Valosta annettu: prologi

Prologi: Lahja

Taivas on kirkas, lumikiteet kuin maahan satavaa valoa. Ne leijailevat alas kevyessä tanssissa, jota ei ole ennalta suunniteltu. Lumi on harsonkevyttä, puiden oksat eivät vielä taitu sen painosta. Metsä kylpee valossa, latvat kohottavat kohti taivasta kuin pyrkisivät keskustelemaan sen kanssa, kertomaan sille kuulumisensa.

Naisen askeleet ovat kevyitä ja kiireettömiä. Hän kulkee puiden välistä, antaa lumen sataa suortuvilleen. Päätä ja käsiä ei suojaa mikään. Nainen voisi vaatettaa itsensä miten tahtoisi, mutta lumisena päivänä hän haluaa vain kulkea metsään olematta kukaan. Mikään ei paina naista kasaan, on vain kirkas taivas ja sen alas satavat pienet lähettiläät, ilmassa tanssivat lumikiteet. Nainen kulkee puhtaus sydämessään eikä ajattele muuta kuin pehmeää lunta kaikkialla ympärillään. Herkkää, odottavaa maisemaa.

Odotus hiipii puiden takaa naisen luo, yllättää hänet hetkessä. Tunne valtaa rinnan. Kuka häntä odottaa? Mikä? Missä se pitää itseään? Nainen täytyy odotuksesta, ymmärtää sen hetkessä. Hän on tullut tänne vain kävelemään vailla ajatuksia, mutta yllättäen hän tietää jonkin tarvitsevan häntä, odottavan puitten takana. Nainen ei nopeuta askeliaan, kiire ei paina häntä kasaan. Hän vain kulkee, nyt ymmärrys matkassaan. On jotakin suurta ja suunnatonta, joka on ollut täällä kauan. Nyt se kurottaa häntä kohti. On kuin näkymättömät rihmat vetäisivät häntä kohti valoa.

Se odottaa syvemmällä metsässä. Puut väistävät naista hänen askeltaessaan. Kaikki tekee hänelle tietä. Oksat siirtyvät, juuret kumartavat, vaikka hän on vain nainen, pieni ihminen keskellä suurta luontoa. Nainen kulkee lähemmäs, näkee sen, joka on odottanut jo kauan. Vuosikymmeniä, vuosisatoja, niin kauan, että pelkästään katsomalla sitä nainen näkee, ettei voisi koskaan ymmärtää. Valo häikäisee silmiä, mutta nainen ei vie käsiä niiden suojaksi. Hän katsoo, vaikkei saata tavoittaa. Rihmat ovat sittenkin siellä, hänen sydämessään. Ne ovat vetäneet hänet perille.

Valoa. Niin paljon valoa. Nainen katsoo siihen suoraan eikä edes yritä ymmärtää.

Tule lähemmäs.

Nainen tulee. Pelko pyyhkiytyy hänen sisimmästään oitis. Ei ole hätää. Valkeus on ollut kauan, paljon kauemmin kuin kukaan tai mikään, mitä hän tietää. Se on ollut täällä, odottanut jotakuta tulevaksi. Täällä, talvisen metsän sydämessä, talvipäivässä, jolloin kaikki hukkuu valoon, jolloin taivas on tyhjä ja antaa lumen sataa tummille hiuksille.

Tule lähemmäs, minä tahdon antaa sinulle jotakin.

Sanat, joita ei lausu kukaan. Sanat, jotka nainen tietää sanotuiksi. Ne kaikuvat hänen rinnassaan, kumpuavat hänen sisältään kuin ne olisivat aina olleet siellä. On asioita, joita kohti ihminen voi vain kurottaa näkemättä niitä koskaan kunnolla. On olemassa maailma, jota ei voi ihmissilmin nähdä. Nainen astelee lähemmäs. Odotus on tullut täyteen. Valo on vihdoin löytänyt kantajansa. Nainen pyyhkii hetkeksi sivuun kaiken, mitä on, ja kulkee kohti valoa.

Tule.

Valo ojentaa naiselle kättään ja hän tarttuu siihen vailla pelkoa.