Luku
42: Osaton
Kaiken paino musertaa Wilhelmiä
kasaan. Se on ohi. Ei pelkästään hänen osaltaan, vaan kaikkien.
Wilhelm tietää painosta harteillaan, että ikuisuus on poissa,
hänen taakkansa on pois annettu. Ei enää hiljaisia iltoja, jotka
taittuvat mustiksi öiksi. Ei enää koskaan talon seinissä kaikuvia
huutoja, jotka kaatuvat hänen niskaansa. Vampyyriutta ei enää ole.
Kulmahampaat ovat tasaiset, suonissa kiljuva alituinen jano poissa.
Wilhelm saattaa vain seisoa eteisessään ja itkeä. On kuin hänet
olisi armahdettu. On kuin vuosia odottaneet synnit olisivat vihdoin
tulleet anteeksiannetuiksi. Wilhelm vie kädet korvilleen ja huutaa
keuhkojensa kyllyydestä.
Kun ovi aukeaa, Wilhelm ei enää
tiedä, mitä odottaa. Sisään saapuu ihmisiä, mutta Wilhelm ei näe
heidän kasvojaan. Kasvottomia ja muodottomia olentoja, juuri vaivoin
ihmisiksi tunnistettavissa. Wilhelm ei tiedä, missä on ja kuka on,
kun ihmiset kerääntyvät hänen ympärilleen, syleilevät ja
suutelevat häntä kuin hän kuuluisi heille.
Wilhelmiltä kestää hetki ymmärtää,
että nämä ovat osattomia. Niitä ihmisiä, joita hän on auttanut
rakkauden toivossa kaikki kuluneet, ikuiset vuodet. Vuodet todella
olivat siellä, eivät hänen päässään. Ne olivat todellisia,
vaikka ikuisuus on nyt poissa. Hän auttoi näitä ihmisiä pääsemään
jaloilleen, ja nyt kaikki on lopussa, nyt kaikki on tehty uudelleen
mahdolliseksi heille. Osattomille. Kodittomille.
Siltikään Wilhelm ei kykene näkemään
eteensä. Ihmiset ovat saapuneet antamaan hänelle kaiken sen, mitä
hän on ikinä huutanut osakseen. He rakastavat häntä, kiittävät
häntä, ovat hänelle kaikkensa velkaa. Juuri, kuten hän aina
halusikin. Nämä ihmiset ovat ikuisesti avun häneen kiinnittämiä.
Mikään ei ole koskaan ilmaista. Hän voisi vaatia heiltä kaiken
vielä silloinkin, kun on jo saanut sen. Mutta Wilhelm ei erota
kasvoja. Ei iloa eikä surua, ei kaiken koetun painoa muiden
harteilla. Hän ei tiedä, miltä se näyttää toisten silmissä.
Hän ei osaa etsiä oman kauhunsa keskeltä.
Kosketuksia. Kuumeisia, polttavia.
Arvostavia, kenties, mutta Wilhelm ei enää tunnistaisi sitä. Hän
on lipunut liian kauas kaikesta ymmärtääkseen, miltä aito välitys
näyttää. Hän toistaa kaikkea mennyttä, hän kuulee Edmondin
ivaavan naurun, näkee Juliuksen loittonevan selän. Älkää
jättäkö minua. Olen huutanut yksin kaikki nämä vuodet. Olkaa
kilttejä.
Wilhelm päästää irti. Ihmisistä,
teoistaan, rakkaudestaan. Kaikista. Hän avaa oven, näkee vain yhden
tien. Portti on jätetty auki ihmisten tulla. Kaikki nämä ihmiset
ovat saapuneet hänen luokseen, eikä hän tunnista heistä ketään.
Hän vain juoksee ulos, tietää joka askeleella, että mikään ei
enää koskaan palaisi ennalleen. Rajat ovat rikki. Hän voi juosta
ulos, kohdata vihdoin maailman, haistaa kaikki hajut, nähdä kaikki
värit. Mutta mikään ei tunnu miltään. Tyhjyys hakkaa vasten
luita.
Askeleet johtavat ulos, kuumeinen
juoksu päättyy portille. Wilhelm ottaa askeleen. Ihmiset seuraavat
häntä, vaikka hän ei kuule eikä näe heitä. He tavoittelevat,
hapuilevat miestä, joka auttoi heidät ikuisuuden yli. Wilhelm ei
enää ymmärrä, mitä kokee, kun kävelee ensimmäistä kertaa
portin yli. Siitä on kauan. Liian kauan. Ikuisuus toisensa jälkeen.
Liikaa kirittävää. Wilhelm ei saa enää ketään kiinni, kaikkein
vähiten itseään. Minne te kaikki juoksette? Miksi maailma on
hiljaa? Miksei kukaan sano mitään? Älkää menkö. Älkää
lähtekö pois.
Wilhelmin jalat eivät enää kestä.
Portin toisella puolella, keskellä katua, hän romahtaa polvilleen.
Hän ei erota huutoaan, ei tunne kyyneltensä virtoja. Ei enää
mitään. Jos ihmisiä on yhä hänen vierellään, hän ei näe
heistä ainuttakaan. Huuto ei lopu, vaikka se ei kuulosta miltään.
Kaikista hänen ympärilleen saapuneista ihmisistä hän on ainut
osaton. Ainut, jonka kädet eivät voi tarttua, vaikka kuinka
kurottaisivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti