Valosta annettu: luku 13

Luku 13: Kilvet toisilleen

Kun kellastunut paperi tipahtaa lajiteltavien kirjojen välistä lattialle, valo sirottuu ikkunasta suoraan sen kulmalle. Ragnar tuijottaa paperia kuin se olisi henkilökohtaisesti rikkonut häntä vastaan. Hän kumartuu nostamaan sen, ja jo pelkästä kellastuneen paperin tuoksusta hän tietää sen kirjeeksi. Sellaiseksi kirjeeksi, jota ei mieli muistella.

Paperilla tanssiva valo kiusoittelee Ragnaria. Se kehottaa häntä avaamaan, vaikka Ragnar tietää jo, mitä sisällä on. Hän on nähnyt samanlaisia useasti. Hän on haistanut aavistuksen ruusuisen paperin ja lukenut sanoja, jotka ovat saaneet hänen sydämensä käpertymään pieneksi.

Avaa se vain. Kirje se on. Sinä olet lukenut monta aiemminkin. Ragnaria kylmää. Entä, jos tämä hänen silmiltään välttynyt kirje onkin juuri sellainen, joka kertoo jotakin ratkaisevaa ja jättää hänet ikuisesti tyhjän päälle? Avaa se. Pelkuri.

Ragnarin sormet toimivat omin päin. Kirjekuori jää pöydälle, hapertunut paperi pysyy miehen käsissä. Kirje ei muuta mitään. Se ei poikkea aiemmista juurikaan. Kovia sanoja, kaikki häntä vastaan. Kauniilla, naisellisilla koukeroilla kirjoitettu. Naiselta naiselle. Ragnar tietää olla luottamatta naisiin. He voivat näyttää ylellisiltä ja kauniilta, mutta pinnan alla on jo mätää. Sitä ei haista, mutta sen näkee, kun heidän kanssaan on riittävän pitkään.

Ragnar vastustaa halua rypistää kirje ja polttaa se. Hän taittelee sen takaisin paikalleen ja kietaisee sen mustan kaapunsa taskuun. Sormet hakeutuvat oitis ristille kaulassa. Taivaallinen isä, anna minulle voimaa jaksaa tämän läpi. Rukous on nopea ja yksinkertainen. Ragnarin suhde Jumalaansa on samanlainen. He tuntevat toisensa jo. Ragnarin ei tarvitse esittää taivaalle mitään, mitä hän ei ole.

Kirottu kirje. Se saa Ragnarin muistamaan. On asioita, joita edes hän ei tahdo ajatella. Asioita, jotka sitovat hänet ihmisiin omaksi pieneksi ikuisuudekseen. Kadulta löytämiinsä kaksosiin. Ja Barreteihin. Erityisesti Mariaan. Sietämätön hirviö. Ragnarin suonia polttaa, kun hän vain ajatteleekin Marian yönmustia kutreja ja tyhjiä sinisiä silmiä.

Kirje on Marialta. Jo sen näkeminen saa Ragnarin muistamaan kaiken kymmenen vuoden takaisen. Kun elää pitkään, kymmenen vuotta tuntuu perhosen siiveniskulta ilmassa. Ragnar muistaa kynttilänvalon, jossa yllätti vaimonsa kirjoittamassa. Useat kirjeet pöydänkulmalle pinottuina, valo lepattamassa. Ragnar ei ole polttanut sellaisia kynttilöitä kirkossa enää koskaan sen jälkeen. Mitä sinä teet, kultaseni? Kauhu vaimon kasvoilla. Ei kiinnijäämisen tuoma hätäännys, ei pelko, vaan silkka kauhu, pitelemätön ja vauhkoontunut. Ragnar pudistelee päätään. Sen illan ajatteleminen ei palauttaisi mitään ennalleen. Kirottu Maria. Ragnar ei koskaan lakkaisi kiroamasta naisen nimeä. Sen kaiken jälkeen hän ei enää ikinä kyennyt luottamaan vampyyreihin samalla tavalla.

Kirkon ovella on joku. Ragnar hätkähtää ajatuksistaan. Hän on siirtänyt henkilökohtaisen elämänsä herran huoneeseen, kun muutakaan ei ole. Mieluummin kirkko ja ikuisuus kuin tavallinen asunto, jossa hän vanhenisi kuolettavan hitaasti katsellen Straussin suvun maalattuja kasvoja muotokuvissa.

Ragnar kiiruhtaa alas. Kaksoset ovat saapuneet. Tällä kertaa molemmat. Siskon ja veljen näkeminen yhdessä on aina viihdyttänyt Ragnaria. Kaksikko on ilmeisen sukua. Mustat hiukset, kalvakka iho, jopa lanteiden kaari ja pitkä selkä. Mutta se, mihin Ragnar kaksikossa kiinnittää huomiota, ei ole samankaltainen ulkonäkö. Se on heidän tapansa olla toistensa lähellä. On kuin he alitajuntaisesti suojaisivat toisiaan. Veli ja sisko ovat toistensa kilvet.

”Hyvää päivää, herra Strauss”, Julius avaa keskustelun. Mies ensin. Frida jää taustalle. ”Kuinka te olette voineet?”

Ragnar huiskauttaa kätään. Hän painaa löytyneen kirjeen mielestään.

”Muodollisuudet sikseen. Oletteko te kaksi täällä pelkällä rutiinikäynnillä?”

Molemmat nyökkäävät. Joko näytelmä on hyvin ennalta harjoiteltu tai kaksoset ovat vipittömiä. Ragnar on elänyt liian kauan nielläkseen mitään suorana totuutena.

Julius ja Frida vilkaisevat toisiaan.

”Totta puhuen emme ole käyneet vampyyrien luona koko kesänä”, Frida sanoo. Miksi sisko puhuu? Mitä veljen täytyy peitellä? Ragnar lukee jokaista äänensävyä, jokaista jalan liikettä. Mikään ei kerro hänelle mitään.

”Hyvä niin. Jos noudatatte liian tiukasti rutiinikäyntien aikatauluja, vampyyrit tottuvat niihin. Me olemme varmasti keskustelleet tästä. Heidät pitää yllättää.”

Yllättää kuten vaimo sinä iltana. Ragnar haluaa kuristaa ilkikurisen äänen sisällään. Hiljaa. Nyt hiljaa. Keskity.

”Mitään uutta ei siis ole?” Ragnarin äänensävy ei ole varsinaisesti toiveikas. Hän tietää, että vastauksia saapuisi kyllä. Neuvosto häntä tässä huolettaa. Hän on tottunut odottamaan vuosikymmeniä, mutta neuvoston hosuvat nuoret miehet tahtovat kaiken heti. He ovat miltei käyneet hänen kimppuunsa, koska Victoriasta ei ole kuulunut mitään koko kesänä. Ragnar tietää, miksi. Ne pedot eivät päästäisi Victoriaa maailmaansa niin nopeasti. Eivät koskaan.

Kumpikin kaksosista huokaa syvään.

”Ei. Minä tapasin Anrabas Barretin vaimon kesän alussa”, Frida sanoo. ”Elämä oli vasta asettunut aloilleen. Olen raportoinut sinulle kaiken olennaisen jo.”

Ragnar huiskauttaa kättään.

”Entä herra Alden?”

Ragnar harvoin vaivautuu kysymään Wilhelm Aldenista. Se mies tuntuu pelanneen kaikki korttinsa jo vuosia sitten. Jos joku häntä viilaa linssiin, se on Barretin sisaruskaksikko. Ragnar luulee kysyvänsä Wilhelmistä ainoastaan muodon vuoksi, mutta kaksosten ruumiinkieli kertoo toisenlaista tarinaa. Miksi Julius jännittyy? Miksi Frida tekee kaikkensa, jotta ei katsoisi veljeensä? Kysymys osoittautui kiehtovammaksi kuin sen oli tarkoitus.

”Herra Alden tekee sitä, mitä tähänkin asti”, Frida sanoo hymähtäen, ”pyörii kalliissa talossaan kuin häkkieläin.”

Julius ei lisää mitään. Miksi ei? Juliushan Aldenia useammin vahtii. Ragnar yrittää lukea kaksosia, mutta he seisovat toistensa suojina, pitävät Ragnarin silmät kiireisinä. Lukeminen on mahdotonta, kun kilvet ovat edessä.

”Selvä”, Ragnar nyökkää. ”Alden ei juuri kiinnosta minua. Olen varma, että ongelma on herra Barret.”

Ragnar astelee lähemäs kaksikkoa vain nähdäkseen, mitä se aiheuttaa heissä. Ei mitään. Kilvet pysyvät edessä. Sietämätöntä.

”Entä onko kaduilla puhuttu mitään uutta?”

”Eikö teillä ole neuvosto sellaisia uutisia varten?”

Fridan nokkavuus tuntuu kihelmöintinä Ragnarin kehossa. Minä tahansa muuna päivänä hän olisi voinut kestää sen, mutta nyt, jälleen yhden tuskastuttavan kirjeen kiihottamana hän ei kykene vastaanottamaan tytön uhmaa. Ragnar tarttuu Fridaa olasta ja ravistaa. Tyttö ei ole millänsäkään. Silmät tuskin räpyttävät kertaakaan. Sellaisia naiset ovat. Paholaisen luomuksia joka ikinen.

”Hei!” Julius on jo välissä, käsi sisarensa vapaalla olalla. ”Pahoittelen Fridan puolesta. Pidetään tämä asiallisena.”

Fridan katse käväisee veljessä. Ruskeissa silmissä palaa. Frida ei ole nainen, joka haluaisi tulla pelastetuksi. Ragnar vetäytyy kauemmas. Juliuksen kiihko huvittaa häntä siinä määrin, ettei hänen tee mieli riehua.

”Olen pahoillani, herra Strauss, mutta kaduilta ei ole mitään uutta”, Julius selittää sisarensa puolesta. ”Vampyyrien lisääntyvä määrä on toki aiheuttanut kauhua ihmisissä, mutta sillä puolella, jolla me elämme…” Nuori mies pudistaa tummaa päätään. ”Olen pahoillani. Elämämme on kuten tähänkin asti. Selviytymistä.”

Fridan katse kertoo Ragnarille, ettei hänen kannattaisi kysyä enempää. Hänen, jolla on katto ikuisesti päänsä päällä. Sietämättömät katurakit. Joskus Ragnarin tekisi mieli hankkiutua heistä kokonaan eroon, mutta sitten hän muistaa, että vain päähänpoljetut tekevät mitä tahansa. Ketään koulutettua ja hyvävaraista ei koskaan saisi tekemään sellaisia asioita, joita kaksoset ovat hänen eteensä tehneet.

”Sitten voimmekin käydä itse asiaan”, Ragnar hymähtää. Mielessä käväisee kuva kellastuneesta paperista, valosta sirottumassa sen pinnalle. Hän painaa sen lopullisesti syvyyksiin. ”En minä maksa teille siitä, että käytte täällä pyörittelemässä peukaloitanne.”

Kaksoset jännittyvät. Hyvä. Se kertoo, että he kuuntelevat.

”Minulla on ollut varasuunnitelma jo pitkän aikaa.” Ragnarin ääni kovenee joka sanalta. ”Jos asiat menevät siihen tahtiin, kun ne ovat lähteneet kulkemaan, minulla on teille töitä.”

Suuria silmiä. Odottavia katseita.

”Jos tilanne sitä vaatii, minä tahdon, että te kaksi tapatte ensimmäiset vampyyrit salassa.”

Hiljaisuus laskeutuu kirkkoon. Valo leikkii ilmassa.