Luku
6: Vain nämä hetket
Wilhelmin suu raottuu hengähdykseen,
käsi pitää miehen päätä tiukasti haaroja vasten. Hetket
lomittuvat, hengitys tihenee, orgasmin alkukaiut värisyttävät
Wilhemin koko ruumista. Hetki vielä. Muutama edestakainen liike,
miehen pehmeät huulet, työnsä osaava kieli. Wilhelm käy jo
porteilla, kallistaa päänsä mielihyvästä, kun oveen koputetaan.
Tuttu koputus. Mies vetäytyy syyllinen ilme kasvoillaan kauemmas
vieden nautinnon häiveet matkassaan. Wilhelmin kulmat kaartuvat, suu
vääntyy irveeseen, kun mielihyvä katkaistaan keskeltä.
Wilhelm heilauttaa kättään
seuralaiselleen. Tällä ei olisi mitään asiaa jatkaa toimitustaan
sen jälkeen, kun koputtaja pääsisi sisälle taloon. Tämän
koputuksen Wilhelm tuntee ulkoa. Sen kiivas, vaativa, silti leikkisä
rytmi kuuluu vain yhdelle ihmiselle. Wilhelm mulkaisee miestä,
seuralaistaan, joka napittaa paitansa kiinni ja vetää takkinsa
huolettomasti vain puoliksi päälle. Pelkkä nuori mies. Vielä
huoleton ja valmis mihin vaan.
Seuralainen aikoo etuovelle, samaan
suuntaan, josta koputus kuuluu. Wilhelm ei vaivaudu tarttumaan miestä
ranteesta. Hänen ei tee mieli koskea tähän sen jälkeen, kun hänen
nautintonsa on törkeästi keskeytetty.
”Seis”, Wilhelm sanoo enemmän
kyllästyneenä kuin käskevänä. ”Käytä takaovea.”
Mies kurtistaa kulmiaan. Keskeytetty
orgasmi sekoittuu ärsyynnykseen Wilhemin sisällä. Punaista
punaista punaista. Tämä mies pitäisi saada hänen silmistään
oitis.
”Mutta minähän olen käyttänyt
etuovea aiemminkin, vaikka sinulle on tullut uusia vieraita.”
Julkeus nuoren miehen äänessä saa
Wilhemin puremaan hammasta.
”Niin, mutta ne vieraat eivät ole
tämä vieras. Takaovelle siitä, en aio käskeä uudelleen.”
Ensin Wilhelm ajattelee miehen
ryhtyvän niskuroimaan ja valittamaan kuten tämän kaltaiset aina
tekevät. Hetken vieraan kasvot ovat täynnä pettymystä, sitten
leveä hymy piirtää kuvansa niille. Wilhelmiä oksettaa. Kuollut
nautinto kaihertaa kehoa kaikkialta, Wilhemin on päästävä
avaamaan ovi.
”Vai sillä lailla”, nuori mies
nauraa. ”Tietenkin sinun ovillasi juoksee ties mitä sakkia. Oletko
varma, että et tällä kertaa tarvitse…?” Mies vie käden
kaulalleen. Wilhelm näkee pelkkää punaista. Hän joutuu pitelemään
itseään, jotta ei läimäytä röyhkeää nulikkaa poskelle.
”Ei kiitos, minä olen juonut jo”,
Wilhelm sanoo teatraalisen kylmällä sävyllä. Tällaisille pojille
ei kannata ryhtyä väittämään vastaan. He menevät kyllä.
Wilhelm ei ole koskaan vaivautunut edes kysymään hänen nimeään.
Sellaisella ei ole merkitystä, kun tarpeet ovat puhtaan
ruumiillisia.
Kun nuori mies on viimein kerännyt
itsensä Wilhelmin olohuoneesta ja Wilhelm kuulee takaoven
kolahtavan, hän kulkee avaamaan oven. Mies sen takana on jo ryhtynyt
nojailemaan portaiden kaiteisiin näyttämättä kuitenkaan
tylsistyneeltä. Tulijan ruskeisiin silmiin syttyy tuike hänen
nähdessään Wilhelmin. Wilhelm vetää miehen sisälle ja suutelee
tätä koko ruumiinsa poltteella. Täytä minut. Hajota. Saata työsi
loppuun.
Kaksikko ei vaihda sanoja ennen kuin
kumpikin on saanut haluamansa. Samalla pienellä punaisella
samettisohvalla, jolla Wilhelm oli hetki sitten aiemman miehen
kanssa, hän ottaa uuden keholleen, antaa tämän viimeistellä sen,
mitä edellinen jätti kesken. Lopulta ruskeasilmäinen mies istuu
lattialla vailla ainuttakaan vaatetta ja sytyttää savukkeen. Hän
tarjoaa yhden sohvalta jalkojaan roikottavalle Wilhelmillekin. Hetken
he vain istuvat siinä, antavat savun täyttää hiljaisuuden aukon.
”Hyvä, että tulit, Julius”,
Wilhelm huokaisee ruskeasilmäiselle vieraalleen. ”Minä olen ollut
aivan helvetin pitkästynyt viimepäivinä.”
Julius hymähtää. Musta suortuva
valahtaa kasvoille, hän sipaisee sen pois.
”Tämä on itse asiassa
rutiinikäynti.”
Wilhelm antaa itsensä valahtaa
lattialle Juliuksen vierelle ja tumppaa tupakan lattiamattoonsa. Se
joutaisi vaihtoon joka tapauksessa. Wilhelm painaa savunmakuisen
suudelman Juliuksen huulille. Suudelma on pehmeä ja viipyilevä, se
antaa vihiä kaipauksesta, jota Wilhelm on tuntenut juuri Juliuksen
iholle. Miehiä tulee ja menee. On niitä, jotka antavat, ja niitä,
joilta otetaan. Julius on eri asia. Hän on kokonaan toisesta
maailmasta kuin ne nuoret itseään etsivät miehet, jotka käyvät
Wilhelmin luona vain siksi, että hän on vampyyri.
”Ragnarko sinut lähetti?” Wilhelm
kysyy irrottautuessaan Juliuksesta. ”Se paskiainen.”
”En minä muuten tätä
rutiinikäynniksi kutsuisi”, Julius hymähtää.
”Kas, kun Ragnar ei lähettänyt
kaksostasi. Fridasta en olekaan hetkeen kuullut.”
Julius kurtistaa kulmiaan.
”Tuskin kuuletkaan. Frida on ollut
jokseenkin kiireinen viimeaikoina.”
”Hyvä, minä en välitä naisista.
He kuvittelevat näkevänsä ja ymmärtävänsä kaiken.”
”Sinä puhut nyt minun sisarestani.”
Aavistuksen liian nenäkäs äänensävy.
Wilhelmissä kuohuu yhä, hän ei ole ehtinyt rauhoittua tarpeeksi,
vaikka saikin haluamansa. Tämä on Wilhelmin talo. Verellä ja
kivulla ostettu. Hän sanoisi näiden seinien sisällä aivan mitä
haluaisi.
Julius antaa puheenaiheen jäädä.
Hyvä. Wilhelm ei ole sillä tuulella, että jaksaisi väitellä
tämän tai kenen tahansa muunkaan kanssa.
”Mitä Ragnar haluaa? Sitä
tavanomaistako?”
Juliuksen silmien pyöräytys kertoo
kaiken olennaisen.
”Jonakin päivänä minä vielä
tapan sen paskan. Omin käsin. En pistä sinua tai ketään muuta
tekemään sitä, teen sen itse. Kuristan, kunnes hän ei saa
henkeä.”
”Varmasti moni muu ajattelee
samoin.”
”Oma vikansa, kun meni tekemään
itsestään marttyyrin. Itsekeskeinen kusipää.”
Wilhelm pudistelee päätään. Julius
ei lähde hänen sanojensa matkaan. Kenties Wilhelm on siitä
kiitollinen. Viha Ragnar Straussia kohtaan on aiemminkin saanut hänet
niin kuohuksiin, että hän on nähnyt punaista monta päivää.
Wilhelm hukuttaa syvältä kumpuavan tunteen Juliuksen huulille.
Pehmeä. Herkkä. Juuri sellainen kuten pitääkin.
”Kauankohan Ragnar aikoo käyttää
sinua ja Fridaa meidän ensimmäisten vampyyrien lapsenvahteina?”
Wilhelm hymähtää. ”Fridakin lienee kierroksella juuri nyt.”
Julius nyökkää vaisusti. Wilhelm ei
koskaan muista, että aiheesta puhuminen saa Juliuksen alavireiseksi.
Juliuskin haluaa vain unohtaa, päästää hetkeksi irti kaikesta. He
kaipaavat toisistaan samoja asioita.
Silti Wilhelm on valinnut vierelleen
juuri sen, joka työskentelee miehelle, joka on kahlinnut hänet
paikoilleen. On yksin Ragnarin ja hänen suunnitelmansa syytä, että
Wilhelm palaa tuhkaksi, jos hän yrittää kävellä asuntonsa
porttia kauemmas. Ei kaupungin valoja ja ihmisten naurua, hiljaisia
kapakkailtoja, ei sataan vuoteen. Ei hänelle. Moni muu olisi jo
unohtanut. Wilhelm ei hetkeksikään. Ei mitään siitä. Hänen
elämänsä on pelkkää kaipuuta. Mutta hän on jo suostunut. Sata
vuotta sitten tehty häkkilinnun päätös. Ragnar ja neuvosto
olisivat tappaneet vampyyrit, jos he eivät olisi suostuneet
uhraamaan elämiään. Silloin Wilhelm kuvitteli, että elämä
vankina on parempaa kuin kuolema. Enää hän ei ole varma.
Kuolemattomuus alati samojen seinien sisällä maistuu savulta ja
vereltä.
”Kauanko sinun tarvitsee vielä
sietää Ragnaria? Hän pallottelee sinua ja Fridaa täysin
mielivaltaisesti. Minähän olen sanonut, että voin antaa sinulle ja
Fridalle sen verran rahaa, että selviätte.”
Julius pudistaa tummaa päätään.
”Ei käy. Frida ei koskaan suostuisi
siihen.”
”Ei kysytä häneltä. Minä
kirjoitan sinulle shekin ja siinä se.”
”Se ei silti vapauttaisi meitä
Ragnarista. Me olemme hänen orjansa. Wilhelm… Joskus minusta
tuntuu, että me emme voi koskaan ymmärtää toisiamme. Minä olen
ennen kaikkea muuta katujen kasvatti. Se ei muutu mihinkään.”
”Silti sinä haaveilet paremmasta
elämästä.”
Juliuksen silmissä kiiltää. Nuori
mies näyttää petetyltä. Wilhelm ei tunne katumusta karkeista
sanoistaan. Julius vain huokaisee, ei tartu sanoihin. Kenties hänkin
on vain väsynyt. Wilhelm vie kätensä Juliuksen kädelle, sivelee
sitä koko pituudelta. Koskee jokaisen haavan, pienen ja ison. Elämän
aiheuttaman.
”Minä kuulin, että Victoria Havers
on mennyt naimisiin ystävämme Anrin kanssa”, Wilhelm pudottaa
huuliltaan sivellessään Juliuksen kättä. Wilhelm tuntee
jännityksen oitis. Julius miltei kavahtaa kauemmas, mutta ei tee
niin, ymmärtää viime hetkellä. Ovela poika.
”Siitä ollaan pysytty melko hiljaa.
Se kuuluu Ragnarin suunnitelmaan.”
”Sinun ei varmaankaan pitäisi
kertoa sitä minulle. Unohdat niin helposti, että olen vampyyri
siinä missä Barretitkin.”
Juliuksen silmissä käy häiväys
lämpöä.
”Sinua ei lasketa.”
Wilhelm puristaa kätensä Juliuksen
ranteen ympärille.
”Eikö?” Huulet lähestyvät
huulia. ”Eikö todella?”
Wilhelm asettuu Juliuksen päälle,
vie kätensä tämän lanteille ja sallii sanojen kuolla tekojen
tieltä. Wilhelm ei ole saanut vielä tarpeekseen. Julius raottaa
suutaan, kenties sanoakseen jotakin, mutta Wilhelm painautuu vasten.
Nämä hetket ovat hänen. Näinä hetkinä Julius ei ole Ragnar
Straussin manipuloima orpo, ei ihminen, ei mitään. Tällaiset
hetket ovat vain Wilhelmin omia eikä hän antaisi niistä mitään
kenellekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti