Luku
12: Valon palaset
Kesän viimeiset kukat taistelevat
urhoollisesti lakastumista vastaan, vaikka syksyn haistaa jo ilmassa.
Victorian istuessa puutarhassa jo aavistuksen kuivuneella ruoholla
hän huomaa ajattelevansa, kuinka ajat tuntuvat limittyvän
toisiinsa, pysyvän täysin paikoillaan, vaikka liikkuvatkin. Aika,
jolloin hän tuli tänne, puutarhan loistoon, sekä nykyhetki, syksyn
tuntuun kietoutunut. Miten nopeasti hetket sulautuvatkaan.
Tuttu kahina herättää Victorian
ajatuksistaan. Kesä on ollut hidas, sen yöt hiljaiset. Niiden taika
ei ole haihtunut, vaikka yksikään yö ei ole ollut kuin Victorian
ensimmäinen yö täällä, kartanon rouvana. Hän ei unohda
parvekkeella viettämäänsä yötä koskaan, on kuin se olisi
asettunut asuaman hänen sydämeensä. Victoria kääntää päänsä
ja kohtaa puutarhaansa astelevan Marian. Naisella on pitkä, täysin
musta ja elegantti mekko. Mustat hiukset valuvat silkkisinä
olkapäille.
Maria on aivan yhtä kaukana kuin
siihenkin saakka. Vaikka Victoria viettää aviomiehensä sisaren
kanssa suurimman osan ajastaan, hänestä tuntuu, ettei hän ole
vielä kertaakaan päässyt Marian lähelle. Maria puhuu hänen
kanssaan, he saattavat seistä puutarhassa kokonaisia öitä ja
keskustella, mutta silti Victoria ei osaa kurottaa kohti naista.
”Sinä olet sopeutunut elämäämme
ihailtavasti”, Maria sanoo hymyillen. Mustahiuksinen nainen
istuutuu Victorian viereen kuolevalle nurmelle. Victoria hätkähtää.
Maria istuutuu hirvittävän harvoin alas. Yleensä Maria on
liikkeessä. Hitaassa, mutta silti liikkeessä.
”Olen viihtynyt täällä”,
Victoria sanoo ajatellen, ettei ole vieläkään saanut ainuttakaan
vihjettä Ragnarille annettavaksi. Onneksi mies ei ole lähettänyt
ketään perimään häneltä tietoja. Victoria on voinut lipua
kesäyöstä toiseen, kuunnella Marian pehmeää ääntä ja nukahtaa
Anrabasin viereen viileisiin lakanoihin.
”Onhan Anri ollut sinulle
ystävällinen?” Marian äänessä ei ole huolta, mutta Victoria
yllättyy silti, että hän kysyy. Maria ei ole puhunut hänelle
veljestään lainkaan.
Victoria nyökkää. Kysymys saa hänet
muistelemaan edellistä kertaa, jolloin Anrabas todella tuli hänen
lähelleen. Se oli silloin, kun Frida kävi. Fridaa ei ole näkynyt
sen jälkeen. Anrabas ei ole suudellut häntä kertaakaan nähtyään
kerran, kuinka hän hätkähti läheisyyttä. Victoria olisi antanut
Anrabasin jakaa kehonsa hänen kanssaan. Ei siinä siitä ollut kyse.
Silloin, kesän ollessa vasta verso, aika ei vain ollut oikea.
”Veljesi on ollut huomaavainen minua
kohtaan. Hän on jättänyt minulle paljon omaa tilaa.”
Maria hymähtää. Ilme on tunteva.
Millaista mahtaa olla viettää sata vuotta saman katon alla veljensä
kanssa, hengittää samoja, ympärille kietoutuvia seiniä?
”Anri on vieläkin vieraskorea”,
Maria naurahtaa. ”Hän ei ole oikeasti yhtä huomaavainen.”
Miksi kaikkien on tarpeellista
varoitella Anrabasista? Victoria näkee, millainen mies on. Hätäinen
ja hauras. Kuoren alla paljon pehmeämpi kuin antaa nähdä.
”Anteeksi, en tarkoittanut
säikytellä”, Maria huokaa. ”Älä käsitä väärin. Minä
rakastan veljeäni. Me olemme eläneet Anrin kanssa niin pitkään
yhdessä, että olisi kammottavaa inhota toisiamme.”
”Minäkin rakastan veljeäni.”
Vasta sanat sanottuaan Victoria ymmärtää, että kesä on miltei
loppuunsa kulunut, mutta Dorianista ei ole kuulunut mitään. Ei
pienintäkään kirjettä, merkkiä siitä, että kaikki on hyvin
toisella puolella maata. Ikävä lävistää kuoren, Victoria huomaa
päästävänsä pienen, tuskin kuultavan älähdyksen.
Maria näkee ja kuulee kaiken. Naisen
ilme on rauhallinen. Victoria tietää, että voisi vain sulaa
Mariaan, jos olisi tämän lähellä tarpeeksi kauan. Marialla on
sellainen vaikutus häneen.
”Siitä minä oikeastaan tulinkin
sinulle sanomaan”, Maria sanoo. ”Veljesi lähetti kirjeen. Hän
on tulossa käymään.”
Victorian suu raottuu, parahdus pääsee
ulos. Dorian. Koti. Miten paljon hänen kehoonsa sattuukaan. Ikävä
hajoilee vasten laitoja, etsii rajojaan.
”Dorian… on tulossa tänne?
Milloin?”
”Kahden päivän kuluttua.”
”Niin pian”, Victoria hengähtää.
Kyyneleet ovat silmissä ennen kuin
Victoria ehtii vetää padot niiden eteen. Yksittäinen kyynel
juoksee poskelle. Pieni, hento puro. Victoria ei ehdi pyyhkiä sitä
pois. Maria on jo kurottanut lähemmäs, vienyt kätensä hänen
poskelleen ja pyykinyt kyyneleen sellaisella hellyydellä, joka
kihelmöisi vasten Victorian ihoa vielä pitkään.
”Koti on siellä, missä sydämesi
täyttyy tyyneydestä”, Maria sanoo ja jättää kätensä hetkeksi
lepäämään Victorian poskelle. Kun Maria vetää sen pois,
Victoria toivoo, ettei tämä olisi koskaan koskettanutkaan, jättänyt
häntä kaipaamaan iholleen.
”Minä olen aina ajatellut, että
sen täytyy olla valo. Minä haluan täyttyä valosta.”
”Kenties minä ja Anri olemme
eläneet liian pitkään varjoissa.”
”Teidän ei tarvitsisi.”
”Ei niin. Ei enää. Sinä olet nyt
meidän aurinkomme.”
Sanat iskeytyvät vasten Victorian
rintakehää. Hän hätkähtää, miltei horjahtaa taaksepäin,
vaikka istuu. Maria naurahtaa. Marian nauru on aina yhtä heleä.
Victoriaa korventaa sisältä. On kuin hänessä olisi valo, josta
osa olisi hukkunut vuosien saatossa ja huutaisi nyt palasiaan
takaisin. Victoria on varma, että hänen valonsa palaset ovat
löytäneet tiensä Mariaan. Aviomiehen sisaren sisällä häntä
odottaa osa siitä, jonka hän on itsestään kadottanut. Hän ei
vain vielä tiedä, kuinka saavuttaa valo Mariassa. On vielä ikuinen
etäisyys heidän välillään. Keinottomuus sen edessä.
”Victoria…” Victoria rakastaa
sitä, miten Maria lausuu hänen nimensä. Nimi tuntuu kevyeltä
naisen suussa. ”Miksi sinä ajattelet, että koti on siellä, missä
sydämesi täyttyy valosta?”
Tosiaan. Victoria ei ole vielä
kertonut, vaikka he ovat jo niin pitkällä. Siitä on kauan. Hän ei
ole koskaan kertonut edes Dorianille.
”Minä näen unia.”
Jokin Marian olemuksessa muuttuu. On
kuin Marian sisällä särähtäisi. Maria katsoo Victoriaa pitkään.
Victoria ei osaa kertoa, onko ilme täynnä kauhua vai onko Maria
vihdoin löytänyt lohdun. Kun Marian piirteet sortuvat vain
hetkeksi, Victoria tietää osuneensa kohtaan, jota Maria ei ole
tottunut näyttämään muille.
”Millaisia unia?”
”Niissä on valo. Suunnaton. Se on
joskus niin läpitunkeva, että ajattelen sen olevan kenties Jumala.
Ehkä taivas tarkkailee minua.” Victoria katsoo Mariaa suoraan
silmiin. Hän ei ole kertonut kenellekään, vaikka on nähnyt valon
aina. Se on seurannut häntä unissa koko hänen ikänsä kertomatta
hänelle nimeään.
”Se valo ei ole ihmisestä
lähtöisin. En tiedä, mikä se on, kenelle se kuuluu vai kuuluuko
kenellekään. Se vain seuraa minua. Minä olen pelännyt sitä
nuorempana paljon. Nyt olen antanut sille tilaa vain olla.”
Victoria ei ole koskaan nähnyt Mariaa
yhtä avuttomana. On kuin hän olisi riisunut naisen täysin, eikä
tämä osaisi enää suojata itseään. Marian kädet hapuilevat
paikkaa sylissä, mutta Victoria on jo nähnyt niiden tärinän.
”Victoria… Onko se valo puhunut
sinulle?” Ääni on aavistuksen kuumeinen, hätäinen. Victoria ei
tiedä, mikä saa sen sellaiseksi.
Victoria pudistaa päätään.
”Ei kertaakaan. Se vain on.”
”Sanoit, että pelkäsit valoa
nuorempana. Kuinka kauan olet nähnyt valon unissasi?”
”Aina. Niin kauan, kun muistan. Olen
varmasti ollut aivan pieni ensimmäisellä kerralla.”
Hiljaisuus laskeutuu puutarhaan kuin
hämärä. Ilta levittää rihmansa maan ylle, mutta naiset vain
istuvat kuolevien kukkien keskellä. Maria kumartuu vielä kerran
silittämään Victorian poskea, kenties hivelläkseen kyyneleen
jättämää juovaa. Victoria ei enää tiedä, mitä nainen
ajattelee. Hetken hän kuvittelee tämän vain kävelevän pois kuten
yleensä, mutta Maria jääkin siihen, hänen vierelleen ja painaa
päänsä hänen olkapäälleen. Victoria ei pakene kosketusta.
Kumpikaan ei mainitse valoa enää
sanallakaan. On kuin Victoria olisi päässyt hetkeksi hivenen
lähemmäs Marian sisäistä valoa, saanut nähdä siitä palasen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti