Valosta annettu: luku 7

Luku 7: Kuin yhdestä suusta

Kun Anrabas Barret herää, hänen tuore vaimonsa ei ole hänen vierellään. Alkukesän aurinko paistaa verhojen takaa. Salakavalasti kesä on jo hiipinyt aamujen valoon, saanut maailman näyttämään hetkeksi kaltaiseltaan. Anrabas nousee ylös ja katsoo tyhjää tilaa vieressään. Sängyssä on tuskin painaumaakaan. Nuori vaimo ei ole nukkunut koko yönä. Anrabas huokaa syvään.

Käytävältä Anrabas näkee parvekkeella seisovan, tummanpuhuvan Marian sekä mytyn tämän jaloissa. Victoria. Anrabas kävelee aamuun kuin transsissa, kuin ei täysin ymmärtäisi, kuinka vaimo on päätynyt pieneksi kerälle käpertyneeksi mytyksi parvekkeelle.

”Onko hän ollut täällä kanssasi koko yön?” Anrabas kysyy sipoen pitkiä hiuksiaan unen jäljiltä paikoilleen. Hän kumartuu Victorian puoleen, mutta tyttö vain nukkuu.

Maria nyökkää. Silmissä käväisee jotakin lempeää Marian katsoessa kylmälle kivelle nukahtanutta Victoriaa. Vasta silloin Anrabas huomaa, että sisar on hakenut nukahtaneelle Victorialle peiton sisältä. Jokin lämmin läikähtää miehen sisällä. Unessaan Victoria näyttää juuri sellaiselta kuin puutarhassa nauraessaan. Puhdas ja kaunis. Kihartuva ruskea hiuskuontalo, luomia kasvoissa, kuulas iho. Kaunis.

”Tänään on tarkistuspäivä”, Maria huokaa. ”Toivottavasti Victoriaa on varoitettu sellaisesta.”

Anrabas kohauttaa harteitaan.

Marian silmät siristyvät.

”Anri, miksi sinä suostuit naimaan tämän naisen?”

”Emmekö me ole jo keskustelleet tästä?”

Maria huokaisee.

”Minä pelkään, että sinulla on jotakin suunnitelmia neuvoston ja… Ragnarin suhteen.”

Marian pitämä tauko saa Anrabasin hymähtämään. Kaikkien vuosien jälkeen Ragnar on yhä se, joka määrittelee kaiken, mitä he ovat.

”Olemme keskustelleet kaikesta. Ei ole mitään, mitä pitäisin sinulta.”

Anrabas ei ehdi ajatella, puhuuko täysin totta, kun Victoria hänen jalkojensa juuressa ynähtää. Nuori nainen avaa vihreät silmänsä, räpyttelee pitkiä ripsiään. Luonnollinen. Niin puhdas, että Anrabasia korventaa.

”Huomenta, Victoria”, Anrabas hymyilee. Hän kumartuu naisen puoleen saaden tämän hätkähtämään. Liian nopeaa. Anrabas ei tahdo säikyttää Victoriaa pois luotaan. Hän nousee takaisin ylös, sisarensa vierelle.

”Nukuitko hyvin?”

Victoria naurahtaa.

”Nukahdinko minä todella tähän?” hän nauraa.

”Taisit sinä tosiaan nukahtaa”, Anrabas sanoo hymyillen. Maria hänen vierellään nyökkää vahvistukseksi.

Maria suo Victorialle hymyn ja astelee takaisin sisälle. Victoria jää tuijottamaan mustan mekon selkämystä. Vaimo kenties tuumii, onko Maria seissyt siinä koko yön. Anrabas tietää vastauksen, mutta ei anna sitä Victorialle suoraan. Maria tekee sitä paljon. Valvoo kauneimman yön yli elääkseen sen hiljaisuudesta, tunteakseen itsensä todelliseksi.

”Hän valvoi minun untani”, Victoria sanoo. Kirkas ääni. Anrabas itkisi, jos olisi yksin. Millä oikeudella tämä nainen on lähetetty hänen luokseen? Kaunis, viaton nainen, joka ansaitsisi jonkun, joka osaisi olla tälle keväinen puro, tuuli, joka heiluttaa omenapuita.

Victoria nousee ylös ja kerää peiton mukaansa. Hän ei sano siitä sanaakaan. Anrabasin rintaa särkee ajatella sitä. Parvekkeen ovella Victoria pysähtyy. Kun hän kääntyy, aamun valo piirtää raitoja hänen kasvoilleen.

”Me olemme nyt aviopari, Anrabas”, Victoria pudottaa huuliltaan. ”Jos on jotakin, jota vaimoltasi vaadit, tee se minulle selväksi.”

Anrabas huomaa, että nainen ei pahoittele sitä, että lähti hänen viereltään. Hän ymmärtää, ettei Anrabas ole tulkinnut sitä uppiniskaisuutena tai inhona. Uskomaton nainen.

”Minä… Minä kerron sinulle sitä mukaa, kun ymmärrän itsekin. Minä en koskaan haaveillut meneväni naimisiin.” Miten kauniita sanoja tuoreelle vaimolle. Anrabasin tekisi mieli purra kielensä poikki.

”Veljenikö sai haluamaan minut?”

Hänen veljensä. Niin, Dorian, joka ilmestyi Anrabasin elämään. Anrabasin elämässä on aina ollut paljon miehiä ja naisia, jotka vain käyvät. Dorianin piti olla yksi niistä. Dorian Havers, mies aivan eri puolelta maata, Ragnarin pesästä. Sitten Dorian sanoi sanat, joita Anrabas kaiuttaa yhä sisällään kuin kirousta tai rukousta, hän ei vielä tiedä kumpaa. Sinä voisit naida minun sisareni. Meidän suvullamme on rahaa, ja minun sisareni on hyvin kaunis.

Dorian oli oikeassa, mutta ei sillä tavalla kuin Anrabas kuvitteli. Victoria on kaunis, mutta ei pelkästään siksi, että hän on viehättävä ja hienostunut. Victorian sisällä kuplii jatkuvasti. Valo pirskahtelee ulos ja saa naisen näyttämään auringolta. Anrabas ei ole koskaan kohdannut mitään sellaista. Jos Victoria on neuvoston juoni, hän on kaunein selkäänpuukotus, jonka Anrabas on koskaan tavannut.

”Niin, veljesihän sitä ehdotti”, Anrabas hymähtää. ”Naimakaupat ovat hivenen muuttuneet sitten minun aikani.”

Minun aikani. Anrabasin rintaa viiltää. Hänenhän ei pitänyt luoda kuilua heidän välilleen muistuttamalla siitä, että hän on elänyt sata pitkää, odottavaa vuotta enemmän kuin Victoria.

”Minun ja Dorianin ei olisi tarvinnut mennä koskaan naimisiin, jos emme olisi halunneet. Neuvostosuvuille se on eri asia.”

”Halusitko sinä?”

Victoria vain hymyilee. Ennen kuin nainen ehtii kääntyä käytävälle, Anrabas kulkee hänen ohitseen, painaa huulensa nopeasti hänen otsalleen ja jatkaa matkaansa. Victoria vain hymyilee. Anrabasin sisällä lepattaa tuntematon, uusi valo. Hän ei vielä tiedä sille nimeä, mutta mitä pitempään hän jakaisi vankilansa neuvostosuvun tyttären kanssa, sitä pikemmin hän ymmärtäisi.

*

Kun oveen koputetaan, Anrabas tietää, että nuoren vaimon ensimmäinen koetos on saapunut. Maria on jo ehtinyt ovelle, pyytänyt sisälle Ragnarin salaisen aseen. Anrabas arvasi oikein. On Fridan vuoro tarkistaa heidän elämänsä tilanne. Jos neuvosto tietäisi tällaisista tarkistuksista, se tuskin katselisi Ragnaria enää kauaa. Anrabasia neuvosto ei kuitenkaan uskoisi. Ragnar saa riehua mielensä mukaan niin kauan, kun vampyyreiden mielipiteillä ja kokemuksilla on yhtä paljon arvoa kuin jalkojen alle tallaantuvalla soralla.

”Tervetuloa, Frida”, Anrabas sanoo hymyillen. Hän puhuttelisi tyttöä tämän sukunimellä, jos tytöllä vain olisi sellainen. Frida ja hänen veljensä Julius ovat kodittomia, hieman yli kaksikymmentä vuotta nähneitä nuoria, joita Ragnar käyttää aseinaan. Frida on kaksikosta se, johon Anrabas uskaltaa luottaa. Fridalla on jalat maassa ja lyhyeksi leikatut mustat hiukset sekä elämän kovettama katse ruskeissa silmissään. Sukunimetön ja paperiton tyttö saa kulkea miten tahansa, sillä hän joutuu joka tapauksessa elättämään itsensä ja veljensä pimeässä.

”Onnitteluni avioitumisenne johdosta, herra Barret”, Frida sanoo nyökäten. Anrabas hymyilee tytölle. Missä Victoria on? Mitä hän sanoisi tilanteesta? Victoria on kasvanut neuvoston siivellä. Victorialla ei ole aavistustakaan siitä, mitä Ragnar tekee neuvoston selän takana.

”Mennään sivumpaan”, Anrabas sanoo. ”Maria, sinä myös.”

”Entä nuori vaimonne?”

Anrabas ei sano mitään. Victoria on jossakin talossa, kenties puutarhassa. Anrabas ei ole vielä kahlinnut tyttöä itseensä. Victoria menköön miten tahtoo.

Frida istuutuu olohuoneen jo aavistuksen rispaantuneelle nojatuolille. Huone on täynnä suvun arvoesineitä ja vanhoja sohvia ja tuoleja, mutta Anrabas tietää totuuden kaiken sen takana. Kaikki aidosti arvokas on jo menettänyt hohtonsa sodan jälkeen. Maan talous on keikahtanut päälaellleen. Kunpa voisin sanoa, että en nainut Victoriaa pelkästä rahasta. Mutta hänen veljensä tarjosi minulle neuvoston rahoja hopeatarjottimella. Ja minä olen ollut tyhjä jo niin pitkään.

Maria istuutuu sohvalle Anrabasin viereen. Raskas, tumma sisustus laskostaa tunnelmaa. Frida istuu kuin kahlittuna, jäykästi ja varuillaan, vaikka hän on tehnyt tarkistuksia jo pitkään.

”Sinusta ja veljestäsi ei ole kuulunut hetkeen. Jätit edellisen kierroksen tekemättä. Onko jotakin sattunut?” Anrabas kysyy ja kohtaa Fridan villit, kylmät silmät.

Frida pudistaa mustaa päätään.

”Herra Strauss on ollut kiireinen.” On jotakin, jota Frida ei sano. Anrabas näkee sen tytön kireästä olemuksesta.

Anrabas vaihtaa katseita sisarensa kanssa. Vaikka Maria ei sano mitään, hän ajattelee samaa kuin veljensäkin. He tietävät. Ragnarin on täytynyt saada tietää. Anrabasia kylmää. He istuvat kaikki siinä, sanaakaan sanomatta, tietäen kaikki, mitä heidän välillään juoksee levottomana. Tieto siitä, että vampirismi on kääntynyt jälleen nousuun. Kauhut ovat palanneet. Joku vampyyreista on keksinyt keinon päästä ulos ja nyt vampyyrius leviää kaduilla kuin rutto.

Keksi puhuttavaa. Sano mitä tahansa, kunhan hän ei vain kysy. Anrabas kallistaa päätään ja hymyilee Fridalla niin kuin ei tietäisi mistään mitään.

”Kuinka sinä ja veljesi voitte?”

”Minä en tullut tänne rupattelemaan, tiedättehän te sen, herra Barret.”

Anrabas kiristelee hampaitaan. Huono homma. Erittäin huono. Tästä ei pääsisi pois puhumalla tai jättämällä puhumatta.

”Frida?”

Viaton, heleä ääni huoneen nurkasta. Victoria seisoo oviaukossa. Nainen on pukenut ylleen tummanvihreän leningin, jonka Anrabas tietää kalliimmaksi kuin mikään huoneessa, johon Victoria astuu. Mariakin hätkähtää. Sisarukset tuijottavat yhdessä kahta nuorta naista, jotka näkevät huoneen päistä vain toisensa.

Victoria tuntuu unohtavan asemansa juostessaan Fridan luo. Frida puolestaan nousee ylös vastoin etikettiä ja painautuu häntä juoksevaa Victoriaa vasten. He seisovat siinä, heijaavat toisiaan, silittelevät selkiä kuin kauan erossa olleet rakastavaiset. Anrabas katsahtaa sisareensa. Mariakaan ei tiedä. Marian silmät ovat ihmetystä täynnä. On kuin he seuraisivat näytelmää, josta on vaiettu heidän selkiensä takana.

Frida ja Julius ovat Ragnarin pieni salaisuus. Heittelle jätetyt lapset, jotka hän on ottanut siipiensä suojiin. Salaisuus neuvostolta. Ase siltä varalta, että neuvosto ei toimisikaan halutulla tavalla. Kuinka Victoria ja Frida tuntevat toisensa? Anrabas voi vain tuijottaa, kuinka naiset ilakoivat toisistansa, kuinka he hymyilevät kuin yhdestä suusta.