sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Valosta annettu: luku 6


Luku 6: Vain nämä hetket

Wilhelmin suu raottuu hengähdykseen, käsi pitää miehen päätä tiukasti haaroja vasten. Hetket lomittuvat, hengitys tihenee, orgasmin alkukaiut värisyttävät Wilhemin koko ruumista. Hetki vielä. Muutama edestakainen liike, miehen pehmeät huulet, työnsä osaava kieli. Wilhelm käy jo porteilla, kallistaa päänsä mielihyvästä, kun oveen koputetaan. Tuttu koputus. Mies vetäytyy syyllinen ilme kasvoillaan kauemmas vieden nautinnon häiveet matkassaan. Wilhelmin kulmat kaartuvat, suu vääntyy irveeseen, kun mielihyvä katkaistaan keskeltä.

Wilhelm heilauttaa kättään seuralaiselleen. Tällä ei olisi mitään asiaa jatkaa toimitustaan sen jälkeen, kun koputtaja pääsisi sisälle taloon. Tämän koputuksen Wilhelm tuntee ulkoa. Sen kiivas, vaativa, silti leikkisä rytmi kuuluu vain yhdelle ihmiselle. Wilhelm mulkaisee miestä, seuralaistaan, joka napittaa paitansa kiinni ja vetää takkinsa huolettomasti vain puoliksi päälle. Pelkkä nuori mies. Vielä huoleton ja valmis mihin vaan.

Seuralainen aikoo etuovelle, samaan suuntaan, josta koputus kuuluu. Wilhelm ei vaivaudu tarttumaan miestä ranteesta. Hänen ei tee mieli koskea tähän sen jälkeen, kun hänen nautintonsa on törkeästi keskeytetty.

Seis”, Wilhelm sanoo enemmän kyllästyneenä kuin käskevänä. ”Käytä takaovea.”
Mies kurtistaa kulmiaan. Keskeytetty orgasmi sekoittuu ärsyynnykseen Wilhemin sisällä. Punaista punaista punaista. Tämä mies pitäisi saada hänen silmistään oitis.
Mutta minähän olen käyttänyt etuovea aiemminkin, vaikka sinulle on tullut uusia vieraita.”
Julkeus nuoren miehen äänessä saa Wilhemin puremaan hammasta.
Niin, mutta ne vieraat eivät ole tämä vieras. Takaovelle siitä, en aio käskeä uudelleen.”

Ensin Wilhelm ajattelee miehen ryhtyvän niskuroimaan ja valittamaan kuten tämän kaltaiset aina tekevät. Hetken vieraan kasvot ovat täynnä pettymystä, sitten leveä hymy piirtää kuvansa niille. Wilhelmiä oksettaa. Kuollut nautinto kaihertaa kehoa kaikkialta, Wilhemin on päästävä avaamaan ovi.

Vai sillä lailla”, nuori mies nauraa. ”Tietenkin sinun ovillasi juoksee ties mitä sakkia. Oletko varma, että et tällä kertaa tarvitse…?” Mies vie käden kaulalleen. Wilhelm näkee pelkkää punaista. Hän joutuu pitelemään itseään, jotta ei läimäytä röyhkeää nulikkaa poskelle.
Ei kiitos, minä olen juonut jo”, Wilhelm sanoo teatraalisen kylmällä sävyllä. Tällaisille pojille ei kannata ryhtyä väittämään vastaan. He menevät kyllä. Wilhelm ei ole koskaan vaivautunut edes kysymään hänen nimeään. Sellaisella ei ole merkitystä, kun tarpeet ovat puhtaan ruumiillisia.

Kun nuori mies on viimein kerännyt itsensä Wilhelmin olohuoneesta ja Wilhelm kuulee takaoven kolahtavan, hän kulkee avaamaan oven. Mies sen takana on jo ryhtynyt nojailemaan portaiden kaiteisiin näyttämättä kuitenkaan tylsistyneeltä. Tulijan ruskeisiin silmiin syttyy tuike hänen nähdessään Wilhelmin. Wilhelm vetää miehen sisälle ja suutelee tätä koko ruumiinsa poltteella. Täytä minut. Hajota. Saata työsi loppuun.

Kaksikko ei vaihda sanoja ennen kuin kumpikin on saanut haluamansa. Samalla pienellä punaisella samettisohvalla, jolla Wilhelm oli hetki sitten aiemman miehen kanssa, hän ottaa uuden keholleen, antaa tämän viimeistellä sen, mitä edellinen jätti kesken. Lopulta ruskeasilmäinen mies istuu lattialla vailla ainuttakaan vaatetta ja sytyttää savukkeen. Hän tarjoaa yhden sohvalta jalkojaan roikottavalle Wilhelmillekin. Hetken he vain istuvat siinä, antavat savun täyttää hiljaisuuden aukon.

Hyvä, että tulit, Julius”, Wilhelm huokaisee ruskeasilmäiselle vieraalleen. ”Minä olen ollut aivan helvetin pitkästynyt viimepäivinä.”
Julius hymähtää. Musta suortuva valahtaa kasvoille, hän sipaisee sen pois.
Tämä on itse asiassa rutiinikäynti.”
Wilhelm antaa itsensä valahtaa lattialle Juliuksen vierelle ja tumppaa tupakan lattiamattoonsa. Se joutaisi vaihtoon joka tapauksessa. Wilhelm painaa savunmakuisen suudelman Juliuksen huulille. Suudelma on pehmeä ja viipyilevä, se antaa vihiä kaipauksesta, jota Wilhelm on tuntenut juuri Juliuksen iholle. Miehiä tulee ja menee. On niitä, jotka antavat, ja niitä, joilta otetaan. Julius on eri asia. Hän on kokonaan toisesta maailmasta kuin ne nuoret itseään etsivät miehet, jotka käyvät Wilhelmin luona vain siksi, että hän on vampyyri.

Ragnarko sinut lähetti?” Wilhelm kysyy irrottautuessaan Juliuksesta. ”Se paskiainen.”
En minä muuten tätä rutiinikäynniksi kutsuisi”, Julius hymähtää.
Kas, kun Ragnar ei lähettänyt kaksostasi. Fridasta en olekaan hetkeen kuullut.”
Julius kurtistaa kulmiaan.
Tuskin kuuletkaan. Frida on ollut jokseenkin kiireinen viimeaikoina.”
Hyvä, minä en välitä naisista. He kuvittelevat näkevänsä ja ymmärtävänsä kaiken.”
Sinä puhut nyt minun sisarestani.”

Aavistuksen liian nenäkäs äänensävy. Wilhelmissä kuohuu yhä, hän ei ole ehtinyt rauhoittua tarpeeksi, vaikka saikin haluamansa. Tämä on Wilhelmin talo. Verellä ja kivulla ostettu. Hän sanoisi näiden seinien sisällä aivan mitä haluaisi.

Julius antaa puheenaiheen jäädä. Hyvä. Wilhelm ei ole sillä tuulella, että jaksaisi väitellä tämän tai kenen tahansa muunkaan kanssa.
Mitä Ragnar haluaa? Sitä tavanomaistako?”
Juliuksen silmien pyöräytys kertoo kaiken olennaisen.
Jonakin päivänä minä vielä tapan sen paskan. Omin käsin. En pistä sinua tai ketään muuta tekemään sitä, teen sen itse. Kuristan, kunnes hän ei saa henkeä.”
Varmasti moni muu ajattelee samoin.”
Oma vikansa, kun meni tekemään itsestään marttyyrin. Itsekeskeinen kusipää.”

Wilhelm pudistelee päätään. Julius ei lähde hänen sanojensa matkaan. Kenties Wilhelm on siitä kiitollinen. Viha Ragnar Straussia kohtaan on aiemminkin saanut hänet niin kuohuksiin, että hän on nähnyt punaista monta päivää. Wilhelm hukuttaa syvältä kumpuavan tunteen Juliuksen huulille. Pehmeä. Herkkä. Juuri sellainen kuten pitääkin.

Kauankohan Ragnar aikoo käyttää sinua ja Fridaa meidän ensimmäisten vampyyrien lapsenvahteina?” Wilhelm hymähtää. ”Fridakin lienee kierroksella juuri nyt.”
Julius nyökkää vaisusti. Wilhelm ei koskaan muista, että aiheesta puhuminen saa Juliuksen alavireiseksi. Juliuskin haluaa vain unohtaa, päästää hetkeksi irti kaikesta. He kaipaavat toisistaan samoja asioita.

Silti Wilhelm on valinnut vierelleen juuri sen, joka työskentelee miehelle, joka on kahlinnut hänet paikoilleen. On yksin Ragnarin ja hänen suunnitelmansa syytä, että Wilhelm palaa tuhkaksi, jos hän yrittää kävellä asuntonsa porttia kauemmas. Ei kaupungin valoja ja ihmisten naurua, hiljaisia kapakkailtoja, ei sataan vuoteen. Ei hänelle. Moni muu olisi jo unohtanut. Wilhelm ei hetkeksikään. Ei mitään siitä. Hänen elämänsä on pelkkää kaipuuta. Mutta hän on jo suostunut. Sata vuotta sitten tehty häkkilinnun päätös. Ragnar ja neuvosto olisivat tappaneet vampyyrit, jos he eivät olisi suostuneet uhraamaan elämiään. Silloin Wilhelm kuvitteli, että elämä vankina on parempaa kuin kuolema. Enää hän ei ole varma. Kuolemattomuus alati samojen seinien sisällä maistuu savulta ja vereltä.

Kauanko sinun tarvitsee vielä sietää Ragnaria? Hän pallottelee sinua ja Fridaa täysin mielivaltaisesti. Minähän olen sanonut, että voin antaa sinulle ja Fridalle sen verran rahaa, että selviätte.”
Julius pudistaa tummaa päätään.
Ei käy. Frida ei koskaan suostuisi siihen.”
Ei kysytä häneltä. Minä kirjoitan sinulle shekin ja siinä se.”
Se ei silti vapauttaisi meitä Ragnarista. Me olemme hänen orjansa. Wilhelm… Joskus minusta tuntuu, että me emme voi koskaan ymmärtää toisiamme. Minä olen ennen kaikkea muuta katujen kasvatti. Se ei muutu mihinkään.”
Silti sinä haaveilet paremmasta elämästä.”

Juliuksen silmissä kiiltää. Nuori mies näyttää petetyltä. Wilhelm ei tunne katumusta karkeista sanoistaan. Julius vain huokaisee, ei tartu sanoihin. Kenties hänkin on vain väsynyt. Wilhelm vie kätensä Juliuksen kädelle, sivelee sitä koko pituudelta. Koskee jokaisen haavan, pienen ja ison. Elämän aiheuttaman.

Minä kuulin, että Victoria Havers on mennyt naimisiin ystävämme Anrin kanssa”, Wilhelm pudottaa huuliltaan sivellessään Juliuksen kättä. Wilhelm tuntee jännityksen oitis. Julius miltei kavahtaa kauemmas, mutta ei tee niin, ymmärtää viime hetkellä. Ovela poika.
Siitä ollaan pysytty melko hiljaa. Se kuuluu Ragnarin suunnitelmaan.”
Sinun ei varmaankaan pitäisi kertoa sitä minulle. Unohdat niin helposti, että olen vampyyri siinä missä Barretitkin.”
Juliuksen silmissä käy häiväys lämpöä.
Sinua ei lasketa.”
Wilhelm puristaa kätensä Juliuksen ranteen ympärille.
Eikö?” Huulet lähestyvät huulia. ”Eikö todella?”

Wilhelm asettuu Juliuksen päälle, vie kätensä tämän lanteille ja sallii sanojen kuolla tekojen tieltä. Wilhelm ei ole saanut vielä tarpeekseen. Julius raottaa suutaan, kenties sanoakseen jotakin, mutta Wilhelm painautuu vasten. Nämä hetket ovat hänen. Näinä hetkinä Julius ei ole Ragnar Straussin manipuloima orpo, ei ihminen, ei mitään. Tällaiset hetket ovat vain Wilhelmin omia eikä hän antaisi niistä mitään kenellekään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti