Luku
21: Musta ydin
Juliuksen askeleet ovat kuin
peuranvasalla, kun Ragnar näkee veljen kulkevan sisarensa edellä.
On kuin keho olisi mennyt rikki kesken leikin. Ragnar pysyy
täydellisen rauhallisena. Ei ole hänen asiansa kysellä, missä
katutappelussa Julius on kehonsa murjonut.
Frida on kovempi. Sisar on aina. Tällä
kertaa korkeavyötäröisiin housuihin ja leveälieriseen hattuun
sonnustautunut Frida on vetänyt punaa huulilleen. Nainen ei pelkää
huorittelijoita ja katujen miehiä. Frida on elänyt omillaan niin
pitkään, että on ylittänyt maallisen pelon rajat. Ragnar tietää,
että jos kaksosista toista hänen täytyy varoa, se olisi aina
Frida. Naisiin ei voi luottaa. Ei varsinkaan housuja pukevaan
naiseen, joka on leikannut hiuksensa lyhyiksi.
”Te kutsuitte meidät, herra
Strauss”, Julius aloittaa. Äänessä on sävy, jollaista siinä ei
ole ollut aiemmin. Sattuuko mieheen todella?
”Koskeeko asianne suunnittelemaanne
vampyyrien murhaa?”
”Varmasti sitäkin, kun siihen
saakka päästään”, Ragnar murahtaa. Hän maanittelee nuoria
lähemmäs kädellään. ”Tulkaapä vähän tänne.”
Eläimiä. Pelkkiä eläimiä, jotka
tottelevat pienintäkin käskyä. Alempia kuin vampyyrit.
Vampyyreilla sentään on jonkinlainen autonomia, käsitys omasta
arvostaan. Taistelutahto. Ragnar piirtää kätensä kuvan Juliuksen
poskeen. Frida toimii oitis, sillä Julius putoaa iskun voimasta
polvilleen. Mikä ikinä onkin Juliusta satuttanut, on tehnyt sen
kunnolla. Frida seisoo Ragnarin käden ja veljensä välillä eikä
hievahdakaan, vaikka Ragnar tietää, mitä tehdä kädellään.
”Ja nyt te kerrotte minulle, mistä
syystä jätitte kertomatta minulle, mitä osattomien keskuudessa
todella tapahtuu”, Ragnar pudottaa sanoja suustaan kuin veitsiä.
Niistä jokainen tuntuu iskeytyvän suoraan kaksosten lihaan. ”Teillä
sietää olla painava syy olla kertomatta minulle siitä, kuinka
kaltaisenne ovat suunnitelleet uutta kansannousua vampyyreiden
avustuksella. Ettei vain olisi, että tekin olette osana sitä
kaikkea? Siksikö te ette kertoneet minulle, kun kysyin, onko
maailmalta mitään uutta?”
”Tehän tiesitte, että vampyyrien
käyttäminen sodan karkottajana oli vain väliaikainen ratkaisu”,
Frida sanoo. Nainen uskaltaa yhä seisoa siinä, veljensä edessä,
täydellisen röyhkeä katse ruskeissa silmissään. ”Minä
kuvittelin, että te tiesitte, ettei kapinahenkeä kukisteta niin
vain.”
”Onko teillä kahdella jotakin
tekemistä sen kanssa, mitä kaduilla tapahtuu? Minä saan kyllä
tietää, jos te valehtelette minulle.”
”Meillä ei ole ollut aikaa”,
Julius kiirehtii sanomaan lattialta. Frida luo veljeensä kylmän
katseen, aivan kuin hän toruisi veljeä tämän sanoista.
”Veljeni sanat implikoivat, että
voisimme olla osana sellaista toimintaa, jos me ehtisimme. Se ei pidä
paikkaansa, ja toivon, että ymmärrätte meidän olevan järkeviä,
realistisia ihmisiä.” Frida ei katso veljeensä puhuessaan. Ragnar
painaa sen merkille. ”Me olemme kauttanne nähneet, millainen tämän
maan hallinto on. Me emme kuvittele hetkeäkään, että
kukistaisimme sen. Me emme ole typeriä. Olemme teidän
palvelijoitanne ja kiitollisia kaikesta, mitä olette meidän eteemme
tehnyt.”
Taitavakielinen tyttö. Puheenvuoro on
varmasti ennalta harjoiteltu. Ragnar on miltei vaikuttunut Fridan
puheista. Hän uskoisi naista, jos tämä olisi missä tahansa muussa
asemassa. Silkka harmi, että tyttö ei ole syntynyt aateliseksi.
Fridan kaltaisen omapäisen ja voimakkaan tytön olisi helposti
saanut koulutettua loistavaksi vaimoksi.
”Vannotte siis, että ette jättäneet
jotakin niin suurta kuin mahdollinen kansannousu kertomatta siksi,
että tahdoitte salata minulta jotakin?” Ragnar ei kysy saadakseen
vastauksia huulilta. Hän kysyy lukeakseen.
Julius on jo noussut lattialta
irvistellen noustessaan. Kipu pitää miestä hallinnassaan. Ragnar
ei vieläkään kysy. Frida tuntuu jo tietävän.
”Me emme ole sotkeentuneet
mihinkään, vaikka katurakkeja olemmekin”, sanoo vuorostaan
Julius. Poika on nostanut leukaansa aavistuksen.
”Me tottelemme teitä.”
”Koska minä pidän teidät kurjat
elossa.”
Ei elettäkään. Kaksoset pysyvät
ääneti kirkon käytävällä ja odottavat pelastajaansa puhuvaksi.
Ragnar ei aio palata enää aiheeseen. Hän pystyy lukemaan kaiken
kaksosten eleistä. He puhuvat totta. Se osaltaan yllättää
Ragnarin. Eleet eivät valehtele. Hänen uskolliset koiransa ovat
pysyneet uskollisina.
”Entä vampyyrien tappaminen, herra
Strauss? Te ette kertoneet meille siitä juurikaan”, Julius jatkaa.
Fridan ilme käy vaikeaksi.
”Tahdotteko meidän todella käyvän
vampyyreita vastaan niin suoraan nyt, kun te olette neuvoston kautta
soluttaneet neiti Haversin vampyyrien luo? Eikö olisi varminta
odottaa selkeitä vastauksia neiti Haversilta ennen minkäänlaista
selkeää vastarintaa?”
”Minä olen osannut epäillä
jonkinlaista kansannousua jo jonkin aikaa.” Ragnar ei ole varma,
mitä hän ajattelee sanoessaan niin. Ajatus kapinoivasta kansasta
oli hänelle täysin uusi. Minä kuvittelin jo nitistäneeni
torakat. ”Minun täytyy päästä eroon ensimmäisistä
vampyyreista, sillä heidän vahva verensä villitsee kansaa. Me
elämme liian epävakaita aikoja. Vampyyrit ja osattomat voivat vielä
kaataa neuvoston.”
Ilmeettömät kasvot. Molemmilla
kaksosilla. Se varmistaa Ragnarille, että kaikki on tarkasti ennalta
suunniteltu. Hänen olisi punnittava jatkossa tarkoin, kuinka esittää
asiansa kaksosille.
”Te kaksi olette eräänlainen
varasuunnitelmani. Jos tilanne kärjistyy, te tapatte vampyyrit
salassa, jotta vampyyrien määrä ei lähde suurempaan nousuun.”
”Te jäisitte kiinni, koska olette
itsekin vampyyri. Jos te olette ainoa eloon jäävä ensimmäisistä
vampyyreista, neuvosto syyttää teitäkin.”
Ragnar alkaa nauraa. Kumea ääni
kaikuu kirkon korkeissa seinissä.
”Ajatteletteko te, että minä en
muka kuolisi siinä samassa?” Hymy leviää Ragnarin kalpeille
kasvoille. ”Minä tietenkin antaisin kaikkien olettaa, että
minutkin on murhattu.”
”Te… te aiotte lavastaa oman
kuolemanne?” Fridan naamio rakoilee. Ensi kertaa aito kauhu
tavoittaa naisen kauniit kasvot.
Kuinka tyydyttävää. He ovat vielä
niin nuoria, tietämättömiä mistään muusta kuin siitä, kuinka
selvitä seuraavaan aamuun saakka. Ragnaria huvittaa. Hän on
valikoinut erinomaisia apureita. Sittenkin.
”Me palaamme tähän myöhemmin.
Minun täytyy ensin kuulla Victoria Haversista”, Ragnar sanoo.
”Entä neuvosto? Neiti Haversin
lähettäminen vampyyrin vaimoksi oli osa neuvoston suunnitelmaa.
Kuinka te ajattelitte ottaa neuvoston huomioon?”
Ragnar pudistaa päätään.
”Menkää jo. Minä olen ottanut
kaiken huomioon, voitte luottaa siihen.” Ragnar ei ole varma,
uskooko valheeseensa itsekään. Hän ei ole ottanut mitään
huomioon. Hän ei edes tiedä, kuinka lavastaisi kuolemansa. Neuvosto
on jo päättänyt omasta kohtalostaan. Heikko, uudistusmielinen
miesjoukkio tuhoutuisi ennen pitkään. Ragnar on jo kääntänyt
selkänsä. Ei olisi enää mieltä ohjailla neuvostoa sisältä
käsin. Sitä ei voi pelastaa mitenkään. Olisi parempi nujertaa
neuvostokin.
Kaksoset poistuvat kirkosta pitäen
toisistaan kiinni. Ragnar ei koskaan kysynyt, mikä Juliukseen oli
iskenyt, kun tämä ei kyennyt edes kävelemään suoraan. Ehkä
sillä ei ole merkitystä. Mitä enemmän kipua, sitä herkemmin
kaksikko juoksisi hänen jalkojensa juureen.
Hiljaisuus laskeutuu kirkkoon, pöly
tanssii ilmassa. Ragnar tietää ajaneensa itsensä nurkkaan niin
menneillä kuin tulevillakin valinnoillaan. Hän on asettunut kaiken
ja kaikkien väliin. Pian hän olisi niin ahtaalla, että
liikkumatilaa ei enää olisi. Hiljaisuuden laskeutuessa Ragnar ei
suinkaan ajattele uuden sodan mahdollisuutta ja kapinaa, vaan uusinta
löytämäänsä kirjettä, joka lojuu yhä kirjan välissä. Ragnar
ei ole avannut sitä uudelleen.
On asioita, joita Ragnar ei kykene
unohtamaan. Asioita, jotka sitovat hänet ikuisesti ihmisiin. Ja
vampyyreihin. Teko, jonka hän on tehnyt ja teko, jonka hän on
kostanut. Marian kirjeet. Marian synnit. Jumala rankaiskoon
syntistä naista. Ragnar vie käden sydämelleen ja sulkee
silmänsä. Hän tietää, ettei tahdo päästä vampyyreista
mahdollisen kansannousun pelosta. Sekin on hyvä syy, sen voi kertoa
kaksosille. Mutta se ei ole totuus. Totuus on itsekkäämpi,
mustempi.
Ragnar ajattelee kirjeitä ja naisia
niiden takana. Mustatukkaista Mariaa, kuunkalpeaa kaunotarta, jonka
hän kerran toivoi vaimokseen. Siitä huolimatta, että tämä oli
vampyyri, siitä huolimatta, että tämä oli hänen vankinsa. Ja
valkeakutrista Edelainea, naista, jonka Ragnar oli ottanut
rinnalleen. Marian paras ystävä. Vaalea ja puhdas, kirkkaampi kuin
tuhat aurinkoa. Nainen, jonka ruumiin luonto on jo syönyt, ottanut
takaisin huomaansa. Jonka luut lojuvat siunaamattomalla maalla.
Edelaine. Ragnarin vaimo. Heidän
yhteisten lapsiensa äiti. Nainen, jonka vampyyrit häneltä veivät.
Sulkiessaan silmänsä Ragnar tietää, että kaiken alla on aina
jotakin henkilökohtaista ja suunnattoman kipeää. Nainen, jonka hän
menetti. Joka petti hänet vampyyrien vuoksi. Hänen katkeruutensa
mustin ydin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti