Luku
24: Ensirakkaus
”Mitä sinä oikein kuvittelit?”
Sata vuotta ja yksitoista kuukautta.
Silti Wilhelm muistaa, miltä sanat tuntuivat iskeytyessään hänen
rintaansa vasten. Miehellä oli korkea kaulus ja tummanvihreä,
samettinen takki. Hänen silmissään kiilsi, kun hän katsoi
Wilhelmiä alaspäin.
Wilhelm tuijottaa käsiään. Kuinka
hänen pitäisi osata kertoa? Anrabas kuuntelee, mutta onko miehellä
sellaisia korvia, jotka ymmärtäisivät? Wilhelm ei ole koskaan
kertonut kenellekään, ei suoraan. Hänen nyrkkinsä ovat. Joka
kerta, kun hän on iskenyt jonkun maahan, hän on osaltaan kertonut.
Keho on huutanut, mutta kukaan ei ole kuullut.
”Sinä haluat tuntea minun syvimmän
pimeyteni, mutta en tiedä, mistä aloittaa.”
”Johan sinä sanoit sen alkaneen,
kun rakastuit.”
Wilhelm huokaisee. On niin paljon
muutakin. On välinpitämättömät vanhemmat, itsekäs isosisko ja
aivan liian paljon rahaa. Wilhelm on oppinut inhoamaan rikkauden
hajua jo pienestä pitäen. Se on kaikki, mikä on yhdistäny hänet
niihin, jotka kehtasivat kutsua itseään hänen perheekseen.
”Minä synnyin rikkaaksi”, Wilhelm
aloittaa uudelleen.
”Sen minä tiedän jo.”
”Et tarpeeksi hyvin. Anri, minulla
ei ole aavistustakaan, millainen sinun ja sisaresi lapsuus oli, mutta
jos se oli lainkaan sen kaltainen kuin omani, säälin sinua
aidosti.”
”Älä sääli. Voin taata, että se
ei ollut. Minä ja Maria emme olleet niin varakkaita. Keskinkertaisia
rikkaampia, mutta siitä on jo aikaa. En enää muista rahan hajua
joka nurkassa. Minä ja Maria emme ole ennen vaimoni Victorian rahoja
eläneet erityisen leveästi.”
Wilhelm huiskauttaa kättään. Hän
ei halua tietää enempää Anrabasin syistä naida neuvostosuvun
tytär tällaisena aikana. Pelkkää halua saada nuori, kaunis vaimo
se ei voinut olla, mutta se ei kuulu Wilhelmille. Wilhelm tahtoo vain
vuodattaa itsensä, kun kerrankin voi tehdä niin ilman, että se
vaatii jonkun lyömistä. Hän ei ole herkillä. Hän ei ole avoin
eikä haavoilla. Hän vain puhuu. Miten kummallista. Olisiko kaiken
sen kivun voinut välttää vain puhumalla?
”Joka tapauksessa minulla oli varaa
tylsistyä”, Wilhelm huokaa, ”ja minä tylsistyin todella.”
Anrabas pyöräyttää silmiään.
Tähän osaan tarinaa Anrabaskin voi samaistua.
”Säästän sinut pitkästyttäviltä
tarinoilta lapsuudestani. Minä olin pelkästään tylsistynyt.
Kenties kallonkutistajat saisivat vedettyä siitä syitä yhteen jos
toiseenkin aiheuttamaani sotkuun. Joka tapauksessa tylsyyteni
keskellä oli jotain, johon minä kiinnityin.”
”Sinun ensirakkautesi?”
Wilhelm nauraa. Hän ei ole koskaan
oppinut pitämään oman naurunsa soinnista.
”Kyllä vain. Tämä talo oli minun
ensirakkauteni. Olin päättänyt saada sen. Se oli ainoa
viihdyttäjäni.”
Oli myös mies. Mies, jonka huulille
Wilhelm janosi enemmän kuin kenenkään muun. Wilhelm päättää
edetä yksi asia kerrallaan.
Ennen kaikkia muita oli talo. Sama
talo, joka nyt sitoo hänet ikuisuuteen. Wilhelm kiristelee
hampaitaan. On hinta, jota hän maksaa vielä silloinkin, kun talon
seinät luhistuvat keräämästään mädästä ja kosteudesta, mutta
hänen kasvonsa ovat pysyneet yhä siloposkisina.
”Mutta sitten minun sisareni meni
naimisiin.” Wilhelm pitää tauon, nielee sisaren nimen, nielee
tästä kaiken. Hänen ei pitänyt palata siihen kirottuun naiseen
enää koskaan. ”Siskolla oli sulhanen ja tulevaisuus. Vanhempamme
naittivat isosiskoni hyvään sukuun. Minun elämääni syntyi
ensimmäinen särö. Jos sisareni saisi lapsen, hän perheineen saisi
jäädä taloon. Silloin heillä olisi siihen laillinen oikeus eikä
suinkaan minulla.”
Wilhelm tuijottaa yhä käsiään.
Kynsien alla ei ole verta, mutta siellä voisi olla. Niin elävästi
hän muistaa kaiken yhä. Anrabas tuijottaa häntä kuin hän aikoisi
sanoa tappaneensa sisarensa. Kunpa hän olisikin. Kunpa se huora
olisi tahriintunut vereen hänen käsiensä kautta eikä kuollut
pehmeään, elämänkokemuksen lämmittämään sänkyynsä.
Wilhelmiä puistattaa kauttaaltaan.
”Minun sisareni olisi voinut saada
lapsen”, Wilhelm sanoo kalvonohuella äänellä, ”mutta ei
saanut.”
”Ei… saanut?” Anrabasin ääni
on yhtä ohut, pelon kaventama.
”Minä vein lapsen, kun se syntyi.
Sen sanottiin syntyneen kuolleena.”
Anrabas vie siron kätensä suulleen.
Edes Anrabas, maailman ensimmäinen vampyyri, ei kykene peittämään
kauhuaan Wilhelmin teon edessä.
Ei sanoja. Ei mitään. Tyhjyys velloo
Wilhelmin sisällä saaden hysteerisen naurun pakenemaan huulilta.
Miksi hän kuvitteli toisenlaista reaktiota? Anrabas voi olla
vampyyri, mutta hänen sydämensä on ihmisen. Herkän,
kaunismielisen ihmisen. Wilhelm on toisenlainen.
”Se oli hänen poikansa”, Wilhelm
kuiskaa, ”miehen, jota rakastin.”
”Sinulla siis oli kuin olikin joku,
jota rakastit.”
”En rakastanut häntä enemmän kuin
taloa, mutta hän oli minun kaikkeni. Alku ja loppu. Sisareni mies.
Sisareni, joka havitteli kaikkea, mitä rakastin. Taloa.
Häntä. En halunnut jättää hänelle mitään. Hän yritti viedä
minulta kaiken.”
Ääni on kuin lapsen, joka ei
ymmärrä, mitä on tehnyt väärin. Yläluokkaisen lapsen, joka
rikkoo tuttavaperheen lapsen nuken eikä ymmärrä, miksi niin ei
olisi saanut tehdä. Aikuiset tuijottavat kuin murhamiestä. Lopulta
joku palvelijoista ottaa nuken ja rauhoittelee itkevää, nukkensa
menettänyttä lasta. Nuken rikkonut lapsi vain seisoo ja katsoo
ymmärtämättä, mitä juuri tapahtui. Siltä Wilhelmistä on
tuntunut koko elämän halki.
”Perillistä ei koskaan syntynyt,
joten minä sain talon. Minä häädin heidät pois. Sisaren ja
miehen.”
”Vaikka sinä rakastit miestä?”
”Hän torjui minut.” Nyt Wilhelmiä
naurattaa. Tästä hän ei ole puhunut koskaan. Ei edes itselleen.
Torjutuksi tuleminen istuu hänen luissaan eikä anna anteeksi.
”Me olimme kaksin portaikossa”,
Wilhelm sanoo nyökäten kohti eteisen portaikkoa, ”ja hän tuli
lähemmäs, kurotti miltei huulille. Sitten hän perääntyi ja
sanoi: ’Mitä sinä oikein kuvittelit?’”
Wilhelmin mustat silmät ovat
täydellisen tyhjät, kun hän odottaa Anrabasin reaktiota. Sitä ei
tule. Wilhelm on yhä lapsi rikkinäinen lelu kädessään.
”Joten minä ajattelin, että minun
täytyy kostaa”, Wilhelm jatkaa uudenlaista kuumeisuutta äänessään,
”minä ajattelin, että on pakko keksiä jotakin. Samaan aikaan
sinun järjestämäsi juhlat olivat herättäneet puhetta. Me
tapasimme. Ymmärrätkö nyt?”
Huoneessa on jälleen hiljaista.
Wilhelm saattaa miltei kuulla Anrabasin ajatukset, joissa liitokset
lyövät yhteen. Vihdoin, kaikkien vuosien jälkeen Anrabas ymmärtää,
miksi Wilhelmille kävi niin kuin kävi. Miksi juuri nimekkään
suvun nuorukaisesta tuli yksi pelätyistä ensimmäisistä
vampyyreista.
”Se oli sinun kostosi”,
Anrabasilta putoaa, ”ikuinen elämä.”
Wilhelm levittää kapeat kätensä.
”Ikuisuus rakkaan taloni kanssa! He
eivät päässeet sisään elämään, jonka sain. He eivät enää
koskaan olleet osallisia siihen, mitä minulla oli.”
”Sinut tuomittiin rikollisena
vankeuteen omaan asuntoosi.”
”Ja minun kasvoni olivat kuin
enkelillä, kun sisareni kuoli ryppyisenä sänkyynsä.”
Anrabas vetää syvään henkeä.
Eleet käyvät vaikeiksi, Wilhelm näkee, että mies punnitsee
kaikkea heidän yhdessä kokemaansa uudella tavalla. Kauhu vihlaisee
Wilhelmiä. Älä sinäkin hylkää minua. Rakasta
minua, älä jätä minua yksin. Äänet voimistuvat, Wilhelm
joutuu puristamaan kynsiään tuoliin, jotta ei räjähtäisi
Anrabasin naamalle.
”Sinä tapoit heidän lapsensa.”
Siinäkö se nyt on? Lapsi.
Merkityksetön olento, joka ei ehtinyt kunnolla edes hengittää.
Kukaan ei huomannut mitään. Kukaan ei saanut koskaan tietää.
Wilhelmiä ei kiinnosta elämä, jota ei koskaan varsinaisesti
ollutkaan. Ja siinäkö se on, asia, johon Anrabas jää kiinni?
Lapseen?
”Mitä sinä sellaisesta
ymmärtäisit?”
”Se lapsi olisi ansainnut elää”,
Anrabas sanoo silkkaa surua äänessään. ”Miten sinä olet
kyennyt elämään sen jälkeen?”
”Jos halua ajatella, että sain
ansioni mukaan, voit vain kuvitella, kuinka paljon olen rakastanut
olla aivan yksin nämä sata vuotta.” Tyhjyys kaikuu sanoissa.
Wilhelm maistaa ironian omassa elämässään. Mikä tragedia.
”Kuvittele, että minä menin niin
pitkälle, että tapoin vastasyntyneen, jotta saisin tämän talon.
Ja niin minä sainkin, korkojen kanssa.”
”Sinun ei olisi koskaan tarvinnut
tulla vampyyriksi. Wilhelm, sinä…” Anrabasin ääni on silkan
epätoivoinen. Wilhelm ei tahdo kuulla sitä.
”Sinä et tiedä siitä mitään.
Sinulla ei ole aavistustakaan. Minä halusin nähdä, kuinka he
vanhenevat ja kärsivät, halusin saada heidät rakastamaan minua,
halusin, että he palaavat itkien nuolemaan jalkojani.”
Anrabas itkee. Vuodattaa aitoja,
oikeita kyyneliä. Wilhelm ei tiedä miksi. Hän tuntee silkkaa
pelkoa nähdessään ystävänsä kyyneleet. Millä oikeudella joku
itkee hänen vuokseen nyt, kun kaikki on jo liian myöhäistä?
”Minä en olisi koskaan muuttanut
sinua vampyyriksi, ystäväni, jos olisin vain tiennyt. Jos olisin…”
Anrabasin ääni katkeaa kesken, nyyhkäys pyyhkii sen pois.
”Et olisi. Sinä et ajatellut
silloin juuri mitään.”
”Totta”, Anrabas sopertaa, ”olet
oikeassa… Minä olen niin pahoillani. Minä olisin voinut auttaa.”
”Älä sano noin. En halua ajatella,
että minulla olisi voinut olla toivoa.”
Wilhelm nousee ylös, istuutuu aivan
Anrabasin vierelle ja nostaa jalkansa varoen tämän syliin. Wilhelm
ei osaa lohduttaa. Hän tietää, kuinka päättää vastasyntyneen
elämä, kuinka rakastaa jotakuta, jota ei koskaan saa, kuinka kirota
oman sisarensa nimeä taivaan katsellessa, mutta hänellä ei ole
aavistustakaan, kuinka välittää suoraan puhtaasta sydämestä.
Kaikki, mitä Wilhelmillä on tarjota,
on kehonsa. Hänen ei tee mieli lyödä. Ei tänään. Hän on lyönyt
Anrabasiakin. Jokainen, joka on hänen kanssaan pitempään kuin
yöksi vaipuvan illan, on saanut tuntea hänen nyrkkinsä ja
potkunsa. Anrabas vähemmän kuin kukaan muu. Ehkä, koska Anrabas on
ensin ystävä, sitten vasta rakastaja. He ovat liikekumppaneita.
Tovereita. Saman kohtalon uhreja. Vasta sitten, kesken kosketuksen,
Wilhelm muistaa, mistä he alun perin keskustelivat.
”Helvetti, minä unohdin”, Wilhelm
hengähtää. ”Minähän lupasin kertoa, kuinka päädyin osaksi
alamaailmaa! Siitähän me puhuimme.”
Anrabasin sinisilmissä kiiltää yhä.
On kuin mies olisi jo unohtanut. Hän pudistaa vaaleaa päätään.
”Ei sinun tarvitse, tämä on
tarpeeksi. Tämä…”
”Anri, murunen, tämä kaikki
kietoutuu yhteen. Aina. Se mies, siskoni aviomies, johon rakastuin,
oli se, joka liikkeen perusti. Miehen nimi oli Edmond ja hänen
sydämensä oli radikalisoitunut kauan ennen kuin hän tapasi siskoni
ja minut.”
Suru pyyhkiytyy Anrabasin silmistä.
Hän kallistaa päätään ja antaa Wilhelmin kertoa. Wilhelm
hymyilee ja sivelee samalla Anrabasin olkaa. Kosketus on avain tälle
miehelle puhuessa. Wilhelm ei saa päästää hetkeksikään irti.
”Edmond ei koskaan pyytänyt minulta
anteeksi menneitä sanojaan, mutta minä tapasin hänet useasti ennen
kuin hän menehtyi. Hän paljasti minulle, mitä ajatteli neuvostosta
ja rikkauksista”, Wilhelm sanoo. Hän tietää silmiensä
kiiltävän, kun hän puhuu tästä. Omasta maailmastaan, jota hän
on ohjaillut jo vuosikymmeniä. ”Edmond tiesi, ettei eläisi enää
kauaa. Silloin hän jätti minulle tehtävän. Arvannet, mikä se
oli.”
Anrabas nyökkää. Wilhelmistä tuli
liikkeen uusi pää. Rikkaasta, ikuisesti elävästä
pojankasvoisesta miehestä, jolla oli musta sisin.
”Motiivisi ryhtyä johonkin niin
suureen kuin osattomien elättämiseen ja maanalaiseen kansannousuun
oli siis se, että elämäsi rakkaus halusi sitä sinulta?”
”Hänellä ei ollut poikaa, jolta
pyytää”, Wilhelm sanoo nauraen tyhjää nauruaan.
Anrabas kavahtaa, mutta ei sysää
Wilhelmin jalkoja pois sylistään. Kenties itkulla oli syynsä.
”Syyllisyydentuntoako se olikin?”
”Minä rakastin sitä miestä.
Suunnattomasti. Hän oli minun. Vielä hänen vanhetessaankin olisin
halunnut painautua häntä vasten ja unohtaa itseni. Enkä minä edes
suudellut häntä koskaan. Sellaisen tunteen vuoksi tekee mitä vain.
Hän pyysi minua. Minun täytyi suostua.”
Anrabasin silmissä kiiltää jälleen.
Se ei ole pelkoa. Sääliäkö se onkin? Säälistäkö Anrabas
itkee? Wilhelmiä puistattaa. Hän ei ymmärrä. Ehkä olisi
sittenkin pitänyt lyödä. Sen hän ainakin ymmärtäisi.
”Ja minä olin jo kyllästynyt
ikuisuuteeni”, Wilhelm hengähtää, ”rikkauksiin, mukavuuteen,
vankeuteen, jopa talooni. Seinät kaatuivat päälleni. Siinä oli
minulle uusi elämä. Ei miellyttävä eikä helppo, mutta elämä
yhtä kaikki. Halusin kokeilla, miltä tuntuu elää entistä
reunemmalla. Sitä paitsi minä inhosin mukavuuksien täyteistä
elämääni ja itseäni, joka totuin sellaiseen. En ole katunut
mitään. Kerrankin.”
Varovainen, hapuileva kosketus.
Anrabas tulee lähemmäs, Wilhelm antaa tulla. He ovat tunteneet niin
kauan, että mikään ei enää yllätä häntä, ei missään
tilanteessa. Anrabas suutelee häntä pitkään, sivelee hänen
kehoaan, tekee hänelle hetkeksi kodin. Kun Wilhelm irrottautuu ja
ajattelee hetkeä, hän hätkähtää. Silmät suurenevat vain
hetkeksi, kun Wilhelm ymmärtää, ettei hän ajattelekaan enää
Edmondia suudellessaan miehiä. Hän ajattelee Juliusta. Päässä
kohisee.
”Tiedätkö, Anri, kerro sinä
minulle jonakin toisena iltana, kuinka sinä pääset vapaaksi
asunnostasi”, Wilhelm hengähtää Anrabasin kaulaa vasten. ”Tänään
en jaksa enää kuunnella. En minä pääsisi vapaaksi kuitenkaan. En
oikeasti.”
Anrabas katsoo Wilhelmiä pitkään.
Wilhelm uskoo tämän ymmärtävän, sillä tämä hivuttautuu mitään
sanomatta lähemmäs, kuljettaa kätensä hänen selälleen ja painaa
hellästi huulet lanteille. Wilhelm kallistaa päänsä taa, sallii
itsensä hetkeksi unohtua. Hänen katseensa kiinnittyy talon
rakenteisiin, jykevään kattoon, vahvoihin seiniin. Taloon, jonka
vuoksi hän uhrasi kaiken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti