monenlaisia. Anrabasin elämä on vankeudesta
toiseen lipumista. Hän on ottanut itselleen mieluisia kahleita. Moni
alamaailmassa jäisi kaipaamaan ja tarvitsemaan häntä. Wilhelm
tietäisi kyllä, mistä tässä on kyse. Ei hätää. Frida ja
Julius kertoisivat hänelle. Anrabas tietää, ettei hänen tarvitse
huolehtia siitä puolesta elämäänsä juuri nyt. Hän astelee
sisarensa luo, painaa kätensä tämän olalle.
”Kaikki lähestyy loppuaan”, Maria
sanoo kurottaen paljaita sormiaan kohti satavia lumikiteitä. ”Talvi
on kertonut sen minulle.”
”Sinä puhut aina niin kryptisesti,
sisko rakas.”
Hymy Marian kasvoilla on vähintään
yhtä monitulkintainen.
”Kaikki selittää itsensä kyllä.
Ei ehkä tavalla, jolla odotamme.”
”Tässä on paljon sellaista, josta
kukaan ei ymmärrä mitään.”
Anrabas huokaisee syvään. Hän on
aina ollut ensimmäinen vampyyri, kaikkien vihan kohde. Vihan tai –
kuten nyt – toivon. Maailmassa on satoja sellaisia osattomia, jotka
ovat ottaneet hänet apuineen janoisin, kaipaavin sydämin vastaan.
Anrabas on väsynyt rooliinsa. Sisimmässään hän tietää olevansa
pelkkä mies, joka ei ole koskaan saanut kiinni todellisuudesta. Hän
vain lipuu. Elää. Ottaa ruumiillisia nautintoja. Unohtaa, ottaa
uuden kierroksen. Tässä, lumen sataessa harteille ja sulaessa saman
tien, hän tietää olevansa itse aivan kuin sekin.
”Sinä haluaisit kysyä jotakin”,
Anrabas huokaa. Marian kasvot selittävät harvoin mitään. Marian
tapa kääntyä hieman sisäänpäin sen sijaan kertoo Anrabasille
paljonkin.
”On montakin asiaa, jotka ovat
istuneet kieleni päällä jo päiviä”, Maria huokaisee. ”Anri,
onko Dorian Havers osa tätä suunnitelmaa?”
Se ei ollut ensimmäinen kysymys,
jonka Anrabas kuvitteli Marian esittävän. Hän oli valmistautunut
puhumaan jostakin paljon syvemmästä. Hän oli jo kehittänyt
mielessään puolustuspuheen toimistaan alamaailmassa. Dorian tuntuu
aiheena liian hauraalta, hauraammalta kuin lumi, joka sulaa hänen
hiuksiinsa.
”Dorian oli ensimmäinen, joka
ehdotti minulle kuolemista.”
”Hän oli siis se, jonka luona
vietit päiväsi paossa.”
Hiljaisuus. Anrabasin ei tarvitse
puhua mitään Wilhelmistä ja alamaailmasta. Maria tarttuu vain
hänen sydämensä paloon, tarpeeseen olla lähellä toisia ihmisiä
ja rakastaa.
”Sinun pitää kertoa Victorialle
jossakin kohtaa.”
”Miksi? En halua. Hän välittää
veljestään. Dorian ehdotti tätä säästääkseen Victorian siltä
valheelta, jossa hän täällä elää. Hänen ei tarvitse palvella
Ragnaria tai edes neuvostoa, kun teemme näin. Dorian halusi
vapauttaa sisarensa, ja minä olen samaa mieltä. Victoria on liian
hyvä tällaiseen elämään.”
”Meidän aurinkomme. Niinköhän hän
polttaa reiän talveemme, muuttaa sen iäksi?”
Enää Anrabasilla ei ole
aavistustakaan, mistä hänen sisarensa puhuu. Hetken Maria katsoo
maiseman läpi, näkee syvemmälle kuin lunta roikkuvat puut ja
valkeaan hautautuvat pensaat antavat nähdä. Sitten Maria sulkee
silmänsä hetkeksi, avaa ne uudelleen ja hymyilee ilotonta hymyään
veljelleen.
”Oletko varma, että et halua kertoa
Victorialle siksi, ettei suhteesi Dorianiin paljastuisi?”
”Ole kiltti äläkä kutsu sitä
suhteeksi. Se on erilaista hänen kanssaan.”
”Anri, me molemmat tiedämme, että
sellainen sinä vain olet.” Äänessä ei ole paheksuntaa. Maria
vain näkee, ei tuomitse. Joskus se on Anrabasista aivan yhtä
raskasta. Lohtua on niin vaikea kantaa mukanaan.
”Minä taidan rakastaa heitä
molempia. Ja kaikkia niitä, jotka käyvät juhlissani.” Juhlien
mainitseminen saa Anrabasin painamaan päänsä hetkeksi alas. Ei
hetkeen uusia juhlia. Ei vanhoja ja uusia tuttuja risteilemässä
hänen ihollaan, piirtämässä häntä tähän maailmaan. Kuinka hän
sitten löytäisi äärensä uudelleen?
”Jotenkin sen kertominen Victorialle
on täysin ylitsepääsemätöntä. En halua hänen pettyvän
veljeensä. Dorianhan tiesi jo ennen häitä, että minä pääsen
kulkemaan rajojen yli. Hän naitti sisarensa turhaan. Nyt me kaikki
vain näyttelemme, mutta Victoria ei tiedä mitään, vaikka varmasti
kuvittelee tietävänsä.”
”Sinun täytyy punnita, kuka tai
mikä on sinulle kaikkein tärkeintä. Haluatko vaimosi ymmärtävän
totuuden, vai haluatko suojella Doriania? Minä tiedän, millaista on
elää valheessa. Me molemmat tiedämme. Me olemme enää pelkkiä
varjoja itsestämme näiden sadan vuoden jälkeen.”
Ensimmäinen kerta, kun Maria kurottaa
yksinäisyydestään antamaan veljelleen neuvoja. Anrabas ei muista
Marian koskaan tehneen niin. Maria on kuten kuunvalo tai talvinen
tuuli, läsnä, mutta ei koskaan kertomassa, mitä täytyy tehdä.
Maria on aina voinut näyttää suuntaa, mutta ei koskaan sanella
valmiiksi.
Hetken Anrabas ajattelee, että
kenties Marialla on aina ollut omia mielipiteitä, mutta tämä ei
vain ole halunnut ohjailla veljeään. Sitten hän katsoo sisartaan
pitkään, hivelee katseellaan tämän siroja, herkkiä piirteitä ja
ymmärtää. Piirteiden takana lepää salaisuus. Maria ei sano
mitään Anrabasin vuoksi, vaan itsensä.
”Se on Victoria, eikö olekin?”
Maria kallistaa päätään. Kasvojen
kuori rakoilee, paljastaa palasen sisimmästä. Niin käy äärimmäisen
harvoin. Anrabas tietää, mitä näkee.
”Sinä sanot kaiken tämän, jotta
Victoriaan ei sattuisi.” Anrabas siristää silmiään. ”Kuka
minun vaimoni sinulle on? Uusi Edelaineko?”
Sivallus. Maria miltei kaatuu
taaksepäin. Hän vie käden kasvoilleen kuin Anrabas olisi todella
lyönyt. Anrabas kurottaa kohti siskoaan, todistaa sanojensa
uppoavan. Hetken Marian kasvoilla on täydellisen haavoitettu ilme.
Hän ei saa sitä koottua ajoissa. Vain muutamien sekuntien ajas
Marian kasvot ovat täydellisen paljaat. Raaka versio siitä, mitä
ulospäin näkee. Anrabas näkee suoraan sisareensa, eikä hän ole
koskaan katunut mitään yhtä suurella voimalla.
”Minä kannan yhä kaiken vastuun
Edelainesta”, Maria sanoo äänellä, joka tihkuu kylmää. Se on
kylmempi kuin talven valtaama puutarha heidän ympärillään. ”Minä
rakastin häntä, omaa parasta ystävääni, jonka se mies vei
minulta. Tein hänestä vampyyrin, jotta en koskaan menettäisi
häntä. Tiedän tehneeni sen täysin itsekkäistä syistä. ’Tätä
kautta voimme pitää aina yhtä’, ’Näin voit auttaa meitä ja
vahtia miehesi toimia’… Kaikki pelkkiä tekosyitä. Sinä tiedät,
että minä halusin omistaa hänet.”
Marian silmät ovat suuret ja
hurjistuneet.
”Oletko nyt tyytyväinen, kun sanoin
sen vihdoin?”
Ei. Ei Anrabas ole. Hän pudistaa
päätään sellaisella surumielisyydellä, että hänen kylmää
kehoaan särkee kaikkialta.
”Minä tiesin sen aina”, Anrabas
sanoo äänellä, joka voisi kuulua pienelle pojalle. ”Ragnar oli
viemässä hänet, ja sinä et voinut menettää häntä vuosille,
niinhän?”
”Mutta minä menetin hänet silti.
Tiettyjä totuuksia ei voi muuttaa, olisihan minun se pitänyt
tietää.”
Anrabas muistaa yhä päivän, kun
heille kerrottiin, että Edelaine Strauss oli kuollut. Hän ja hänen
alle kymmenenvuotiaat lapsensa, jotka hän ja Ragnar olivat vihdoin
saaneet maailmaan. Anrabas ei nähnyt Marian murtuvan silloin, mutta
hän näkee sisarensa palasina nyt, lähes kymmenen vuotta myöhemmin.
”Minua rangaistiin itsekkäästä
teostani. Kuolemaa ei voi estää, ja maailma näytti sen minulle
näin”, Maria sanoo ääni yhä täysin hukassa. Anrabasin sisko ei
kuulosta tältä. Anrabasin siskolla on pehmeä, ymmärtävä ääni.
Sellaisen ihmisen ääni, joka on katsonut maailmankaikkeutta sen
kirkkaisiin silmiin ja ymmärtänyt. Anrabasia hirvittää kuulla
Marian puhuvan kuin kuka tahansa nainen, jota tämä maailma on
iskenyt kylkiluiden alle. Miesten maailma. Anrabasia itkettää hänen
omat sanansa, omat valintansa, oma kyltymätön sydämensä. Kunpa
hän olisi ollut hiljaa, jättänyt Victorian naimatta ja antanut
tämän elää rauhassa ja ollut ottamatta Doriania iholleen.
Alamaailmassa ja tässä kartanossa on riittävästi eämää
elettäväksi. Haversin sisarukset ovat viattomia hänen tarpeittensa
huutoon.
”On asioita, joiden on tarkoitus
tapahtua”, Maria sanoo lopulta kääntäen selkänsä. Anrabas
näkee vain satutetun selän, joka piilottaa kasvot, jotka eivät voi
enää pitää naamiota yllä. Anrabas ei kurota katsomaan. On tila,
jonka jokainen ansaitsee. Anrabas kääntyy, odottaa kyyneliä
tuleviksi. Ne eivät saavu koskaan. Väsymys on vienyt niiden paikan.
Lunta sataa harteille, sulaa saman tien. Anrabas ei ajattele enää
muuta kävellessään takaisin sisälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti