Luku
2: Hymy
Päivä ennen hääseremoniaa. Anrabas
seisoo huoneessaan ja tuijottaa itseään suurieleisestä peilistä.
Sirot kasvot, avonaisina selkään juoksevat vaaleat kutrit. Anrabas
pitää punaista ruusua rintataskussaan ojentaakseen sen
morsiamelleen, kun ovi käy.
”Neiti Havers?”
Ovelta kuuluu pehmeä naurahdus.
”Millainen morsian saapuisi tulevan
aviomiehensä makuukammariin päivää ennen häitä? Voi Anri,
Anri…” Maria. Sisar kulkee veljensä vierelle, oikaisee Anrabasin
kauluksen ja painaa kätensä punaisen ruusun päälle.
”Morsiamellesiko?”
Anrabas nyökkää kuin olisi
harkinnut ruusua kauankin.
Maria nyppäisee ruusun pois sanomatta
sanaakaan.
”Mikä minun ruusussani on vialla?”
Maria laskee ruusun veljensä
tyynylle, aivan kuin se ansaitsisi hänen mielestään jatkaa eloaan
jossakin muualla. Sitten hän kääntää katseen veljeensä ja
hymyilee. Anrabas ei ole koskaan nähnyt Marian kasvoilla onnellista
hymyä. He ovat eläneet yhdessä pitempään kuin yhdetkään
sisarukset ennen heitä, mutta veli ei ole silti koskaan nähnyt
sisarensa hymyilevän koko sydämestään.
Maria tulee lähelle, painaa molemmat
kätensä Anrabasin rinnalle. Ymmärtäväinen nainen. Aina yhtä
lähellä, silti niin sietämättömän kaukana. Anrabas on jo
tottunut. Hänellä on ollut kaikki maailman aika tottua sisaren
jokaiseen väsyneeseen huokaisuun, hillittyyn askeleeseen.
”Valkoista morsiamelle”, Maria
sanoo ja vetäytyy ikkunaan. Siitä näkee suoraan puutarhaan. Piha
on tyhjä, hiljaisuus leijailee sen yllä odottavana. ”Mikset veisi
häntä puutarhaasi? Hän varmasti pitäisi siitä. Hän loi sen
suuntaan pitkiä katseita.”
”Hän loi sinuun pitkiä
katseita”, Anrabas huokaisee. ”Mitä luulet, mahtaako häntä
pelottaa? Hän on hieno aatelisneito. Hänen kaltaisensa eivät
yleensä nai tällaisia miehiä. Heidän avioliittonsa on suunniteltu
jo ennen heidän syntymäänsä.”
Maria siristää silmiään.
”Sanotko, että morsiamessasi on
jotakin… erikoista? Että et tiedä kaikkea, mitä avioliittonne
taustalle jää?”
”Hänen veljensä on neuvostossa.
Dorian käytännössä katsoen naitti sisarensa minulle yhden illan
aikana.”
”Oma vikasi, kun olet niin helposti
vietävissä. Jos tämä on neuvoston juoni, sinä olet jo liian
myöhässä kääntyäksesi. Nyt, veli rakas, me kestämme.”
Anrabas katsoo hetken sisartaan.
Pelkkää Mariaa. Ei mitään, mitä tämä pitää suojanaan kaikki
päivät. Anrabas riisuu sisareltaan hiljaiset hymyt, etsii esille
hienostuneiden eleiden taa jäävät puhtaat ja raa’at tuntemukset.
Sisimmässään Maria on niin paljon enemmän. Anrabas on joutunut
näkemään kaiken, mutta ei tarpeeksi. Mariassa on kerroksia.
Tuhansia universumeita niille, jotka kykenevät katsomaan. Hänen
tuleva vaimonsa oli katsonut Mariaa pitkään. Minkä maailman tämä
oli nähnyt? Mitä hän vielä tulisi näkemään asuessaan täällä
heidän kanssaan?
”Sinä ajattelet taas liikaa”,
Maria hymähtää. ”Älä katso liian pitkään. Et sinä
kuitenkaan näe, veli rakas.”
Anrabas pörröttää sisarensa
silkkistä, mustaa tukkaa ja nauraa.
”Meidän elämämme tulee muuttumaan
perustuksiaan myöten. Ja tässä me vain seisomme katsomassa, kuinka
kesä saapuu puutarhaamme.”
Maria ei katso suoraan veljeensä.
Hänen ei tarvitse.
”Et ole vielä antanut minulle
tarkkoja ohjeita siitä, kuinka toimia tulevan vaimosi kanssa. Olen
hämmästynyt siitä. Meidän elämämme todella muuttuu.”
”Me olemme jo keskustelleet tämän
läpi.”
Maria hymyilee jälleen. Aina yhtä
tyyni. On päiviä, jolloin Anrabas pystyy sivuuttamaan sen ja
katsomaan sisartansa tämän lumenkylmiin silmiin. On myös päiviä
kuten tämä, odottavia ja matelevia. Hiljaisuus, haudatut sanat
heidän välillään. Ei enempää eikä vähempää, vaikka kaikki
on vasta alussa. Ei lopussa, ei heille, kahdelle kuolemattomalle.
Tästä kaikki vasta alkaa.
Anrabas kääntyy ja jättää Marian
seisomaan ikkunalaudan luo. Hän ei vaivaudu edes sulkemaan ovea
perässään. Maria osaisi ulos. Marian ovat kaikki tiet tässä
talossa. Anrabas kävelee käytävän päähän, kulkee suurieleiset
portaat alas vain törmätäkseen Dorian Haversiin niiden
alapäädyssä.
”Hyvää huomenta, herra Havers”,
Anrabas tiputtaa huuliltaan hymyillen. ”Nukuitteko hyvin?”
Dorian vilkaisee taaksensa. Askelia.
Victoria.
”Oikein loistavasti, herra Barret”,
Dorian sanoo hymyillen tavalla, joka avautuu vain Anrabasille. ”Te
olette ollut perin vieraanvarainen.” Kujeileva, nauravainen
äänensävy. Muodolliset kohteliaisuudet, aivan kuin he tarvitsivat
sellaisia toistensa seurassa. Anrabasia huvittaa. Dorian on niin
vilpitön kohteliaisuuksissaan. Nuori mies on vielä kovin puhdas.
Hehän tuntevat toisensa jo. Kenen tahansa muun kanssa Anrabas olisi
jo pyytänyt päästämään itsensä muodollisuuksista. Doriania on
kuitenkin tyydyttävää kuunnella. Jatka vain, jatka.
Victoria kulkee veljensä takaa
portaikon alapäähän ja niiaa syvään. Nuori nainen katsoo tulevaa
aviomiestään suoraan silmiin. Peloton olento. Anrabas välittää
sellaisista eniten. Victorian silmissä avautuu todellisuuksia
toisensa perään, mutta ei kuten Marialla. Anrabasin sisar on kuin
kaiken itseensä imevä musta aukko verrattuna Victoriaan. Neiti
Havers hehkuu. Hän on kaikkea ja silti täysin irrallinen. Anrabas
ei kykene katsomaan elämänjanoisiin silmiin hetkeä pitempään.
”Neiti Havers, minä tahtoisin
esitellä teille puutarhani”, Anrabas sanoo tulevalle vaimolleen
hymyillen. Victorian ilme muuttuu heti, kun Anrabas mainitsee
puutarhan. Anrabas oli oikeassa. Victoriassa on kaikki. Victoria on
avoin ja puhdas, mutta eri tavalla kuin veljensä.
”Victoria”, nainen sanoo,
”kutsukaa minua Victoriaksi.”
”Anrabas.”
Nainen hymyilee.
”Hyvä on, Anrabas.”
”Tulehan, minä näytän sinulle
puutarhan.”
Niin nopeasti sitä myy itsensä.
Antaa nimensä toisen suuhun ja jättää sen sinne iäksi. Anrabas
nyökkää Dorianille ja jättää tämän yksin porraskäytävään.
Victoria seuraa Anrabasia, mutta ei kuten kesytetty koira, vaan kuten
joku, joka näkee ja tietää ja on valmis kohtaamaan kaiken.
Victorian silmät tuskin järkyttyisivät mistään. Hyvä. Anrabas
aikoo pitää sen mielessään.
Kesä on hiipinyt tiensä puutarhaan
kysymättä lupaa. Omenapuut ovat kukassaan, ruoho helottaa vihreänä.
Puutarha ei ole Anrabasin sydämessä, se ei ole tehnyt häneen yhtä
lähtemätöntä vaikutusta kuin Mariaan. Tämä on hänen sisarensa
maailma. Victoria on kuitenkin haltioissaan. Nainen kulkee vihreät
silmät säihkyen puulta toiselle, kurkistaa välillä pensaiden taa
kuin nuori tyttö. Victorian eleissä ei ole mitään valmiiksi
muovattua. Neuvoston miehen tytär on säilynyt täydellisen
koskemattomana. Anrabas näkee Victoriassa kaiken. Avautuvan kesän
ja talveksi kääntyvän syksyn. Ruskan ja sateen, lumen ja kylmän.
Jälleen sykkivän kesän. Miten kukaan voi olla kaikkea sitä
samanaikaisesti?
Anrabas jää kiinni katseestaan.
Victoria kallistaa päätään, mutta ei kysy.
”Anteeksi, minä vain ihailin
intoasi”, Anrabas sanoo hymyillen. Sinuttelu ei sovi hänen
suuhunsa, hän huomaa sen heti, mutta ei korjaa sitä takaisin. He
antoivat jo nimensä. Paluuta ei olisi.
”Minä en ole koskaan nähnyt
tällaista puutarhaa.”
”Se on vapaasti kuljettavissasi, kun
asut täällä.”
”Salliiko sisaresi sen?”
Victoria on siis jo huomannut.
Hetkessä Anrabasin rintaa vihlaisee. Kuinka paljon tämä tyttö
näkee? On jo nähnyt?
”Niin, tämä on enemmän Marian
puutarha kuin minun”, Anrabas hymähtää. ”Hän hyväksynee
vierailusi, tulethan sinä asumaan täällä tasavertaisena meidän
kanssamme.”
”Sisaresi katsoi puutarhaan
pitempään kuin minuun.”
Rohkea, rohkea tyttö. Anrabasin
sisintä korventaa. Dorian on antanut hänelle seikkailun. Loputtomia
mahdollisuuksia. Yhdessä illassa Anrabas puhui itselleen pienen
maailman naisen ruumiissa. Miten kaunista. Miten lupaavaa.
”Maria vain on sellainen”, Anrabas
sanoo hymyillen yhä. ”Älä huoli, olen varma, että te naiset
tulette vielä hyvin toimeen keskenänne.”
Victoriakin hymyilee, mutta jokin
naisen hymyssä kertoo Anrabasille, ettei se ole hänelle osoitettu.
Victoria hymyilee samalla tavalla sisään päin kuin Mariakin. Miten
maailma onkaan saattanut nämä kaksi naista saman katon alle.
Anrabas ei voi kuin tuijottaa, kuinka hänen tuleva vaimonsa
kiertelee kukkapenkkejä, ihastelee valtoimenaan kukkivia puita ja
hymyilee tavalla, johon hän ei koskaan pääsisi sisälle. Anrabas
tietää olevansa ulkopuolinen naisen ja puutarhan kohtaamisessa.
Kun Anrabas katsoo hetkeksi takaisin
talolle, hän näkee Marian yhä ikkunassa. Mustat hiukset, tyhjät
kasvot. Maria ei katso ikkunasta puutarhaansa. Hän katsoo nuorta
naista, jonka silmät ovat ihmettä täynnä. Kun Anrabas kääntää
katseensa jälleen tulevaan vaimoonsa, tämä horjahtaa, miltei
kaatuu. Anrabas on jo ojentamassa naiselle kättä, mutta Victoria
alkaa säikähdyksen sijaan nauraa. Soljuva, liplattava nauru täyttää
puutarhan ja Anrabasin sydämen jollakin suunnattoman kevyellä. On
kuin hymyssä olisi sillä hetkellä kaikki, mitä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti