Valosta annettu: luku 2

Luku 2: Hymy

Päivä ennen hääseremoniaa. Anrabas seisoo huoneessaan ja tuijottaa itseään suurieleisestä peilistä. Sirot kasvot, avonaisina selkään juoksevat vaaleat kutrit. Anrabas pitää punaista ruusua rintataskussaan ojentaakseen sen morsiamelleen, kun ovi käy.

”Neiti Havers?”

Ovelta kuuluu pehmeä naurahdus.

”Millainen morsian saapuisi tulevan aviomiehensä makuukammariin päivää ennen häitä? Voi Anri, Anri…” Maria. Sisar kulkee veljensä vierelle, oikaisee Anrabasin kauluksen ja painaa kätensä punaisen ruusun päälle.

”Morsiamellesiko?”

Anrabas nyökkää kuin olisi harkinnut ruusua kauankin.

Maria nyppäisee ruusun pois sanomatta sanaakaan.

”Mikä minun ruusussani on vialla?”

Maria laskee ruusun veljensä tyynylle, aivan kuin se ansaitsisi hänen mielestään jatkaa eloaan jossakin muualla. Sitten hän kääntää katseen veljeensä ja hymyilee. Anrabas ei ole koskaan nähnyt Marian kasvoilla onnellista hymyä. He ovat eläneet yhdessä pitempään kuin yhdetkään sisarukset ennen heitä, mutta veli ei ole silti koskaan nähnyt sisarensa hymyilevän koko sydämestään.

Maria tulee lähelle, painaa molemmat kätensä Anrabasin rinnalle. Ymmärtäväinen nainen. Aina yhtä lähellä, silti niin sietämättömän kaukana. Anrabas on jo tottunut. Hänellä on ollut kaikki maailman aika tottua sisaren jokaiseen väsyneeseen huokaisuun, hillittyyn askeleeseen.

”Valkoista morsiamelle”, Maria sanoo ja vetäytyy ikkunaan. Siitä näkee suoraan puutarhaan. Piha on tyhjä, hiljaisuus leijailee sen yllä odottavana. ”Mikset veisi häntä puutarhaasi? Hän varmasti pitäisi siitä. Hän loi sen suuntaan pitkiä katseita.”

”Hän loi sinuun pitkiä katseita”, Anrabas huokaisee. ”Mitä luulet, mahtaako häntä pelottaa? Hän on hieno aatelisneito. Hänen kaltaisensa eivät yleensä nai tällaisia miehiä. Heidän avioliittonsa on suunniteltu jo ennen heidän syntymäänsä.”

Maria siristää silmiään.

”Sanotko, että morsiamessasi on jotakin… erikoista? Että et tiedä kaikkea, mitä avioliittonne taustalle jää?”

”Hänen veljensä on neuvostossa. Dorian käytännössä katsoen naitti sisarensa minulle yhden illan aikana.”

”Oma vikasi, kun olet niin helposti vietävissä. Jos tämä on neuvoston juoni, sinä olet jo liian myöhässä kääntyäksesi. Nyt, veli rakas, me kestämme.”

Anrabas katsoo hetken sisartaan. Pelkkää Mariaa. Ei mitään, mitä tämä pitää suojanaan kaikki päivät. Anrabas riisuu sisareltaan hiljaiset hymyt, etsii esille hienostuneiden eleiden taa jäävät puhtaat ja raa’at tuntemukset. Sisimmässään Maria on niin paljon enemmän. Anrabas on joutunut näkemään kaiken, mutta ei tarpeeksi. Mariassa on kerroksia. Tuhansia universumeita niille, jotka kykenevät katsomaan. Hänen tuleva vaimonsa oli katsonut Mariaa pitkään. Minkä maailman tämä oli nähnyt? Mitä hän vielä tulisi näkemään asuessaan täällä heidän kanssaan?

”Sinä ajattelet taas liikaa”, Maria hymähtää. ”Älä katso liian pitkään. Et sinä kuitenkaan näe, veli rakas.”

Anrabas pörröttää sisarensa silkkistä, mustaa tukkaa ja nauraa.

”Meidän elämämme tulee muuttumaan perustuksiaan myöten. Ja tässä me vain seisomme katsomassa, kuinka kesä saapuu puutarhaamme.”

Maria ei katso suoraan veljeensä. Hänen ei tarvitse.

”Et ole vielä antanut minulle tarkkoja ohjeita siitä, kuinka toimia tulevan vaimosi kanssa. Olen hämmästynyt siitä. Meidän elämämme todella muuttuu.”

”Me olemme jo keskustelleet tämän läpi.”

Maria hymyilee jälleen. Aina yhtä tyyni. On päiviä, jolloin Anrabas pystyy sivuuttamaan sen ja katsomaan sisartansa tämän lumenkylmiin silmiin. On myös päiviä kuten tämä, odottavia ja matelevia. Hiljaisuus, haudatut sanat heidän välillään. Ei enempää eikä vähempää, vaikka kaikki on vasta alussa. Ei lopussa, ei heille, kahdelle kuolemattomalle. Tästä kaikki vasta alkaa.

Anrabas kääntyy ja jättää Marian seisomaan ikkunalaudan luo. Hän ei vaivaudu edes sulkemaan ovea perässään. Maria osaisi ulos. Marian ovat kaikki tiet tässä talossa. Anrabas kävelee käytävän päähän, kulkee suurieleiset portaat alas vain törmätäkseen Dorian Haversiin niiden alapäädyssä.

”Hyvää huomenta, herra Havers”, Anrabas tiputtaa huuliltaan hymyillen. ”Nukuitteko hyvin?”

Dorian vilkaisee taaksensa. Askelia. Victoria.

”Oikein loistavasti, herra Barret”, Dorian sanoo hymyillen tavalla, joka avautuu vain Anrabasille. ”Te olette ollut perin vieraanvarainen.” Kujeileva, nauravainen äänensävy. Muodolliset kohteliaisuudet, aivan kuin he tarvitsivat sellaisia toistensa seurassa. Anrabasia huvittaa. Dorian on niin vilpitön kohteliaisuuksissaan. Nuori mies on vielä kovin puhdas. Hehän tuntevat toisensa jo. Kenen tahansa muun kanssa Anrabas olisi jo pyytänyt päästämään itsensä muodollisuuksista. Doriania on kuitenkin tyydyttävää kuunnella. Jatka vain, jatka.

Victoria kulkee veljensä takaa portaikon alapäähän ja niiaa syvään. Nuori nainen katsoo tulevaa aviomiestään suoraan silmiin. Peloton olento. Anrabas välittää sellaisista eniten. Victorian silmissä avautuu todellisuuksia toisensa perään, mutta ei kuten Marialla. Anrabasin sisar on kuin kaiken itseensä imevä musta aukko verrattuna Victoriaan. Neiti Havers hehkuu. Hän on kaikkea ja silti täysin irrallinen. Anrabas ei kykene katsomaan elämänjanoisiin silmiin hetkeä pitempään.

”Neiti Havers, minä tahtoisin esitellä teille puutarhani”, Anrabas sanoo tulevalle vaimolleen hymyillen. Victorian ilme muuttuu heti, kun Anrabas mainitsee puutarhan. Anrabas oli oikeassa. Victoriassa on kaikki. Victoria on avoin ja puhdas, mutta eri tavalla kuin veljensä.

”Victoria”, nainen sanoo, ”kutsukaa minua Victoriaksi.”

”Anrabas.”

Nainen hymyilee.

”Hyvä on, Anrabas.”

”Tulehan, minä näytän sinulle puutarhan.”

Niin nopeasti sitä myy itsensä. Antaa nimensä toisen suuhun ja jättää sen sinne iäksi. Anrabas nyökkää Dorianille ja jättää tämän yksin porraskäytävään. Victoria seuraa Anrabasia, mutta ei kuten kesytetty koira, vaan kuten joku, joka näkee ja tietää ja on valmis kohtaamaan kaiken. Victorian silmät tuskin järkyttyisivät mistään. Hyvä. Anrabas aikoo pitää sen mielessään.

Kesä on hiipinyt tiensä puutarhaan kysymättä lupaa. Omenapuut ovat kukassaan, ruoho helottaa vihreänä. Puutarha ei ole Anrabasin sydämessä, se ei ole tehnyt häneen yhtä lähtemätöntä vaikutusta kuin Mariaan. Tämä on hänen sisarensa maailma. Victoria on kuitenkin haltioissaan. Nainen kulkee vihreät silmät säihkyen puulta toiselle, kurkistaa välillä pensaiden taa kuin nuori tyttö. Victorian eleissä ei ole mitään valmiiksi muovattua. Neuvoston miehen tytär on säilynyt täydellisen koskemattomana. Anrabas näkee Victoriassa kaiken. Avautuvan kesän ja talveksi kääntyvän syksyn. Ruskan ja sateen, lumen ja kylmän. Jälleen sykkivän kesän. Miten kukaan voi olla kaikkea sitä samanaikaisesti?

Anrabas jää kiinni katseestaan. Victoria kallistaa päätään, mutta ei kysy.

”Anteeksi, minä vain ihailin intoasi”, Anrabas sanoo hymyillen. Sinuttelu ei sovi hänen suuhunsa, hän huomaa sen heti, mutta ei korjaa sitä takaisin. He antoivat jo nimensä. Paluuta ei olisi.

”Minä en ole koskaan nähnyt tällaista puutarhaa.”

”Se on vapaasti kuljettavissasi, kun asut täällä.”

”Salliiko sisaresi sen?”

Victoria on siis jo huomannut. Hetkessä Anrabasin rintaa vihlaisee. Kuinka paljon tämä tyttö näkee? On jo nähnyt?

”Niin, tämä on enemmän Marian puutarha kuin minun”, Anrabas hymähtää. ”Hän hyväksynee vierailusi, tulethan sinä asumaan täällä tasavertaisena meidän kanssamme.”

”Sisaresi katsoi puutarhaan pitempään kuin minuun.”

Rohkea, rohkea tyttö. Anrabasin sisintä korventaa. Dorian on antanut hänelle seikkailun. Loputtomia mahdollisuuksia. Yhdessä illassa Anrabas puhui itselleen pienen maailman naisen ruumiissa. Miten kaunista. Miten lupaavaa.

”Maria vain on sellainen”, Anrabas sanoo hymyillen yhä. ”Älä huoli, olen varma, että te naiset tulette vielä hyvin toimeen keskenänne.”

Victoriakin hymyilee, mutta jokin naisen hymyssä kertoo Anrabasille, ettei se ole hänelle osoitettu. Victoria hymyilee samalla tavalla sisään päin kuin Mariakin. Miten maailma onkaan saattanut nämä kaksi naista saman katon alle. Anrabas ei voi kuin tuijottaa, kuinka hänen tuleva vaimonsa kiertelee kukkapenkkejä, ihastelee valtoimenaan kukkivia puita ja hymyilee tavalla, johon hän ei koskaan pääsisi sisälle. Anrabas tietää olevansa ulkopuolinen naisen ja puutarhan kohtaamisessa.

Kun Anrabas katsoo hetkeksi takaisin talolle, hän näkee Marian yhä ikkunassa. Mustat hiukset, tyhjät kasvot. Maria ei katso ikkunasta puutarhaansa. Hän katsoo nuorta naista, jonka silmät ovat ihmettä täynnä. Kun Anrabas kääntää katseensa jälleen tulevaan vaimoonsa, tämä horjahtaa, miltei kaatuu. Anrabas on jo ojentamassa naiselle kättä, mutta Victoria alkaa säikähdyksen sijaan nauraa. Soljuva, liplattava nauru täyttää puutarhan ja Anrabasin sydämen jollakin suunnattoman kevyellä. On kuin hymyssä olisi sillä hetkellä kaikki, mitä on.