Valosta annettu: luku 19

Luku 19: Kun kukaan ei katso

Juliuksen ilme ei pehmene. Kellarin salat eivät paljasta itseään, vaikka Wilhelm kuinka hymyilisi ja odottaisi. Julius tuijottaa kaikkea kuin hänelle olisi esitelty vuosikymmenen petos. Wilhelm pyyhkii huulipunaa hyllyltä noukkimaansa liinaan ja kallistaa päätään.

”Sinun… maailmaasi?” Juliuksen silmät siristyvät. ”Mistä sinä puhut? Tällä kaikellahan elättäisi monta suuta.”

Wilhelm kohottaa kulmiaan. Juliuksen suu loksahtaa samassa auki.

”Et kai sinä tarkoita…”

”Minä nimenomaan elätän tällä kaikella useita ihmisiä.”

”Mutta kuinka sinä…”

Wilhelm astuu lähemmäs. Julius väistää, mutta hyväksyy sitten, katse lauhkenee kuin nälkiintyneellä koiralla, joka tahtoo vain lähelle, kenen tahansa silitettäväksi. Wilhelm maistaa Juliuksen huulia ennen kuin sanoo mitään, antaa miehelle hetken aikaansa. Pehmittää, mutta turhaan, sillä kuilut Juliuksen silmissä vain syvenevät Wilhelmin irrottautuessa suudelmasta.

”Oletko sinä mukana jossakin laittomassa?”

Wilhelm miltei tukehtuu itseensä. Naurunpyräkkä juoksee ulos luvatta, kun hän ajattelee, kuinka paperiton ja pimeällä työllä elävä Julius päästää räikeät sanat suustaan.

”Mitä?” Juliuksen otsa kurtistuu. ”Minuun on turha verrata, jos sinä sitä ajattelet. Sinulla on sentään vielä nimi!”

”Ja minä olen tunnetusti erityisen rakastettu yhtenä ensimmäisistä vampyyreista”, Wilhelm sanoo kuivasti ja antaa Juliukselle lentosuukon ilmassa. ”Murunen, älä sinä sellaisesta huolehdi. Minulla ei ole kerrassaan mitään menetettävää. Monella muulla sen sijaan on.”

Juliuksen olemus on yhtä kysymystä vailla ainuttakaan vastausta. Mies seisoo kellarin hämärässä tuijottaen säilöttyjä tavaroita ja ruokapinoja kuin ei olisi koskaan nähnyt ainuttakaan esinettä.

”Mitä tämä tarkalleen ottaen on? Myytkö sinä esineitä pimeästi? Sitäkö tämä on – mustaa kauppaa tällaisena aikana?” Halveksunta kuultaa Juliuksen äänestä. Nuori mies tuomitsee kaiken ennen kuin on kuullut Wilhelmin sanovan sanaakaan. Se ei yllätä Wilhelmiä, mutta siitä huolimatta hienoinen pettymys kaihertaa häntä sisältä.

”Minä en myy mitään”, Wilhelm sanoo pehmeästi, ”minä annan.”

”Sinäkö?” Julius sanoo sen kuin antelias Wilhelm olisi myyttisempi olento kuin satukirjojen kuvat.

”Minä hyvinkin, Julius rakas.”

Julius pudistelee tummaa päätään.

”Miksi?

”Minähän sanoin jo. Monella muulla on paljon enemmän menetettävää.”

”Onko tämä osa sitä, mitä kaduilla tapahtuu?”

”Ja mitähän kaduilla tapahtuu – sinun näkökulmastasi?”

Hetken Julius empii. Wilhelm näkee tarkalleen, että hänen omakseen ottamansa mies tietää, mitä maailmassa tapahtuu silloin, kun kukaan ei katso. On olemassa kirjoittamattomia totuuksia niille, joilla ei ole kattoa päänsä päällä. Wilhelm on tullut osaksi sitä maailmaa eri kautta kuin moni muu. Hänen tarinansa ei ole kuten osattomien.

”Sinä tiedät, etkö tiedäkin? Etkä ole kertonut minulle mitään.” Valo piirtää epäuskoisia varjoja Juliuksen poskille.

Wilhelm odottaa.

”Kansannousu. Uusi sellainen. Osattomat etsivät yhä paikkaansa, ja aatelisvampyyrit ovat jo vuosikymmenien ajan auttaneet heitä taloudellisesti.”

Wilhelm hymähtää.

”Miksi sinä sitten epäilit, jos kerran tiesit siitä?”

”Sinusta on niin…” Sanat jähmettyvät Juliuksen kurkkuun. Wilhelm jää hetkeksi katsomaan, kuinka mies takeltelee kyetäkseen puhua.

”Vaikea uskoa?” Wilhelm tulee iholle, painautuu Juliusta vasten, lausuu sanat aivan miehen suuta vasten. ”Niinkö sinä ajattelit sanoa, rakkaani?”

”Ole kiltti, äläkä –”

Wilhelm kietoo kätensä Juliuksen kapealle ranteelle ja puristaa. Julius tietää, mitä seuraisi, jos hän ei pysyisi hiljaa. Vastustus kuolee kasvoille, Wilhelm hymyilee. Kiltti poika. Juuri niin. Älä vain sano mitään. Me kävelemme nyt lasilla.

”Kauanko sinä olet avustanut osattomia?”

”Avustaminen on jokseenkin aliarvioiva ilmaisu”, Wilhelm naurahtaa. ”Muru, minä aloitin sen liikkeen. Minä olen kaiken sen keskiössä, mitä kaduilla nyt tapahtuu. Jos sota alkaa uudelleen, osasyy on ehdottomasti minun.”

”Miten ihmeessä? Sinulla on rahaa! Sinä olet se, jonka aseman me kaikki tahdomme! Eihän sinulla ole mitään syytä aloittaa mitään.”

”Sinulla ei ole siitä aavistustakaan.”

”Wilhelm, kaikella kunnioituksella, mutta sinä et ole empaattinen. Sinä et ajattele muita toimiessasi. Millaista hyötyä kuvittelet saavasi tällaisella?”

Wilhelm päästää irti Juliuksen ranteesta. Kalpea iho punoittaa. Vanhat haavat jäävät hihan alle. Niistä ei puhuttaisi.

”Olet väärässä. Emme me jahtaa yhteiskuntaa, jossa kaikki ovat minun asemassani. Me haluamme sellaisen maailman, jossa rajoja minun ja sinun välillä ei ole. Jossa me olemme yhtä laatua. Voimme asua samalla kadulla, käydä samoissa töissä, saada yhtä suurta palkkaa ja avioitua samassa asevassa olevan naisen kanssa.” Viimeisimmälle kommentille miehistä molemmat naurahtavat. ”Ymmärrät, mitä tarkoitan. Minä en auta saadakseni itse mitään tai tehdäkseni muut rikkaiksi. En sääli ketään. Sääli on myrkkyä. Minä tahdon saavuttaa tasa-arvon.”

Totuus on auki Juliuksen astuttavaksi. Wilhelm pitää ovea raollaan. Hän näkee, ettei Julius saata ymmärtää, sillä tämä ei näe syitä, ei vuosia, jotka Wilhelm on elänyt ilman häntä. Niitä vuosia, jotka määrittivät hänen elämänsä suunnan. Tekivät hänestä väkisin hyväntekijän.

”Sinä olet ollut kaiken tämän ajan pelastaja, enkä ole tiennyt siitä mitään”, Julius henkäisee. ”Minä ja Frida tiedämme, että teitä on. Olemme aina tietäneet. Emme vain ole kyenneet luottamaan tarpeeksi. Kaikki eivät kykene.”

”Siispä valitsitte palvella neuroottista, mielivaltaista miestä, joka tahtoo teidän tappavan ensimmäiset vampyyrit kertomatta saati tietämättä syytä.” Wilhelm naurahtaa. ”Aivan. Ymmärrän täysin.”

Julius todella on haavoitettu pieni koira. Kipeä kauttaaltaan. Wilhelmiä säälittäisi, jos hän osaisi sääliä. Julius katsoo häneen kuin hän olisi lyönyt tätä avokämmenellä. Raukka. Ei vielä ole sellaisen aika.

”Vai onko tämä sittenkin sitä toista? Haluatko sinä heiltä jotakin? Wilhelm, minä en ymmärrä, miksi sinä tekisit mitään tällaista. Kyllähän sinulla käy paljon vieraita, mutta…”

”Mutta?” Wilhelmin kihelmöinti kasvaa. Hän tietää, ettei kestäisi enää kauan.

Julius päästää tuskaisen älähdyksen ja vetää paitansa hihat ylös. Haavat puhuvat omaa kieltään. Syvät. Aiheutetut. Ikuiset arvet. Olemassa vain syyllistääkseen, muistuttaakseen.

Kihelmöinti lakkaa. Kuuluu yksi naksahdus. Punainen läikähtää yli, hetkeen Wilhelm ei näe mitään muuta. Kun hän seuraavan kerran ymmärtää, missä on, Julius on hänen jalkojensa juuressa verta kasvoillaan. Lattialla. Kaikkialla. Wilhelmiä huimaa.

”Rakasta minua.” Wilhelm ei kuule itseään. Julius on petturi. Pieni hakattu koira, jota ei voi opettaa rakastamaan. Missä mies pitää sitä piilossa, arvostustaan, rakkauttaan, kaikkea ainoastaan Wilhelmille tarkoitettua? Lisää punaista. Antaa kaiken tulla. Julius ei kuuntele. Maailma ei kuuntele. Vai avuntekijä. Vai pelastaja. Pelkkä rakkaudeton, tyhjä kuori, jonka luo kukaan ei jää. Saastaa kaikki. Wilhelm ei näe eikä kuule, vaikka jokin rusahtaa niin, että kellarissa kaikuu. Kaikukoon. On ääniä, joiden täytyy päästä ilmoille, jotta tuntisi jotain. Julius ei koskaan huuda. Alistunut pieni rakki.

Lisää ääniä. Murtuvien luiden kakofonia. Rajat ovat ylittyneet. Julius ei kävelisi hetkeen. Voi ei. Nyt Frida voi huomata. Frida, joka kysyi hänen apuaan. Pelastajan. Tulkaa kaikki minun luokseni. Minä autan teitä. Rakastan teitä kaikkia. Rakastakaa minua. Rakastakaa.

Kunpa Julius tietäisikin, miksi Wilhelm tekee sen kaiken. Julius ei kysyisi sen jälkeen enää koskaan mitään. Jos vereensä tukehtuva mies kellarin lattialla tietäisi, miksi kaikki tapahtuu, hän pakenisi, tippuisi kaninkoloon. Ei palaisi enää koskaan hänen luokseen. Hän ei kerro. Riittää, että Julius tietää asioiden tapahtuvan. Kaiken muun mies on hyväksynyt aiemminkin. Wilhelm ei usko itkevänsä eikä nauravansa. On pelkkää punaista. Hänessä, Juliuksessa. Taivaskin olisi punainen, jos se olisi todistamassa.

”Rakasta minua. Rakasta! Rakasta…”