Luku
37: Kaiken loppu
Jokin hakkaa seiniä kuin alkava
rankkasade. Ragnar pitää käsiä ympärillään aivan kuten
silloin, kun hän oli vielä nuori, vasta verso tämän taivaan alla.
Kädet ovat kuin kirkon jykevät seinät, suojelevat vain hetken.
Ragnar kuvittelee aluksi kuuntelevansa pelkkää sadetta. Tulevaa
enteilevää ropinaa kirkon perustuksia vasten. Sitten sivuikkuna
räsähtää rikki ja Ragnar näkee, kuinka enkelin kuva hajoaa
palasiksi penkeille. Yksi rukous vähemmän.
Hetken Ragnar pelkää sen olevan
valo. Hän ei tiedä, kykenisikö seisomaan sen edessä enää
kertaakaan. Sitten hän ymmärtää, että ikkuna on rikottu
kohotettuja käsiä kuvaavalla pienellä marmoripatsaalla. Neuvoston
symboli. Kohotetut kädet. Se on alkanut.
Ragnar juoksee kauemmas ikkunasta,
pakenee penkkien taa, vie kädet päänsä päälle, etteivät
tulevat iskut veisi hänen henkeään. Metakka kohoaa, hakkaava ääni
jatkuu. Ragnar ymmärtää vihdoin, mitä on olla petturi, mitä on
elää kansan vihan kohteena. Kaikki on alkanut, ensiaskeleet on
otettu. Hänen maailmalle pelaamansa aika on täyttynyt, hetkeäkään
ei ole jäänyt käyttämättä.
Ragnar löytää itsensä ylemmästä,
asuttavaksi muutetusta kerroksesta. Hän haalii käsiinsä kaikki
vanhat kirjeet, joka ikisen. Ne hän haluaa säilyttää. Kaikki muu
saisi tuhoutua. Vain todisteet Edelainen petollisuudesta tulisi
säilyä. Ei siksi, että ne auttaisivat enää mitään. Ainoastaan
siksi, ettei Ragnar voi päästää irti siitä, mitä on tehnyt. Hän
hamuaa kirjeet syliinsä, pitää ne lähellä rintaansa ja odottaa,
että kansa tunkeutuu sisään. Vieläkö ihmiset osaavat kunnioittaa
pyhää maata, vai onko pyhyys poistunut raivon tieltä? Tai
oikeuden. Ragnar tietää olevansa väärässä. Hän on aina ollut.
Nyt hän maksaisi siitä kaikella.
Rakas Jumalani. Rukous
ei tule ääneen. Sanoilla
ei ole voimaa täällä.
Ragnar on käpertynyt
vanhan lipaston taakse ja tietää, että mikä tulisi, tulisi
lopullisesti, säästämättä. Anrabasin kuolema oli turha. Ragnar
lähetti kaksoset liian myöhään. Kaaos on jo ovella, se tuntee
hänen nimensä.
Kun
taivas peittyy huudosta, Ragnar painuu kasaan ja painaa pään
polviinsa. Odotus on istunut kirkossa jo vuosisatoja. Ragnar tietää,
ettei mikään enää auta, kun ihmiset ovat hänen ovillaan ja
vaativat oikeuksiaan. Niitä oikeuksia, jotka hän polki saveen ja
mutaan hukuttamalla sodan vampyyrien kauhujen alle. Ragnar ei tiedä,
voisiko katsoa Edelainea ja lapsiaan silmiin, jos näkisi heidät
taivaassa. Onko minulle taivasta? Onko taivasta
sellaiselle, joka on piilottanut sydämensä?
On kuin kohtaisi kaikki tekonsa
silmästä silmään. Edelaine, lapset, osattomat, kaikki. Jokainen,
jota vastaan Ragnar on rikkonut yrittämällä hallita heitä.
Maailma astelee hänen ovelleen ja pitelee punaista tulta käsissään.
Vasta, kun portaissa kolahtaa, Ragnar
ymmärtää, ettei hän ole kirkossa yksin. Kirkkoon pääsee kuka
tahansa, mutta hän itse ei pääse sieltä ulos. Rangaistus, jonka
hän antoi itse itselleen. Ragnar ei päästä irti kirjeistä
silloinkaan, kun tulija saapuu asuinkerrokseen ja kohtaa lattialle
lyhistyneen Ragnarin. Kunnia on jo haudattu, sitä olisi turhaa
maalata uudelleen vanhoille, väsyneille kasvoille.
Frida seisoo kädet vyötäisillä ja
veljensä suuri, punainen paita yllään. Nainen on kallistanut
päänsä ja katsoo Ragnariin kuin petolintu saaliiseensa. Ragnar
tietää menettäneensä otteen. Se irtosi ensimmäistä kertaa jo
silloin, kun nimetön valo näki hänet. Nyt on kuin valo olisi
asettunut kaikkiin näihin ihmisiin ja katsoisi häneen heidän
armottomien silmiensä läpi.
”Se on ohi”, Frida pudottaa
sanansa. Ragnarin ei tarvitse kuulla niitä tietääkseen.
”Sinä olet heidän kanssaan. Sinä
olet mukana polttamassa maailmaa poroksi.”
Frida pudistaa mustaa päätään.
”Minä en polta mitään”, Frida
sanoo. ”Kadut ovat aaltoilleet jo vuosia. Se, että tämä kaikki
kohtaa tässä pisteessä, on pelkkä lopputulos siitä, että totuus
lakaistiin maton alle. Mutta kuten sanoin – minä en polta mitään.
Minä en halua muuta kuin selvitä seuraavaan aamuun yhdessä
kaksoseni kanssa.”
Ragnar kurtistaa kulmiaan.
”Miksi sitten olet siinä, jos et
ole yksi heistä?”
”Sinun suurin vikasi on aina ollut
se, että näet puolia.” Frida tulee lähemmäs, kumartuu mustissa
saappaissaan aivan Ragnarin tasolle. ”Tosiasiassa on vain ihmisiä
ja ihmisten valintoja.”
Ragnar pysyy vaiti.
”Minä en valitse puolia. Tiedä,
että minua ja Juliusta et saa enää tekemään ainuttakaan
hirmutekoa puolestasi. Emme tuhoa enää ketään.”
”Te olette tappaneet jo niin monta
puolestani, etteivät loput vampyyrit tekisi enää pahaa.”
”Sitäkö sinä toivot? Vampyyrien
kuolemako poistaisi mellakoijat kirkkosi pihamaalta?”
Ei. Ragnar ei tiedä, mitä ajattelee.
Hän ei ole ajatellut mitään selkeästi enää vuosiin. Hän
ymmärtää sen katsomalla valoa Fridan silmissä. On kuin maailma
olisi riuhtaissut armonsa Ragnarilta ja tehnyt sen kerralla.
”Me emme ole tästä eteenpäin enää
koskaan sinun käytettävissäsi. Me olemme omia yksiöitämme, emme
sinun lelujasi.”
”Poistaako se omatunnoltasi kaiken,
mitä olet tehnyt? Poistaako se viattomien lapsien kuoleman
sydämeltäsi?” On pakko saada sivaltaa. On pakko saada valta vielä
kaiken jälkeenkin. Ragnarin koko ruumista kolottaa.
Ragnar näkee omien sanojensa
vaikutuksen Fridassa. Nainen horjahtaa, joutuu ottamaan kädellään
tukea. Silmissä kiiltää, katse ei pysy täydellisen kovana. Huulet
puristuvat kovaksi viivaksi.
”Minä en kuvittele hetkeäkään,
että saan anteeksi”, Frida sanoo madaltaen ääntään. ”En
ikinä ole herätellyt sellaisia kuvitelmia. En pyydä maailmalta
anteeksi, koska se, mitä olen tehnyt, on ollut oma valintani.
Minulla oli vaihtoehtoja valita toisin, mutta valitsin taloudellisen
turvan sinun siipiesi alla. En voi syyttää omaa heikkouttani.
Kannan ristini loppuun saakka, mutta kaikesta tulevasta olen
irtisanoutunut. Minun elämäni on tästä lähtien minun omani,
vaikka se maksaisi minulle yöttömiä öitä, ikuista nälkää ja
terävien hampaiden pelkoa kaduilla. Mutta se on minun elämäni, ei
elämää jonkun armosta.”
Ragnar tuntee jonkin pistelevän
silmäluomien takana. Kaikki kyyneleet ovat tulleet vaatimaan
oikeuksiaan. Ragnar on sysännyt itsensä yhä vain kauemmas
vastuusta. On kuin hänen oma surunsakaan ei olisi enää hänen
surtavissaan. Kyyneleet huutavat tulla kuulluiksi.
”Minä tapoin lapseni ja vaimoni”,
Ragnar hengähtää. Ääni on pelkkä varjo, miltei nyyhkäys. ”Minä
heidät tapoin. Ette te, vaikka teidän kätenne sytyttivät vaunut
tuleen, polttivat haaveeni ja rakkauteni kokoksi taivaalle. Ette te,
ette koskaan te…”
Vanhan miehen suru on siinä, aivan
Fridan kosketettavissa. Frida ei tee mitään, nainen säilyttää
etäisyytensä ja katsoo Ragnaria kuin mies ei voisi enää ikinä
haavoittaa häntä. Ragnarin rehellisyys ei auta heistä kumpaakaan.
Se on vuosia myöhässä.
”Menkää”, Ragnar sanoo ja tietää
katuvansa sanoja myöhemmin. Ne löytäisivät hänet aivan kuin
totuuskin löysi kaikkien vuosien jälkeen. ”Ota veljesi ja mene.
Minä olen ikuisesti täällä, en löydä teitä enää. Te ette ole
koskaan olleet minulle mitään velkaa. Minä käytin teitä
tarpeisiini, koska te olitte riittävän epätoivoisia. Menkää
älkääkä enää sitoko itseänne minun kaltaiseen olentoon, joka
ei tiedä, mitä haluaa.”
Hetken Frida on hiljaa. Ragnar tietää,
että Frida ei pysty enää säälimään häntä. Hän on itse
aiheuttanut oman pimeytensä, takonut sen vuosien katkeruudesta ja
jäykästä, kylmästä sydämestä.
”Herra Strauss.” Vasta Fridan
puhutellessa Ragnaria nimeltä hän ymmärtää, ettei Frida ole
teititellyt häntä koko keskustelun aikana. Muodollisuudet on
hylätty, totuus on kaivettu mätänä niiden alta. ”Jos sinä
saisit toivoa vain yhtä asiaa, mikä se olisi?”
Toiveet. Miten erikoinen ajatus.
Ragnar ei muista ajatelleensa kultareunuksisia ajatuksia enää
pitkään aikaan.
”Minä toivoisin, että olisin
tehnyt kestävämpiä valintoja sodassa enkä olisi vain tyytynyt
käyttämään vampyyreita. Se oli epätoivoisen miehen hätäinen
valinta, jolla ei rakennettu mitään pysyvää.”
Jokin kolahtaa vasten kirkon seinää
kuin todistaakseen sanoja.
Suu voi sanoa mitä tahansa, mutta
Ragnar huomaa, että Frida näkee totuuden niiden läpi. Sanat ovat
läpikuultavia, niiden valheellisen pinnan voi puhaltaa pois.
Ragnarin sisin huutaa vain yhtä. On olemassa ajatus, jota hän ei
ole saanut poltettua pois. Kunpa en olisi pakottanut tätä nuorta
ihmistä tappamaan heitä. Kunpa Edelaine ja lapset olisivat yhä
täällä.
Ragnar riiputtaa päätään alhaalla,
pitää kirjeitä vasten sydäntään, kun Frida nousee ylös. Yksi
ainoa katse. Ragnar tietää sen viimeiseksi. Vielä joskus hän
katuisi, että päästi naisen ja tämän veljen pois. Joskus hän
kiroaisi kaksosten nimiä ja sitä, että ei voinut pitää heitä
ikuisesti lieassa. Juuri nyt hän haluaa tehdä kerrankin jotain
oikein. Katkeroituneen, väsyneen sydämensä pohjassa hänellä on
kaksosille vain yksi ajatus.
Jumala suojelkoon teitä minun
kaltaisiltani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti