Luku
36: Talvipuutarha
Maailma on hetken hiljaa. Victoria
istuu lumella, antaa kylmyyden löytää kehonsa, lempeän yön viedä
ajatuksensa mennessään. Taloa tutkitaan edelleen, mutta kaikki ovat
toistaiseksi poissa. Anrabasin kuoleman virallistaminen on jo
tapahtunut. Victoria keinuu hiljaisuudessa ja toivoo, että Maria
kuulisi hänen sydämensä kutsun ja saapuisi hänen luokseen.
Mutta Maria on jo siellä. Victoria
kääntää päätään, on jo aikeissa puhdistaa mekkonsa paksun
helman lumesta, mutta Maria istuukin hänen vierelleen, antaa hänkin
kylmän saapua. Victoria painaa päänsä Marian olalle, antaa sen
levätä siinä kuin maailmassa ei olisi muuta kuin toisen pehmeä
kosketus.
”En koskaan kertonut sinulle
kunnolla minusta ja valosta”, Maria sanoo pehmeästi. Vasta, kun
Maria puhuu, Victoria muistaa, kuinka paljon haluaakaan olla tämän
naisen rinnalla.
”Emme ehtineet. Niin paljon on
tapahtunut sen jälkeen.”
Lunta putoilee puista maahan. Maria
nostaa Victorian leukaa ja painaa hitaan suudelman tämän huulille.
”Ei niin paljon, ettemme voisi
jatkaa siitä, mihin jäimme.”
Lurittava nauru pakenee Victoriasta.
”Mistä niistä? Tästä”,
Victoria sanoo suudellen Mariaa, ”vai siitä toisesta?”
”Siitä toisesta”, Maria sanoo
hymyillen.
Victoria vetäytyy aavistuksen
kauemmas, uteliaisuus kiiltää silmissä. Kartano seisoo Marian
selän takana tummanpuhuvana, mutta suojelevana. Tämä hetki olisi
vain heidän. Hetki paljaalla hangella kuunvalossa. Talvipuutarhassa.
”Victoria, kerrohan, mitä sinä
tiedät ensimmäisestä vampyyrista.”
Victorian mieli täyttyy jälleen
kuvista. Hän muistaa yhä lapsuuden kirjojen mustavalkoiset kuvat,
joissa vampyyrien kynnet ovat pitkät, silmät hurjistuneet
kurimukset keskellä rypyttömiä kasvoja. Victoria pudistaa kuvan
päästään. Ensimmäinen vampyyri. Hänen aviomiehensä, ei
satukirjojen kuva.
”Anrabasista? No…”
Maria pudistaa päätään.
”Ensimmäisestä vampyyrista.”
”Tarkoitat enemmän legendaa kuin
miestä itseään?”
Maria ei sano mitään. Victoria uskoo
osuneensa oikeaan.
”Minulle kerrottiin aina lapsena,
että ensimmäinen vampyyri on hirviö”, Victoria sanoo, sillä se
on päällimmäinen ajatus, joka myyttisestä kuvien hahmosta tulee
mieleen. Todellisuuden Anrabas voi olla mitä tahansa, mutta myytti
hänen ympärillään on paisunut sadassa vuodessa niin suureksi,
että sitä on enää vaikea kohdata suoraan.
”Hän oli joskus jopa
painajaisissani, niin pahana isäni hänet saduissa kuvaili. Mutta en
minä häntä itseään pelännyt. Minä pelkäsin, mikä saa isäni
kaltaisen suuren miehen ajattelemaan niin.”
Marian ilme ei pysy enää kovana,
nainen vie käden suulleen ja sulkee silmänsä. On kuin Maria
pyrkisi kaikin keinoin pitämään tunteen sisällään.
”Maria?”
”Ei, jatka vain”, Maria hengähtää.
”Sinä olet niin puhdas, niin kaunis sanoissasi. Minä yritän
parhaani mukaan elää sen kanssa.”
Victoria hymähtää, sipaisee Marian
kättä ennen kuin jatkaa.
”Yritin aina parhaani mukaan
ymmärtää, millainen ensimmäinen vampyyri oli. Kuvaukset eivät
päässeet hänen ytimeensä saakka. Se häiritsi minua. Hänet
kuvailtiin hurjana, ja joka yhteydessä mainittiin hänen
syyllisyytensä vampyyrikaaokseen.”
Victoria huokaisee syvään.
”Neuvoston propagandaahan se tietenkin oli. Jopa lapset haluttiin
saada uskomaan, että vampyyrit aiheuttivat kaiken pahan eikä
neuvostolla itsellään ollut mitään osuutta koko suunnitelmaan.
Ajatella, että nuo ihmiset tuolla portin takana ovat kasvaneet
ajattelemaan niin. He eivät saaneet tietää totuutta koskaan.”
Hetken hiljaisuus. Maria nyökkää.
”Porttien ulkona tapahtuu paljon
nytkin. Pysytään kuitenkin toistaiseksi ensimmäisen vampyyrin
myytissä. Entä hänen ominaisuutensa? Mitä sinulle kerrottiin
niistä?”
Victoria mutristaa huuliaan. Siitä,
kun joku on puhunut hänelle kuin lapselle, ei ole kauaakaan. Hän on
nainen miehen maailmassa, suurimmalle osalle ihmisistä aina pelkkä
lapsi, jolle kaikki pitää opastaa kädestä pitäen.
Vampyyreistakin on kerrottu saarnaavaan sävyyn illan taittuessa
yöksi. Toisenlaisia iltasatuja.
”Minulle kerrottiin, että
ensimmäinen vampyyri omaa vahvimman veren. Hän on kuolematon
hirviö, ja ensimmäiset hänen puremansa ihmiset muuttuivat lähes
yhtä voimakkaiksi hirviöksi. Sen jälkeen veri on heikentynyt eikä
kenestäkään ole tullut kuolematonta ensimmäisten jälkeen.”
Victoria pitää tauon, kurtistaa kulmiaan. ”Niin, ja hän pystyy
muokkaaman muistoja. Se tosin lienee pelkkää satua.”
Maria on hiljaa. Lunta ei sada,
maisema on täysin äänetön.
”Maria… Miksi me oikein
keskustelemme tästä nyt?”
Maria pysyy paikallaan. Hän ei
kallista päätään, ei huokaise, ei mitään. On kuin hän olisi
ikuinen patsas talvipuutarhassaan.
”Mitä sinä sanoisit, jos minä
kertoisin sinulle, että aviomiehesi ei olekaan ensimmäinen
vampyyri?”
Victorian suu raottuu, kulmat
kaartuvat.
”Ei olekaan…? Kuinka kaikki sitten
uskovat niin? Ja kuka…”
Ymmärrys iskeytyy Victoriaan kuin
valo. Hetken se täyttää hänet kauttaaltaan, on niin raju ja
voimakas, ettei hän näe eteensä. On kuin lumi heijastaisi Marian
kasvoille unien valon, näyttäisi naisen vihdoin sellaisena, joka
hän todella on. Vahvana, lujana, ikuisena. Vihdoin Victoria
ymmärtää. Ensimmäinen vampyyri ei ole koskaan ollut Anrabas. Se
on Maria.
Ja sitten. Lunta sataa. Taivaan
merkki. Lumi on aina ollut kieli, valon keino keskustella. Victorian
silmät täyttyvät kyynelistä, kun hän katsoo lumen satavan
valkeina hippusina Marian mustille hiuksille.
”Sinä… Sinä rakas, ikuinen
olento, sinä olet hän.” Victoria ei kysy kuinka, hän ei
kysy miksi. Valo tuntuu kevyeltä hänen rinnassaan. Hän ymmärtää,
vaikka ei näekään vielä. Hänen ei tarvitse.
”Olen aina ollut. Alusta saakka”,
Maria lausuu.
Tietenkin hän on. Victorian olisi
pitänyt ymmärtää. Talvi, lumi, kaikki pelkkiä valon
sanansaattajia. Merkkejä Marialle siitä, että jotakin tapahtuisi.
Kuinka Victoria olisikaan voinut rakastua johonkin muuhun? Hänen
rakkautensa ylittää ajan ja paikan. Se ulottuu valon piirtämien
rajojen ulkopuolelle.
”Kerro minulle valosta. Kerro
minulle, ensimmäinen vampyyri.”
Vihdoin Maria hymyilee. Hymy saa
kalvakoihin kasvoihin eloa, tekee niistä vihdoin kokonaiset.
Tällaista hymyä Victoria ei ole niillä koskaan nähnyt. Hän
tuntee pakahtuvansa.
”Silloin oli talvi”, Maria
aloittaa. Victoria tuntee kyyneleet poskillaan. Tietenkin silloin oli
talvi. Talvi on odottanut kaikki nämä vuodet.
”Minä olin pelkkä nuori nainen,
joka halusi hetken omaa aikaa. Elämäni miehet eivät sitä minulle
suoneet. Maailmassa ei silloin ollut tietoakaan vampyyreista. Sodan
alkusävelet oltiin jo kuultu, mutta ne painettiin pois mielestä.
Silloin siihen vielä pystyttiin. Joka tapauksessa minä olin nuori
nainen, jolla oli tismalleen samat kasvot kuin nytkin.”
Victoria kuvittelee Marian kulkemaan
ulos. Talvi peittäisi maan ja taivaan, kaikkialla olisi kauttaaltaan
valkoista.
”Minä kävelin lähimetsässä,
kunnes tunsin sen. Odotuksen ilmassa. Se suorastaan väreili, kutsui
minua luokseen. Se oli sisälläni, aivan kuin se olisi odottanut
hetkeä, jolloin tulla esiin. Minä etsin tieni sen luo, ja siellä
se odotti minua, katkenneen puun rungolla. Valo.”
”Sinä… näit valon?”
Maria nyökkää.
”Sitä ei voi kuvailla, älä pyydä
minua kertomaan. Olet kohdannut sen unissasi. Sen kuvaaminen on
mahdotonta.”
Victoria tietää kyllä. Jotakin niin
suunnatonta ja ikuista ei pysty ihmismilelellä käsittämään. Hän
on alkanut vihdoin hyväksymään sen.
”Se puhui minulle suoraan. Tiesin
sen. Se oli odottanut.”
”Sinuako?”
”Ei. Odottanut vain. Minä en ollut
erityinen. Minä satuin vain tunnistamaan sen kutsun sisältäni.
Siellä se oli ollut jo kauan, talvimaisemassa, odottamassa, että
joku tuntisi sen. Ja minä tunsin. Siksi minä olin ensimmäinen.
Siksi vastuu lankesi minun harteilleni.”
Syvä huokaus. Maria joutuu vetämään
henkeä.
”Se oli nähnyt maailman tilan ja
pyysi minua auttamaan. Se halusi antaa minulle lahjan, sillä minä
tunsin sen ja ymmärsin sitä. Se tiesi minun voivan auttaa.”
”Lahjan?”
Marian hymy syvenee. Victoria näkee
maailmoja Marian kasvojen takana. Tämä nainen on hänen kaikkensa.
Hän tietää valinneensa oikein. Loputtomia alkuja ja loppuja yhden
naisen ilmeissä. Mahdollisuuksia enemmän kuin silmänräpäyksiä
ihmiselämässä.
”Ymmärrätkö nyt? Se tiesi, mitä
tulisi. Se antoi minulle tämän. Ikuisuuden ja verenjanon.”
Victoria hengähtää.
”Sinä olit kuin kaikki ne henkilöt
Raamatussa, jotka saivat Jumalalta tehtävän.”
”Jos haluat kutsua sitä Jumalaksi,
en kiellä sinua. Minusta mikä tahansa nimi pelkistäisi sen
olemuksen. Siksi se on minulle vain valo. Lahjani, valosta annettu.”
”Olet oikeassa. Se on liian suuri
nimettäväksi.”
”Minä en ollut korvaamaton, mutta
minä osuin paikalle, kun minua tarvittiin. Niinpä minä sain tämän
lahjan, tämän vampyyriuden, ikijanon. Minusta tuli ensimmäinen
vampyyri.”
”Kertoiko valo sinulle, mitä sinun
tuli tehdä?”
Maria pudistaa päätään. Mustat
suortuvat keinuvat kuunvalossa.
”Minun piti selvittää se itse.
Enkö kysynytkin sinulta aiemmin, uskotko sinä siihen, että
asioilla on tarkoitus mennä tietyllä tavalla? Minä uskon niin. Ja
minusta tuntuu, että valo myös. Se on absoluuttinen. Se tietää
kyllä. Jos jokin menee väärin, se menee, ja silloin se tarkoittaa,
että sen voi korjata. Aivan kuten sadan vuoden takaiset tapahtumat
ovat alkaneet korjautua nyt. Talvi on kertonut minulle, että loppu
on lähellä.”
Victoria ajattelee omaa rooliaan
kaikessa. Hän käveli sisälle elämään, joka ei ollut hänen
otettavissaan, tuli osaksi sitä, sulautui ja oppi. Nyt hän näkee
kaiken. Ei ole olemassakaan puolia. On vain asioita, jotka kulkevat
ristiin ja asioita, jotka lomittuvat. Asioita, jotka eivät koskaan
kohtaa. Victoria näkee sen kaiken nyt.
”Valo siis halusi, että maailman
tilanne korjautuu.”
”Kyllä, mutta se on liian
absoluuttinen, jotta voisimme puhua varsinaisesti haluamisesta. Se
vain tiesi, että kaiken on mentävä niin kuten se nyt menee. Voimme
ajatella, että jokainen virheemme on tarkoituksellinen ja
korjattavissa. Minua ja Anria käytettiin täydellisen
häikäilemättömästi neuvoston ja Ragnarin toimesta. Minä käytin
Ragnarin vaimoa häntä vastaan. Kaikki toimivat itsekkäästi, eikä
sota ole päättynyt vieläkään. Ei oikeasti.”
”Mutta se päättyy. Se päättyy
pian, vaikka se ei ole vielä alkanutkaan uudelleen.”
”Sinä tiedät sen?”
Victoria nyökkää. Valo keinuu hänen
rinnassaan.
”Minä tiedän sen.”
Maria hymyilee.
”Hyvä. Sinuun minä luotan. Meidän
kohtaamisemme ei ollut sattumaa. Sinä olet puhdas. Minä en koskaan
uskonut enää sanovani näin, mutta minä rakastan sinua, Victoria,
rakastan aivan hirvittävän paljon.”
Ensimmäinen, ikuisuuden salaisuutta
sydämessään kantanut vampyyri kurottaa kohti rinnalleen
löytämäänsä naista. Victoria ymmärtää vihdoin, miksi hän on
täällä. Hän on saanut Marian näkemään. Ja Maria hänet. He
ovat peilautuneet toisistaan, muodostaneet oman kuvansa. Lomittuneet.
Heidän suudellessaan valo läikehtii Victorian sisällä.
”Minä ja Anri päätimme yhdessä,
että valehtelemme kaikille”, Maria huokaa irrottautuessaan
suudelmasta. Hän pitää yhä kättään Victorian niskassa, ei
halua irrottaa kerran löydettyään.
”Me päätimme, että kaikkien tulee
uskoa Anrin olevan ensimmäinen vampyyri.”
”Miksi?” Victoria kysyy, vaikka
uskoo tietävänsä vastauksen.
”Ensinnäkin Anri on mies. Minä
olisin ollut naisena vaikeassa paikassa, jos kaikkien katseet
olisivat kääntyneet minuun ensimmäisenä vampyyrina. Hän halusi
kantaa sen taakan puolestani, ja olen siitä hänelle kiitollinen.”
Victoria ymmärtää sen hyvin. He
elävät miesten maailmassa. Heidän täytyy jo tyttöinä oppia
valehtelemaan ja kiertämään totuutta ennen kuin kasvavat naisiksi.
”Lisäksi me halusimme säilyttää
edes jonkinlaisen oikeuden itseemme”, Maria sanoo paljon
raskaammalla äänellä. ”Ragnar vangitsi meidät löydettyään
meidät juomasta ihmisten verta. Meille ei annettu muuta vaihtoehtoa
kuin osallistua suunnitelmaan tai pysyä vankina. Ymmärrät
varmasti, että sellainen sopimus hyödyttää vain sitä, joka sitä
ehdottaa. Me olimme häkkiin ajettuja eläimiä.”
Victoria nyökkää. Lunta sataa yhä.
”Siispä me päätimme, että kukaan
ei saa tietää asian todellista laitaa. Anri ei koskaan tiennyt
valosta, en kertonut hänelle. Hän ei olisi ymmärtänyt.”
Sen Victoria tietää hyvin. Anrabas
ei ole sellainen ihminen, jonka sydän olisi herkistynyt maailmalle.
Anrabasin on vaikeaa nähdä itseään pitemmälle.
”Mutta Anri suostui silti kantamaan
näkyvän taakan puolestani. Se, mitä sanoit muistojen
muokkaamisesta, on totta. Minä pystyn siihen. Anri halusi, että
hänen muistojaan muokataan niin, että hän itsekin uskoo olevansa
ensimmäinen vampyyri. Sinä tunnet veljeni – hän ei olisi koskaan
kyennyt näyttelemään sellaista roolia, ellei olisi itsekin uskonut
siihen.”
Victorian suu loksahtaa auki.
Tällaista hän ei olisi osannut odottaa. Hän on todella rakastunut
legendaan, myyttien olentoon. Kyyneleet kaihertavat yhä silmiä,
mutta pelkästään kauniilla tavalla. Miten upean olennon rinnalla
hän seisookaan.
”Anri uskoo siihen edelleen. Tämä
ei ole vielä ohi. En ole palauttanut hänelle todellisia muistoja,
en vielä.”
”Tämä ei ole vielä ohi”,
Victoria toistaa kuin oppiakseen ymmärtämään asian laidan
itsekin.
”Anri saa elää ensimmäisenä
vampyyrina vielä jonkin aikaa. Kansan silmissä hän saa olla sitä
ikuisesti, aivan kuten Ragnar Strausskin saa olla ikuisesti kansan
syntipukki, vaikka totuus on toinen. Kaikki on valinnoistamme kiinni,
Victoria rakas. Lopussa me kaikki olemme vain valintojemme summa.”
Käsi etsii toisen, sormet lomittuvat.
Victoria tapailee Marian huulia, pysyttelee lähellä kuin voisi
siten nähdä paremmin tämän sisimpään. Vaikka eihän hänen
tarvitsisi. Valot heidän sisällään ovat jo löytäneet toisensa.
”Kun löysin valon, muistan
kysyneeni siltä yhtä, kun se antoi minulle lahjani.”
Victoria silittää yhä Marian
kämmenselkää.
”Kysyin siltä, pysyisinkö
ikuisesti tällaisena.” Naurahdus. ”Se kertoi nuoruuteni pysyvän,
mutta olisihan minun pitänyt ymmärtää, että ei ulkonäkömme ole
se, mitä vuodet todella meissä muuttavat. Minun sydämeni ei
pysynyt ikuisesti nuorena, mutta oli oma valintani antaa vanhan
sydämeni kivettää minut. Sinä olet se, jolta opin, ettei se tie
vie minua perille saakka. Sinä sait vanhaan sydämeeni jälleen
eloa. Sinun silmäsi ovat yhä nuoret ja täynnä seikkailua.”
Victoria ei tiedä, miltä hänen
ilmeensä näyttää, kun hän vie käden suulleen ja parahtaa.
Marian sanat uppoavat suoraan sisälle, ottavat paikkansa ytimestä
saakka. Victoria huomaa itkevänsä jälleen.
”Kiitos, kun annoit minut jälleen
itselleni”, Maria sanoo nojaten Victoriaan, puhuen tämän
hiuksiin, ”kiitos, kun sallit minun kulkea tämän tien loppuun. Me
olemme väsyneitä, sekä minä että valo. Olemme odottaneet kauan.
Kiitos, kun olet.”
Victoria ei sano enää mitään. Hän
puristaa tiukasti Marian kättä, antaa tämän nojata itseensä ja
kuuntelee talvea heidän ympärillään. Hetken kaikki on
silmiähivelevän kaunista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti